Christian Rönnbacka: Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat

Löysin viime syksynä Rönnbackan teokset ja Antti Hautalehdon. Ihastuin niin kirjailijan tyyliin kuin hyvään hahmoon ja ahmin lähes putkeen kaikki siihen mennessä ilmestyneet teokset. Suurimman osan kuuntelin äänikirjana, mutta aikamoista ahmimista sekin oli! Joulun aikaan Elisa kirja tarjosi vielä pienen novellin joululahjaksi, ja tietnkin siihenkin oli tutustuttava. Odotan jo nyt, että milloin seuraava Hautalehto-dekkari ilmestyy.

En pidä itseäni suurena tietokirjojen lukijana, mutta tämä oli pakko saada lukulistalle. Varasin tämän kirjastosta jo hyvissä ajoin, ja sain viime viikolla käsiini. Luin tämän käytännössä päivässä. Hyvä kirjailija osaa pitää lukijansa tiukassa otteessaan, kuten Rönnbacka tässä teoksessaan.

Kuten nimessäkin todetaan, kyseessä on vakuutusetsivien parhaita tarinoita. Teos oli jaoteltu johdannon ja lyhyen historian jälkeen eri tyyppisiin vakuutuspetoksiin aina tulipaloista varkauksiin ja matka- ja kotivakuutuksiin. Teos koostuu pienistä tarinoista, jotka huvittvat, ihmetyttävät ja opettavat.

Luettuani teoksen, totesin että onneksi minulla on vakkutukset kunnossa ja toiseksi, että eipä tulisi pieneen mieleenkään lähteä harrastamaan vilunkia vakuutusyhtiön kanssa. Surullisin tapaus minusta oli eräs virkavallan edustaja, joka peukaloituaan erästä ilmoitusta menetti lopulta työpaikkansa. Ja koko soppa vain vajaan 4500€ vuoksi, mikä on toki iso raha mutta vakituisen työpaikan omaavalle ei mahdoton.

Teoksessa vihjaillaan, että sitä voisi käyttää vakuutuspetoksen suunnittelun oppikirjana, mutta painotus on vahvasti sanalla voisi. Tämä etsivien huonosti tunnettu ammatikunta koostuu muun muassa entisistä poliiseista sekä ihmisistä joilla on huomattavasti parempi ja vilkkaampi mielikuvitus kun keskivertorosvoilla. Toki lopussa lukijaa hieman haastetaan testaamaan näitä reilua kolmeakymmentä etsivää, mutta itse en rohkenisi lähteä heidän kanssaan hippasille. En ole niin tyhmän rohkea että haluaisin huvikseni pilata maineeni, menettää rahani ja ennen kaikkea hyvän suhteeni vakuutusyhtiöni kanssa. Toki joku tämän teoksen luettuaan voi ajatella olevansa fiksumpi kuin nämä kokeneet etsivät, mutta ainahan sitä saa yrittää...

Tietenkin esiin nousi myös kansalaisten härskiyskynnys. Aika moni on valmis tekemään mitä vain saadakseen vakuutuksesta "omansa pois" ja pikkuisen enemmänkin. Ensinnäkin, jos ottaa vakuutuksen vaikka matkaa varten, eikö yksi yhtiö riittäisi? Ei näille, joilla huijaamisen suunnittelu on aloitettu jo siinä vaiheessa kun on ensimmäistä kertaa marssittu vakuutusyhtiöön kyselemään matkavakuutuksen hintaa. Joissain tapauksissa korvauksia haettiin kolmesta neljästä yhtiöstä samaan aikaan. Eräs tapaus sai minut hiljaiseksi. Suurena eläintenystävänä tapaus koiranpentu sai minut surulliseksi. Eipä olisi itselle tullut vastaava edes mieleen, mutta meitä kansalaisia on näköjään niin moneen junaan.

Tämä teos on luettu myös Kirjan vuoksi blogissa, missä sitä suositellaan muun muassa isänpäivälahjaksi. Loistava idea, kannatan! Suosittelen tätä teosta kyllä muutenkin kaikille kiinnostuneille, itse luin tästä monet tarinat ääneen kotona. Iloa ja naurua riitti jaettavaksi.

Usein muuten tuo neljäkymmentä kilometriä tunnissa on aika vaarallinen nopeus, sillä vahinkoilmoituksissa autot lähtevät siinä nopeudessa lapasesta. Osa autoista lyhenee metrin törmättyään siinä nopeudessa. Kannattaisiko ehkä ajaa vieläkin hitaammin?

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Omassa kirjahyllyssä jo vuodesta 2008. Olen lukenut tämän varmaan kolme kertaa kannesta kanteen, ja muutaman kerran selaillut sieltä täältä. Aina kuitenkin yhtä mielenkiintoinen.

Kyseessä on siis Harry Pottereiden suomentajan, Jaana Kapari-Jatan kirja Pottereiden suomentamisesta. Hän perustelee teostaan sillä, että hän on saanut Pottereiden lukijoilta lukuisia kysymyksiä joisa toistuvat samat teemat. Joten kirjan kirjoittaminen niistä on myös Pottereiden lukijoille helpotus.

Teoksessa käsitellään Kapari-Jatan tapaa suomentaa, sitä kuinka hän on päätynyt käyttämään tiettyjä suomennoksia (huispaus, Kalkaros yms) sekä hän vastaa kysymyksiin "kuka on lempihahmosi?" ja "tunnetko J. K. Rowlingin?".

Minusta tämä on hyvä ja pätevä teos kaikille Pottereiden ystäville. Ja miksi ei muillekin suomentamisesta kiinnostuneille, vaikka voi olla etteivät kaikki asiat avaudu samalla tavalla jos Pottereiden mailma ei ole lukijalle ennestään tuttu. Teos on todella nopealukuinen, itsekin ahmaisin tämän nyt parissa tunnissa.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Toimittajana Kiinassa työskennellyt Xinran on koonnut tositarinoita täynnä olevan teoksen Kiinan yhdenlapsen-politiikasta ja etenkin tyttöjen kohtaloista. Kymmenen äidin tarina tyttäristään pysäyttää lukijan miettimään omaa elämäänsä ja asemaansa naisena, äitinä ja tyttärenä.

Teoksessa käsitellään niin maaseudulla vallitsevia tapoja, kuin kaupungissa asuvien painetta yhden lapsen politiikan tähden. Kirjan mukaan maaseudulla on normaalia surmata syntynyt tyttövauva heti, ellei äiti ole aiemmin synnyttänyt poikaa. Esikoisen on oltava poika, sillä vain pojasta perhe saa tuen ja turvan. Osa kiinalaistytöistä hylätään orpokoteihin, sillä yhteiskunta ei salli yksinäisen naisen pitävän lasta, eikä nainen pääse naimisiin, mikäli hänellä on lapsi riesanaan. Näitäkin tyttöjä on kuitenkin rakastettu, mutta julma politiikka sanelee normit.

Surullisin tapaus kirjassa oli kertomus junassa matkustavasta perheestä. Isä piti pientä tytärtään tiukasti sylissä, silitti selkää ja halasi. Eräällä asemalla Xinran huomaa tytön junalaiturilla vilkuttamassa, mutta jonkin ajan päästä isä kävelee häntä vastaan junan sisällä. Kuinka joku saattaa hylätä oman lapsensa junalaiturille? Kuinka naiset kestävät raskauden, synnytyksen ja luopumisen tuskan?

Teoksen luettuani olisin ollut valmis adoptoimaan tuollaisen hylätyn kiinalaistytön. Pohdin myös, mitä minä tai muut voimme tehdä, että tilanne Kiinassa muuttuisi ja äidit saisivat pitää tyttärensä.

En usko, että kukaan pystyy lukemaan tätä teosta ilman nenäliinaa. Vaikka tämä koskettaa, se kannattaa silti avata ja tutustua maailmaan, jota meillä Suomessa ei tarvitse miettiä.

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet

"Taas" yksi Pohjois-Korea kirja, taisi olla ensimmäinen ajatukseni, kun tuttu kirjamyyjä suositteli tätä. Koska Pohjois-Korea kuitenkin kiinnostaa, niin päätin ostaa pokkarin keväällä ja silloin myös luin tämän.

Teos on tositarina pohjoiskorealaisesta naisesta, joka toimi terroristina ja osallistui matkustajakoneen tuhoamiseen vuonna 1988, juuri ennen Soulin (Etelä-Korea) Olympialaisia. Kirjassa kuvataan Kim Hyun Heen elämää lapsena, kuinka hänet valittiin vaativaan erikoiskoulutukseen, miten koulutus eteni sekä kuinka terroriteko todella tapahtui. Myös terroriteon jälkeinen aika Etelä-Koreassa käydään läpi.

Teos oli suhteellisen nopealukuinen, vaikka aikaisemmat P-Korea-lukukokemukset ovat olleet aika hidaslukuisia. Joko informaatiota tuosta uskomattomasta yhteiskunnasta on tullut jo tarpeeksi, tai sitten tässä kirjassa nuo kauheudet oli sivutettu sujuvasti. Tosin tuosta erikoiskoulutuksesta lukiessa tuli välillä aika jamesbondiolo ;) Ehkä se todellakin oli sellaista akrobatiaa.

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Järkytyin, surin, ihmettelin, itkin. Siinä fiilikset teoksen lukemisen jälkeen. Tällä viikolla huomasin tämän teoksen Suomalaisen kirjakaupan alessa ja koska olin kesällä lukenut Demickin Suljettu maa teoksen oli minun pakko lukea tämäkin.

Kuva: Gummerus

Päällimäisenä on kysymys miksi kukaan ei tee mitään? Miksi ylipäänsä voi olla olemassa sellainen valtio kuin Pohjois-Korea?

Teos kertoo Shinin tarinan. Hän syntyy leirillä 14 ja viettää siellä lapsuutensa ja nuoruutensa kunnes pakenee päällimäisenä ajatuksenaan ruoka. Suljetulla leirillä kasvanut Shin ei tiedä mitään ulkomaailmasta, ei siitä mitä on Pohjois-Korean rajojen ulkopuolella tai niiden sisäpuolella. Suuret ja rakastetut johtajatkin ovat hänelle outoja, leirillä ei harjoiteta aivopesua kuten Pohjois-Korean kouluissa ja päiväkodeissa.

Shin tekee itsekkäitä tekoja ja kavaltaa läheisiään vain saadakseen vähän enemmän ruokaa. Hän ei ymmärrä oikeaa ja väärä, hän ei tunne sympatiaa tai empatiaa. Hän tuntee vihaa mutta ei katumusta. Vasta usean vuoden jälkeen paostaan hän oppii ymmärtämään tunteita ja se ajaakin hänet syvään katumukseen niiden tekojen vuoksi joita hän teki vankileirillä sekä sen jälkeen pakomatkallaan Kiinaan.

Shinin vankileiriltä pakenemiseen vaikutti kaksi miestä. Toisen Shin tapasi ollessaan 13-vuotias ja suljettuna maanalaiseen vankilaan äitinsä ja veljensä pakoyrityksen jälkeen. Mies kertoi Shinille ruoasta ja elämästä vankileirin ja Pohjois-Korean rajojen ulkopuolella. Parkin Shin tapasi vaatetehtaalla ja alunperin Shinin tehtävä oli vasikoida Parkin kertomuksen vartijoille, mutta koska Park kertoi paljon ruoasta Shin pitikin tiedot itsellään. Yhdessä he ryhtyivät suunnittelemaan pakoa, mutta lopulta vain Shin onnistui pääsemään sähköaidan toiselle puolelle. Kirjan mukaan Shin on tiettävästi ainoa vankileirillä syntynyt ja sieltä paennut pohjoiskorealainen.

Toivon todella hartaasti, että Pohjois-Korean diktatuuri hajoaa, maa vapautuu ja siellä elävät ihmiset saavat ihmisarvonsa takaisin. Tälläinen suljettu, ydinaseella varustettu valtio on sairas ja läpeensä paha eikä sillä ole sijaa tässä maailmassa.

Hannu Harju&Ismo Loivamaa toim.: Maria Kallio -Extra

Olen ollut jo vuosia Maria Kallio fani. Leena Lehtolaisen komisarion teokset on tullut sekä luettua että osa jopa kuunneltua toiseen kertaan. Siksi olinkin iloinen kun huomasin keväällä kaupassa Maria Kallio -Extra Kevyttä ja vakavaa Leena Lehtolaisen komisariosta teoksen.

Kuva: Tammi

Teos on tietokirja Maria Kallion elämästä, perheestä ja uran vaiheista. Kaikki tähän asti julkaissut kirjat esitellään, kuitenkin niin ettei loppuratkaisut selviä. Mukana on myös kääntäjien kommentteja sekä muutaman Lehtolaisen kollegan näkemys Mariasta. Näistä omituisin oli Tuija Lehtisen näkemys, joka jätti minut monttu auki. Kirjan parasta antia olivat kuitenkin kaksi Lehtolaisen itse kirjoittamaa Maria Kallio -novellia.

Osa materiaalista on julkaistu aiemmin Lehtolaisen kotisivuilla, joten en esimerkiksi jaksanut kiinnostunut "Antti kokkaa" osiosta. Hieno paketti kaiken kaikkiaan, mutta eniten tästä saavat irti Maria Kallion kanssa jo aiemmin tuttavuutta tehneet lukijat.

Ensi viikolla julkaistaankin seuraava Maria Kallion dekkari. Sitä odotellessa :)

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa

Järisyttävä teos Pohjois-Koreasta loikanneiden ihmisten kertomuksista. Kirjassa kuvataan kuuden Pohjois-Koralaisen elämää niin suljetussa valtiossa kuin loikkauksen jälkeenkin.

Kuva: Suomalainen

Olin kuullut kirjasta, joten päätin hommata sen itselleni pokkarina. Lukeminen oli hidasta ja raskasta, sillä kauheuksia ja kurjuuksia tuli vastaan lähes joka sivulla. Välillä säälin, välillä vihasin kirjan henkilöitä. Ihmettelin miksi he eivät tee mitään? Miksi he alistuvat ja vain odottavat? Miksi kukaan muu ei tee mitään?

Tuntui uskomattomalta tutustua kulttuuriin ja kansaan joista ei ole oikeastaan tiennyt mitään. Uutisissa kerrotaan silloin tällöin ydinkokeiluista tai siitä kuinka ulkomaisille toimittajille näytetään vain pintaa. Kaikki ymmärtävät, että Pohjois-Koreassa ei kaikki ole kohdallaan mutta mitä voimme tehdä? Harva meistäkään olisi valmis luopumaan kodistaan noin vain. Lisäksi vuosikymmenten ajan sorrettu, aivopesty ja alistettu kansa ei ehkä ole vielä valmis. Osa heistä on tietoisia ulkomaailmasta ja sen tapahtumista, mutta koska keneenkään ei voi luottaa, asioita ei voi kyseenalaistaa eikä näin ollen pääse syntymään minkäänlaista liikettä.

Pahinta oli lukea nälänhädästä. Pienistä lapsista jotka kuolevat nälkään. Aikuisista jotka kuolevat. Samaan aikaan Suuri johtaja voi paksusti. Länsimaat tuovat ruoka-avustuksia jotka päätyvät mustaan pörssiin. Valito on vuosikymmeniä kehityksestä jäljessä ja kommunismi toimii vain unelmissa. Tehtaat ovat suljettuja, ihmiset viljelevät keittiöpuutarhojaan, sillä valiolla ei ole tarjota ruokaa kansalleen. Sähköä ei ole kuin satunnaisesti. Sairaaloissa ei ole tarvittavaa välineistöä ja lääkkeet valmistetaan luonnon antimista.

Uskomattomimmalta tuntuu, että kaikki tämä on totta!

Satu Rämö&Katja Lahti: Vuoden mutsi

Bongasin kirjastosta sattumalta Vuoden mutsi -teoksen. Kansi houkutteli lainaamaan ja kotona minulle paljastuikin kokonainen maailma. Vuoden mutsi ei olekaan pelkkä kirja, vaan se on myös kolme blogia. Katja Lahti kirjoittaa Project Mama -blogia, Satu Rämö Salamatkustaja -blogia ja näiden lisäksi he kirjoittavat yhdessä Vuoden mutsi -blogia. Mielenkiintoista :)

Kuva: Avain

Lueskelin kirjaa ensin vähän sieltä täältä. Naureskelin ja pudistelin päätäni. Teos sekä huvitti että ärsytti. No, ei se oikeasti ärsyttänyt pahasti mutta vähän kuitenkin. Toisaalta taas tämä kokonaisuus (kirja+blogit) julistaa kovaan ääneen ettei tarkoitus olekaan olla mikään kiveen hakattu totuus, joten homma kyllä toimii!

Minulla on kaksi lasta, vuosina 2007 ja 2012 syntyneet. En ole mikään ammattilainen lasten suhteen vaan olen oppinut asioita kantapään kautta. Ensimmäisen kanssa tein varmaan kaikki ne klassiset virheet ja nyt tämän toisen kanssa en enää muista mitkä olivat niitä hyviä juttuja ja mitkä eivät. Joten teos puhutteli minua omalla tavallaan. Aivan kaikessa en kuitenkaan ollut samaa mieltä. Mutta täytyy myös huomauttaa, että en ole välttämättä samaa mieltä parhaiden ystävienikään kanssa näissä lapsiasioissa.

Mitä hyvää teoksessa oli? Kirjoitustyyli, hersyvä huumori ja asenne sekä muutamat vinkit ja ajatukset vauva-arkeen.
Mitä huonoa teoksessa oli? Tietynlainen näsäviisaus ja paikoin asenne.

Sopivaa lukemista sopivina annoksina. En suosittele lapsettomille, he eivät valitettavasti ymmärtäisi teoksen sanomaa. Toisaalta taas tämä ei ole ainoa laatuaan. Vastaavanlaisia kirjoja on jo ollut olemassa ja näitä tulee varmasti lisääkin. Sopii mainioisti raskaus ja vauva-aikaan, mutta sen jälkeen tämän pariin tuskin tulee palattua. Ensimmäistä lastaan odottavalle/hoitavalle tarjoaa ehkä enemmän kuin useamman lapsen äidille.

Minulle riitti kirjaston kappale, omaksi en tule tätä hankkimaan. Viihdyttävä kokemus, kiitos :)