Jarkko Sipilä: Todennäköisin syin

Kirjastosta lainattu neljäs Takamäki-dekkari. Tässä raapaistaan jo hieman enemmän Takamäen siviilielämää, mutta ei kuitenkaan merkittävästi ja hyvä niin. Pääpaino on nuoren arabi-pojan murhassa. Epäilty löytyy viimein ja paljastuu, että taustalla on taas kerran jotain suurempaa. Monta henkilöllisyyttä omaava syyllinen saadaan kiinni, mutta joudutaan luovuttamaan Amerikkalaisille. Tämä harmittaa Takamäen ryhmää, etenkin kun näyttää ettei tappaja edes joudu vastuuseen teostaan. Tämä muuten harmittaa myös lukijakin.

Takamäen ryhmä koostuu pääasiassa kolmesta poliisista, Kohosesta, Suhosesta ja Joutsamosta. Suonen on atarimiehiä ja itse asiassa tämä lukija on tykästynyt hahmoon. Tosin toivoisin, että hän löytäisi viimein rinnalleen jonkun kivan naisen. Muut tutkijat ovat naisia. Tämä porukkaa tuntuu toimivan hyvin.

Kun näitä Takamäki dekkareita odottaa tuossa pöydän kulmalla vielä kahdeksan kappaletta, niin lukijan on helppo hymyillä. Tunnen itseni ja tiedän, että jos hurahdin johonkin kirjailijaan, se tarkoittaa että kaikki kyseisen kirjailijan teokset on luettava, ja pian. Ja kun kyseessä on vielä tällainen sarja, missä päähenkilöt ovat samat, niin aina parempaa. Tällaisissa tilanteissa olen kiitollinen kirjastojärjestelmälle, sillä lompakkoni ja kirjahyllyni eivät olisi kovin mielissään tällaisesta suurhankinnasta ;)

Jarkko Sipilä: Karu keikka

Kolmas Takamäki-dekkari, lainattu kirjastosta. Luin aika nopeasti, sillä nämä on aika koukuttavia. Teokset ovat hyvin kirjoitettu, mutta myös niin että lukija on välillä askeleen edellä poliisia. Ei tosin joka kerta, mutta tämä puoli näissä kirjoissa on positiivista verrattuna muihin dekkareihin. Lisäksi näissä pääpaino on rikoksissa, ei poliisien henkilökohtaisessa elämässä. Myös tapahtumat ovat suht realistisia, toisin kun esim Ilkka Remeksen kirjoissa tuntuu joskus olevan liian suuret voimat ja älyttömät tapahtumat liikkeellä. Näissä Takamäki-kirjoissa liikutaan Suomen maaperällä, kuvataan tarkasti poliisin toimintatapoja sekä rikollisten toimintaa eri osa-alueilla.

Tässä rikoksena oli poliisin ruumis, jota Takamäki ryhmineen tutkii. Tosin nykyisin uhri työskenteli sisäministeriössä virkamiehehenä. Juttuun liittyy omituinen lista, Supo ja huoria. Kenen voi luottaa? Linkkejä menee ristiin rastiin ja Takamäki on hurjana kun oman organisaation sisältä ei tule tarvittavaa tukea. Asioita salataan ja pimitetään, mutta myönnetään kun Takamäen ryhmä kaivaa oikeat tiedot itse esille. Tosin lopussa Takamäki huomaa tulleensa kusetetuksi. Tai tilanne on oikeastaan patti, sillä molemmilla osapuolilla on syy pitää tietyt tiedot ominaan.

100

Olen vuodessa ja kahdeksassa kuukaudessa lukenut tai kuunnellut sata teosta. Ja kirjoittanut niistä tänne. Ei huono juttu lainkaan :) Oman hyllyn niteitä tästä määrästä on 77 kpl, mikä ei ole huono sekään. Kirjasto on loistava asia Suomessa, ja äänikirjat ovat toinen mille nostan hattua.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Seuraava etappi on 100 oman hyllyn teosta!

Jarkko Sipilä: Tappokäsky

Toinen Takamäki-dekkari. Kirjastosta lainattu ja luettu. Yhtä hyvä kun edellinenkin. Mielenkiintoista oli se, että lukija tiesi koko ajan niin poliisin kun rosvojenkin suunnitelmat ja tekemiset. Tämä lisäsi melkoisesti jännitystä esim lentokentällä.

Puhelinkuuntelussa kuullaan selvä tappokäsky, mutta kuka sen antaa ja keneen se kohdistuu jää hämäräksi. Poliisi ryhtyy selvittämään ja kokoaa palapelin palasia yksi kerrallaan. Juttu paisuu kahden ruumiin löytymisen myötä, ja hommaan liittyy tietenkin huumeita ja ulkomaille kätkettyä rahaa. Erikoista on, että päätekijä istuu jo valmiiksi vankilassa.

Koko homma lähti liikkeellee pikkurikollisen tekemästä asuntomurrosta. Saaliiksi tuli eräs kiintoisa kannettava ja levyke. Niiden avulla saatiin Sveitsistä kolme miljoona euroa. Juttu ratkeaa parhain päin, ja tekijät jäävät kiinni. Takamäkikin selviää perheensä tappouhkauksesta säikähdyksellä.

Jarkko Sipilä: Kosketuslaukaus

Eräs ystäväni suositteli Sipilän dekkareita äänikirjojen muodossa. Koska ensimmäistä Takamäki-dekkaria en löytänyt äänikirjana, lainasin kirjan ja luin sen.

Kerronta oli hyvää, henkilöitä oli paljon, mutta sukunimillä puhuttelu helpotti asiaa. Juoni oli mielenkiintoinen, ja kuten dekkariin kuuluukin, lopussa oli yllätys. Hieman häiritsevää oli se, että Takamäki keräsi järjestelmällisesti tietoa, mutta ei arvellut tai spekuloinut. Tätä olisin kaivannut, mutta toimi tämä ilmankin. Hyvää oli se, ettei tarina pysyi yksinomaan rikoksessa ja turha henkilökohtaisen elämän lässytys oli jätetty pois. Saa nähdä kuinka tämä muuttuu tulevissa kirjoissa, jotka odottavat minua tuossa pöydällä.

Ja tämän teoksen juonihan on lyhykäisyydessään se, että pakettiautosta löytyy eduskunnan pääsihteerin ruumis. Juttuun liittyy myös kiristystä ja huumeita sekä paritusta. Hieman latistavaa on, että jäljet johtavat lopulta Venäjälle. Tämä olisi voinut pysyä Suomen rajojen sisäpuolellakin.

Agatha Christie: Hänet täytyy tappaa

Hyvä Poirot tarina ja äänikirjan lukijana ihana Lars Svedberg. Olen kuunnellut tämän joskus vuosia sitten, mutta nyt löysin tämän jälleen kirjastosta, joten ajattelin kuunnella uudelleen kotitöiden ohella.

Amerikkalainen perhe on matkustanut Jerusalemiin ja Petraan. Perhettä hallitsee voimakas ja sadistisen äitipuoli, ja perheen aikuiset lapset ovat täysin hänen talutusnuorassaan. Miniäänsä leskiäiti ei pysty hallitsemaan, mutta nuori rouva alkaa uupua paineen alla. Nuorin lapsista elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, pakopaikassaan, uskoen olevansa sukujuuriltaan kuninkaallinen. Keskimmäiset lapset puolestaan puhuvat, että äitipuoli pitäisi tappaa.

Juttu on monimutkainen, joten Hercule Poirot pyydetään apuun. Samaan aikaan murhapaikalla on myös kaksi lääkäriä, perheen hyvä ystävä sekä kaksi englantilaista naista. Kuka on murhaaja? Sen Poirot paljastaa!

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Toinen Anna Fekete dekkari. Tämän lainasin kirjastosta, kun ajattelin etten kuitenkaan voi ihan kaikkia kirjoja ostaa itselleni, vaikka haluaisinkin. Dekkarit ovat periaatteessa aika kertakäyttöisiä, kun sellaisen on kerran lukenut ja murhaaja on selvinnyt, niin miksi niitä lukisi uudestaan? Joitain poikkeuksiakin toki on.

Tämä oli aika perusdekkari. Tosin alussa vähän ihmettelin, että miksi lukijalle annettiin valmis ratkaisu jo ensimmäisissä luvuissa. No, juttu ei sitten ollutkaan niin yksinkertainen ja juoni mutkistui loppua kohden. Tarina alkoi vanhan miehen kuolemasta, pian tutkintaan tuli myös vanhan naisen katoaminen. Vanhukset asuivat samassa talossa, ja lisäksi vielä yksi naapuri, huumediileri Make, löytyi kuolleena. Toisena juonena kulki pakistanilaisen Sammyn tarina, hylätty oleskelulupa, kuolemanpelko kotimaassa ja huumeet. Sammy löytyi Maken luota ratsian yhteydessä, ja myöhemmin Sammy väitti tappaneensa vanhan miehen ja Maken.

Anna tutki kaikkia tapauksia ristiin ja yhdessä kollegoidensa kanssa. Töissä Annalla menee hyvin, mutta vapaa-aika on yksinäistä, vaikka hän tapaakin juttuja ratkoessaan unkarilaisen Gabriellan, joka on au pairina suomalaisessa perheessä. Jokin Gabissa vaivaa Annaa, mutta mikä, se ei tunnu oikein selviävän. Oliko tarkoitus johtaa lukijaa harhaan vai vaivasiko Annaa Gabin ytimeen osuvat analyysit hänestä itsestään? Annan kollega Esko on murtumispisteessä, hän on saanut ison jutun KRP:ltä, mikä liittyy lähes kaikkiin tutkittavana olevin rikoksiin. Eskollakaan ei mene hyvin siviilissä, pumpusta ottaa, olut maistuu ja nortti palaa. Lisäksi mies potee jonkinlaista kaukokaipuuta, mutta minne, sitä hän ei tiedä itsekään.

Kerronta on paikoin kevyttä, vuoropuhelut johdattavat tarinaa, mutta mukana on myös paljon analyyttista pohdintaa. Luonto, sää ja yhteiskunnan ilmiöt puskevat esiin, mutteivät häiritsevästi, mutta normidekkaria enemmän joka tapauksessa. Kieli on kaunista, muttei liian runollista.

Luulen, ettei tämä ollut viimeinen Anna Feketen tapaus. Kirjailija jätti sopivan jatkomahdollisuuden Annan raskauden muodossa. Itse toivoisin, ettei Anna tekisi aborttia, vaan etsisi käsiinsä yhdenyön jutun, mistä raskaus sai alkunsa. Kyllä dekkarissa voisi romantiikkaakin olla.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Kahdeksas osa Matkantekijä-sarjassa, ilmestynyt syksyllä 2014. Luettu ensimmäisen kerran (toivottavasti tulee joskus se toinenkin kerta) 7.-13.11.2014.

Hyvä kirja itkettää ja naurattaa, tämä teki molempia ja etenkin viimeiset kaksi sivua itkin. Luin tuon viimeisen kohtauksen varmaan kolme kertaa peräkkäin ja joka kerran silmät kostuivat. Voisin sanoa, että tämä koko sarja voisi päättyä tähän, kaikki on hyvin. Lukijalle jätetään ihana oma tulkinnanvapaus, mutta... Muutamia kysymyksiä jää edelleen auki. Kuinka Willien käy? Ja kovasti kiinnostaisi kuulla myös Breen ja Rogerin vaiheista. Tietenkin Harjun elämän kuvaaminen, arkiset asiat ja toimet sekä henkilöiden väliset suhteet kiinnostavat edelleen. Kävin siis kurkkaamassa kirjailijan kotisivuja, ja yhdeksäs kirja on tulossa, joskus tulevaisuudessa.

Tämän teoksen kerronta oli tasaisempaa kun Luiden kaiun. Tapahtumia oli pitkin kirjaa eikä mitään älytöntä tuntunut tapahtuvan. Hetket nivoutuivat toisiinsa, linkittyivät ja kerrota rullasi hyvällä temmolla. Muutama hieman turha kohtaus oli mukana, sellaisia joiden merkitys ei avautunut nyt, mutta voi olla että niille saadaan vielä jonain päivänä selvitys seuraavassa teoksessa. Tai sitten ne olivat vain yksinkertaisesti täytettä, mahdollisuuksia sivupoluille (rönsyille) tai jotain muuta.

Clairen minä-kertoja on edelleen läsnä, vaikka en osaa arvioida onko hänen osuutensa ennallaan vai vähentynyt. Jamie, Ian, Bree, Roger, John ja Willie saivat myös äänensä kuuluvin sopivissa määrin. Henkilöhahmoja tuli taas paljon lisää, mutta suurimpana puutteena näen Jennyn roolin pienuuden. Olisin odottanut, että hän olisi ollut ennemmän läsnä, ehkä jopa yhtenä kertojana. Välillä jopa tuntui että kirjailija oli unohtanut hänet ja sitten tuupannut taas tarinaan mukaan.

Tapahtumia oli aivan valtavasti, onhan sivujakin lähes 1200!! 1700-luvulla oltiin niin Jamien ja Clairen kanssa, kun myös Rogerin hänen etsiessään Jemmyä. Breetä seurattiin nykyajassa ja mielestäni näiden kahden ajan jaottelu onnistui tässä kirjassa hyvin. Ensin oli Jamien ja Clairen osuus, sitten tuli Breen ja Rogerin vuoro, taas palattiin J&C:n pariin, sitten taas B&R:n kuulumisiin ja viimeinen osuus olikin Jamien ja Clairen ajalta. Tämä jaottelu toimi hyvin, sillä kokonaisuudet pysyivät kasassa ja kerronta oli ehyttä.

Teos alkaa oikeastaan siitä mihin Luiden kaiku päättyy, tarina jatkuu lähes suoraan. Joitain takaumia on, lähinnä lukijaa muistutetaan menneistä. Jamie lyö Johnia ja tämä päätyy panttivangiksi, tosin Jamie ei tätä tiedä vaan itse Washington määrää hänet komentamaan kolmeasataa miestä. Jamie joutuu siis tahtomattaan taisteluun mukaan. Jamie, John, Ian, Willie ja Claire törmäävät pitkin teosta toisiinsa mitä eriskummallisimmissa paikoissa, auttavat toinen toisiaan ja anteeksiantokin alkaa olla lähellä vaikka sitä ei ääneen sanotakaan. Tietenkin Jamien ja Clairen välillä kaikki palautuu normaaliksi, mutta Williellä on suurin kriisi itsensä kanssa. Kuka hän on ja kuinka hänen elämänsä tulee jatkumaan?

Roger puolestaan lähtee aikamatkalle etsimään Jemmyä. Hän päätyy vuoteen 1739, jolloin Brian Frasier oli vielä elossa, Jamie Ranskassa opiskelemassa ja Jenny hoiti yksin Lallybrochia eikä ollut vielä naimisissa Ianin kanssa. Roger ei löydä Jemmyä, mutta saa käsiinsä isänsä tuntolevyt. Ne, jotka ovat lukeneet tässä vaiheessa Tulivanan, tylsistyvät. Itse ainakin koin melko tahmeaksi Jerryn etsimisen ja löytymisen, sillä tiesin mikä on tämän tarinan lopputulos. Breelle selviää nykyajassa, että hänen ja lasten henki on vaarassa, sillä ennustuksen mukaan Frasierin suvun jälkeläinen on seuraava Skotlannin johtaja(?). Samaan ennustuksen törmättiin Matkantekijässä jolloin siitä kertoi Geillis noita. Bree päättää lähteä lasten kanssa turvaan ja etsiä samalla Rogerin. He päätyvät samaan aikaan, ja perhe on onnellisesti koossa.

Jamien taistellessa Claire hoitaa lääkärin tehtäviään, mutta häntä ammutaan. Jamie on ihmeen kaupalla paikalla ja Clairen leikkaa hänen kollegansa Denny. Ian ja Rachel menevät naimisiin, Fergusin ja Marsalin kääpiöpoika Henry-Christian kuolee, Rollo kuolee ja minä itkin näitä kahta rakasta hahmoa. Rachel tulee raskaaksi ja saa pojan. Willie on ottanut suojelukseensa Jane-nimisen huoran ja tämän pikkusisaren Fannyn. Jane tekee itsemurhan, mutta luulenpa että Fannysta kuulemme vielä. Jamie ja Claire palaavat Harjulle ja ryhtyvät rakentamaan uutta kotia itselleen ja perheelleen.

Odotan jo nyt innolla seuraavaa osaa, vaikka sen ilmestymisestä ei ole mitään varmuutta. Voi olla, että tuon seuraavan kirjan saan käsiini joskus neljän-viiden vuoden kuluttua. Huh mikä aika odottaa, mutta toisaalta, jaksoihan minä odottaa tätäkin :) Pieni häiritsevä seikka tässä teoksessa oli (sen lisäksi, että jotkut yksityiskohdat menivät taas väärin), että aikamatkailu tuntui olevan niin yksinkertaista. Tietenkin läsnä oli kauhu ja pelko, mutta tässä teoksessa Roger ja Bree tekivät kolmannet ja neljännet aikamatkansa. Ihan tuosta noin vain. Ja lasten kanssa. Joten mielenkiinnolla odotan myös sitä, kuka tulee vielä matkustamaan ja mienne.

Diana Gabaldon: Luiden kaiku

Seitsemäs osa Matkantekijä-sarjassa, luettu ensimmäisen kerran syksyllä 2010. Harmi, etten ollut tuolloin kirjoittanut mitään muistiin tästä teoksesta. Tosin hatara muistikuva on, että tätä joutui todellakin lukemaan. Tarina ei siis enää temmannut samalla tavalla mukaansa kun aikaisemmin. Nyt kun palasin teoksen pariin uudelleen, muistan miksi.

Suurin syy tuohon "koukuttumisen" puutteeseen on varmasti pitkät kuvaukset taisteluista sekä Willien näkökulman mukaantulo. Toisaalta oli tietenkin mielenkiintoista tutustua Willien hahmoon tarkemmin, mutta häneen liittyvät tapahtumat olivat niin... sotilaallisia.

Tarina alkaa siitä, kun Ison talon palon jälkeen Claire ja Jamie yrttävät ottaa taas elämänsä haltuun. He päättävät matkusta Skotlantiin hakemaan Jamien painokonetta. Nuori Ian ampuu epähuomiossa rouva Bugin, ja herra Bug vannoo kostoa Ianille. Lizzie ja kaksoset saavat toisen lapsensa. Välillä hypätään nykyaikaan, Briannan ja Rogerin luo, ja kuullaan miten heillä menee Ylämailla, Lallybrochissa.

Kuten jo mainitsin, tässä teoksessa on enemmän historiaa ja etenkin taisteluista kuin aikaisemmissa. Toki niissäkin historialliset tapahtumat ovat olleet läsnä, mutta lähinnä Clairen kautta. Tässä ääneen pääsee Willien lisäksi myös ihana Lordi John Grey, sekä uusi tuttavuus kveekari Rachel, nainen johon Ian on rakastunut. Jamie ja Ian taistelevat, Claire hoitaa lääkärin työtään kenttäsairaalassa, ja suorittaa myös muutaman leikkauksen eetterin avulla.

Teoksen viimeiset kaksisataa sivua ovat jälleen aikamoista pikamarssia. Tapahtuu todella paljon asioita lyhyessä ajassa, osa jää selittämättä ja osa sivuutetaan niin nopeasti, että lukijaa hengästyttää. Näistä tärkeimpiä ovat Ianin kuolema Lallybrochissa (Nuoren Ianin isän siis), Jennyn lähtö Amerikkaan Jamien kanssa, Clairen paluu edeltä yksin pelastamaan kääpiöpojan henki liian isoilta kitarisoilta (Fergusin ja Marsalin pojan), viesti Jamien kuolemasta/hukkumisesta, Clairen ja Lordi Greyn avioliitto (mukaan lukien myös aviovuoteen jakaminen), Jamien paluu "kuolleista", Willie saa tietää oikan isänsä henkilöllisyyden. Nykyajassa Roger ja Bree ovat saaneet "vieraan" 1700-luvulta, Geillisin pojan Williamin, joka on Rogerin isoisän monen polven takaa, Jemmy katoaa ja Roger ja William lähtevät kivikehälle tavoittamaan sieppajaa matkaten samalla menneeseen, Breelle selviää kuitenkin, että Jemmy onkin edelleen nykyajassa ja sieppaaja vaatii paljastamaan kulta-aarteen kätkön. Kyseessä on sama aarre, minkä Bugin pariskunta on varastanut River Runnista ja mikä on alun perin ollut tarkoitettu Kaarle Stuartille. Muistelen, että Geillis-noidalla oli jotain tekemistä tämän aareen kanssa. Positiivisen asiana on kuitenkin se, että Ian pääsee takaisin Rachelin luo, ja jokin osa tarinaa saa onnellisen lopun. Ehkä.

Tämän teoksen ärsyttävin piirre oli ehkä yksityskohtien vääristyminen. Olen parin viikon aikana kahlannut kaikki sarjan seitsemän osaa läpi, joten tietyt yksityskohdat jäävät mieleen. Parissa aikaisemmassakin teoksessa oli näitä mokia, mutta tässä niitä tuntui olevan aivan pilvin pimein. Ymmärrän tietenkin, että kyseessä on iso ja laaja kokonaisuus, mutta ne pienet jutut, joita tapahtuu päähenkilöille, ovat sellaisia että ne jäävät lukijan mieleen. Tarkoitan lähinnä asioita kuten: kuka on kertonut ja mitä kenellekkin ja missä ja milloin tai mitä tapahtui silloin ja silloin. Jossain alkupään kirjassa joku asia on sanottu olevan näin, ja nyt yhtäkkiä se onkin noin. Hämmentävää. Onhan tässä sarjassa toki sivuja, viimeiset 3-4 teosta ovat olleen noin 1000 sivuisia järjäleitä. Joten ihan kaikkea hyväkään kirjailija ei voi muistaa. Mutta nuo asiat jäävät häiritsemään, ja kun niitä huomaa riittävän monta, niitä ryhtyy etsimään, ainakin alitajuisesti.

No, nyt pöydällä odottaa sarjan tässä vaiheessa viimeisin osa, siitä kirjoittelen varmaankin seuraavaksi. Katsotaan kuinka siinä langanpäät punoutuvat yhteen ja mitä kaikkea ehtiikään taas tapahtumaan. Ihan ohut teos tuokaan ei ole...

Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa

Kuudes osa Matkantekijä-sarjassa, luettu ensimmäisen kerran syksyllä 2007. Silloin kirjoitin: Tämä oli parempi kuin kaksi aikaisempaa. Tosin tuntui, että tämä loppui vähän kesken. Luulen, että tulee vielä yksi kirja, siinä mahdollisesti Breen perhe palaa takaisin 1700-luvulle. Paljon oli taas saatu tapahtumia yksiin kansiin.

Olen edelleen samaa mieltä, kuin seitsemän vuotta sitten. Toisaalta myös ajattelen, että tämä oli tietyllä tavalla sekavampi kuin aikaisemmat, sillä nyt kun olen kerrannut tätä sarjaa lyhyessä ajassa alusta tähän saakka, niin tästä kirjasta puuttuu "se jokin". Tässä teoksessa on hurjan paljon tapahtumia, pieniä ja isoja, mutta ei oikeastaan yhtä isoa kokonaisuutta, vaan asioita vain tapahtuu koko ajan.

Teoksen tärkeimpiä, tai merkittävimpiä, tapahtumia on Clairen sieppaus ja raiskaus, Marsalin ja Fergusin kääpiöpojan syntyminen, nukutusaineen käyttö ja Malvan apu, Clairen sairastuminen aivokalvontulehdukseen, Rogerin halu ryhtyä papiksi, Wendigo-aikamatkaajan tapaaminen, Phaedren katoaminen, Lizzien yllätysraskaus ja rakastuminen kaksospoikiin, Fergusin riittämättömyys yksikätisenä ja siitä seuraavat ongelmat ja niiden ratkaisut, Malvan raskaus ja syytökset että Jamie olisi isä, Clairen löytyminen Malvan kuolleen ruumiin viereltä ja siitä seuraava oikeudenkäynnin odottaminen, Clairen kirjurin pesti kuvernöörin luona, Tom Christien yllättävä apu Clairen pelastamiseksi, Briannan sieppaus ja löytäminen Bonnetin luota, samalla löytyy myös Phaedre, Bonnetin tappaminen/kuoleminen, Jocastan ja Odysseus-palvelijan suhteen paljastuminen, Amandan (Mandyn) syntyminen ja tieto, että hänellä on sydänvika, Bree tapaa Willien ennen kuin perhe palaa nykyaikaan, Ison talon palo ja Bugin pariskunnan paljastuminen kulta-aarteen varkaiksi. Lisäksi Jamie pitää tiivistä yhteyttä John Greyn kanssa, toimii intiaaniasiamiehenä ja tekee valintansa kummalla puolella hän aikoo taistella Yhdysvaltojen vapauden puolesta. Teos päättyy Lallybrochiin, missä Bree ja Roger ryhtyvät kunnostamaan taloa ja saavat käsiinsä rasian, jonka sisältä paljastuu Jamien ja Clairen kirjeitä heille.

Kuten huomaa, niin näitä merkittäviä asioita on todella paljon. Toisaalta sivujakin on 1411, joten jotainhan näillä sivuilla täyttyy olla! Tosin jälleen loppukiihdytys oli aivan omassa luokassaan, sinne oli saatu mahtumaan niin paljon asioita että harmitti. Tarkoitan, että mihinkään näistä isoista jutuista ei panostettu kunnolla, vaan ne pudotettiin yksitellen lukijan eteen, eikä mihinkään tartuttu kunnolla. Tämä on harmillista, sillä jos tarkkaan ajattelee niin teoksen olisi hyvin voinut jakaa kahteen erilliseen kirjaan, jolloin kaikki asiat olisi voitu käsitellä kunnolla. Nyt kaiksta tärkeimmät, kuten Mandyn syntymä, sydänviat ja perheen paluu oli ohi muutamassa sivussa.

Kerronta eteni samaan tuttuun tapaan. Tosin Clairen minä-kertoja rooli oli entistäkin pienempi, Rogerin näkökulmaa oli enemmän ja uutena oli Ianin näkökulma, mikä toi hyvää vaihtelua. Henkilöhahmoja tuli taas jälleen lisää, vaikkakin perustarina pyörii tuttujen tyyppien ympärillä. Tässä tarinassa on päähenkilöt, pää-sivuhenkilöt, sivuhenkilöt ja satunnaiset henkilöhahmot, jotka piipahtavat kerran tai kahdesti tarinassa. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka monta henkilöhahmoa tässä kokonaisuudessa esiintyy. Veikkaan, että niitä on satoja!