Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Eräs tämän syksyn odotetuimpia kirjauutuuksia! Olen todellinen Maria Kallio -fani ja olin todella, todella iloinen kun kuulin Lehtolaisen palaavan tutun hahmon pariin. Luulin, että lukaisen tämän teoksen tuosta noin vain, mutta reilua neljää ja puoltasataa sivua ei tahkottukaan ihan hetkessä. Tämä ei ole missään nimessä moite, vaan nautin jokaisesta sanasta, rivistä ja sivusta. Poikkeuksellisesti en ostanut tätä itselleni, vaan lainasin kirjastosta. Saattaa kuitenkin olla, että tämä tulee päätymään kirjahyllyyni ennemmin kuin huomaankaan.

Maria, Ville Puupponen ja heidän kaksi uutta kolleegaansa työskentelevät LaNu-yksikössä joka tutkii lasten ja nuorten rikoksia, niin uhreina kuin tekijöinä. Eräs omista suosikeistani Pekka Koivu on sivussa, mutta teoksen aikana selviää syy miksi. Onneksi Koivu vilahtaa kuitenkin muutaman kerran tarinassa ettei hän ole aivan unohduksissa.

Tuula Lahti-Haapala vapautuu vankilassa kärsittyään rangaistuksen alaikäisten poikien hyväksikäytöstä. Samana iltana hän löytyy surmattuna liikenneleikkipuistosta ja juttu kaatuu Marian porukalle, sillä itse oikeutettu olettamus on, että joku Lahti-Haapalan uhreista on surman takana. Maria lähteekin keräämään palapeliä kokoon yhdessä muiden kanssa. Kuvaan ilmestyy myös suosittu iskelmälaulaja Tarmo Mättö (mahtava sukunimi!), joka on eronnut pitkäaikaisesta avioliitostaan ja lyönyt hynttyyt yhteen omia lapsiaan nuoremman julkkis-Samanthan kanssa. Kuinka Mätön ja Lahti-Haapalan kohtalot liittyvät yhteen selviää teoksen aikana.

Minulle tämä oli hyvä lukukokemus. Pidin tästä, sillä juoni oli laadukkaasti kehitelty eikä loppuratkaisu ollut liian ennalta-arvattava. Hienoa huomata, että Lehtolainen pitää laadusta kiinni! Hyvän kirjan lukeminen on nautinto, ja tämä oli juuri sitä!

Kaksi uutta hahmoa, poliisit Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif olivat mielenkiintoisia tuttavuuksia. Lisäksi pieni jännite Puupposen ja Pohjolan välillä oli kiva mauste tarinaan, etenkin kun kaikki jäi auki heidän välillään. Uskon, että Kristosta ja Johannasta kuullaan vielä, sen verran paljon he olivat tarinassa mukana. Näin ollen luotan siihen, ettei tämä ollut viimeinen Maria Kallio -dekkari. Kysymys kuuluukin, että missä yksikössä ja keiden kanssa Maria työskentelee kun kuulemme hänestä seuraavan kerran.

Tämän ovat ehtineet lukea myös Annika, jonka kanssa olen samaa mieltä että yksi oikoluku olisi ollut hyvä, Amma, joka nosti esille teoksessa esille tulleen poliisien resurssit mistä olen itsekin huolissani sekä Anu, jonka kanssa olen samaa mieltä siinä, että on ihanaa kohdata pitkäaikainen ystävä kirjankansien välissä. Sillä sitä Maria Kallio on monelle lukijalleen, ystävä jonka kuulumiset kiinnostavat ja jolle antaa anteeksi useankin vuoden hiljaisuuden. Lehtolaisen kirjoita ei vain voi olla pitämättä!

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

Kirjahyllyni uusin ostos. Hankin tämän jo viikko sitten ja luin samantien, mutta vasta nyt pääsen kirjoittamaan tästä tänne. Lehtolainen kuuluu niihin kirjailijoihin jonka teokset haluan itselleni, mutta toisaalta mietin että tarvitsenko näitä kuitenkaan. Luenko koskaan näitä kirjoja uudestaan? Äänikirjoina voisin kyllä kuunnella parikin kertaa, mutta lukeminen... Enpä tiedä.

Tämä teos on kuitenkin itsenäinen Hilja Ilveskero -tarina. Tällä määritelmältä halutaan kai tehdä ero Henkivartija-trilogian kanssa, ja toisaalta tuo "itsenäinen" on hyvä määritelmä, sillä tarina ei jatku suoraan siitä mihin se jäi.

Hilja ryhtyy 92-vuotiaan Lovisan, teollisuusneuvoksen henkivartijaksi. Lovisa pelkää, sillä hän on saanut tappouhkeuksia. Sisaren lapsenlapset eivät pysty tuomaan vanhukselle turvaa, vaikka Lovisa näyttääkin suosivan Johannesta hieman muita enemmän. Lobergassa Hilja kuulee Lovisan elämäntarinan ja yrittää suojella häntä parhaansa mukaan. Ruumiita kuitenkin tulee, mutta onneksi Lovisa saa pitää henkensä.

Teos oli taattua tavaraa, nopealukuinen, nautittava ja "helppo". Toisaalta taas lukiessa ärsytti ettei kaikkia langanpäitä solmittu lopussa, ja etenkin Hiljan henkilökohtainen elämä jäi hyvin vaisuksi. Olen tottunut, että Lehtolainen kasvattaa hahmojaan teos teokselta, mutta tässä kirjassa Hilja junnasi paikoillaan. Hänen historiaansa toistettiin (olihan tämä itsenäinen jatko-osa), mutta eteenpäin ei menty. Lisäksi olin harmissani muutamat viittaukset Maria Kallion elämään parin poliisin muodossa. Näiden kahden maailman yhdistäminen ei minun mielestäni ole fiksua. Itse olen molemien hahmojen fani, Marian ja Hiljan, mutta on lukijoita jotka tykkäävät vain toisesta.

Jään odottamaan mitä vuoden päästä ilmestyy! Tiedän jo nyt, että tulen ostamaan teoksen omaan hyllyyni :)

Leena Lehtolainen: Luminainen

Olen lukenut tämän joskus aikoja sitten, mutta en muistanut muuta kuin että nainen löytyy metsästä kuolleena ja että Maria Kallion kollega Palo kuolee. Mutta sitä en muistanut kuka on murhaaja tai että Maria tulee raskaaksi.

Kyseessä on siis Maria Kallio -dekkari, tuotannon alkupäästä. Lainasin tämän kirjastosta MP3-äänikirjana, ensimmäinen MP3:n minkä olen kuunnellut. Helppoa kun kaikki on yhdellä levyllä, hankalaa kun pystyin kuuntelemaan vain koneella.

Alussa Maria menee naimisiin Antin kanssa ja pian huomaa olevansa raskaana. Maria käy naisten terapiakeskuksessa luennoimassa ja jonkun ajan päästä keskuksen johtaja Elina löytyy metsästä kuolleena, luminaisena. Maria ryhtyy tutkimaan asiaa, vaikka alussa näyttikin että kuolema olisi vahinko. Sitten paljastuu että kyseessä onkin murha.

Samoihin aikoihin Maria kuulee, että vankilasta on paennut vanki joka on uhannut niin Marian kuin tämän kollegan Palon henkeä. Lopulta Palo joutuu vangin käsiin ja piiritystilanteen jälkeen kuolee. Palon hautajaisissa Maria saa ahaa-elämyksen ja ymmärtää kuka on ollut Elinan surmaaja. Terapiakeskuksessa on koolla kaikki epäillyt ja asia selviää kuin Poirot-tarinassa.

Leena Lehtonen: Paholaisen pennut

Viimeinen osa Hilja Ilveskerosta kertovassa trilogiasta. Sama kun kahden edellisen kohdalla: löytyy omasta hyllystä, mutta nyt kuuntelin kirjaston äänikirjana. Äänikirjan bonuksena oli vielä Leena Lehtolaisen haastattelu.

Tässä teoksessa Hilja on Usko Syrjäsen (joka on niin selvä Toivo Sukari, että näen hahmon hänen näköisenään) morsiamen Julian henkivartija. Hiljalle selviää, että Julia on Gezolian tytär. Tämä valkovenäläinen jahtaa Davidia, johon Hilja törmää sattumalta Sveitsissä. Suomessa Hilja tasapainoilee Jurin ja Davidin välillä, lähinnä henkisellä puolella. Samaan aikaan valmistellaan Julian ja Uskon häitä. Tähän liittyy myös Hiljan ja Julian matka New Yorkiin, missä Hilja tapaa kouluttajansa Miken. Myöhemmin Hiljan ja Miken tiet risteävät Helsingissä, mutta gloria Miken päältä on rapissut Hiljan silmissä.

Tarinassa pyörii mukana myös Hiljan sisko Vanamo ja heidän yhteinen isä Keijo, joka on päässyt koevapauteen. Surullisinta on Teppo Laition sairaus ja sen seuraukset. Juri ja hänen isänsä pyörivät myös tiiviisti mukana, samoin Davidin lapsuudenystävä Jaan Rand. Tarinan langanpäät, ja oikeastaan koko trilogian, tullee lopussa solmittua hyvin yhteen ja Hevonpersiissä nautitaan kauniista kesäpäivästä.

Tässä teoksessa nousee henkilökemiat keskeisempään osaan kun varsinaiset maakaupat ja isotooppi kätköt. Eli aivan perinteinen rikosromaani tämä ei minusta ole. Silti pidin tästä todella paljon, ja yksi hyvä puoli oli se, ettei tässä ollut muista Lehtolaisen teoksesta tuttuja tyyppejä. Hieman jopa haluaisin kuulla Hiljan elämästä enemmänkin ;)

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Toinen osa Hilja Ilveskero -trilogiasta. Tämäkin löytyy omasta hyllystäni, luin silloin kun ilmestyi- Nyt kuuntelin kirjaston äänikirjana.

Hilja ja David viettävät romanttista lomaa Italiassa, mutta yhtäkkiä David katoaa ja heidän asunnostaan löytyy tuntemattoman miehen ruumis. Hilja palaa Suomeen ja ryhtyy omin päin tutkimaan Davidin katoamista. Apuna Hiljalla on KRP:n Laitio, josta kehittyy sivu sivulta mukavampi tyyppi. Ja joka on saanut nimensä myös teoksen nimeksikin. Hilja työskentelee ystävänsä Monikan ravintolassa, joka tarjoaa hänelle mahdollisuuden saada vapaapäiviä jne. Hilja tutustuu myös lähemmin Juri Trankoviin, joka edellisessä kirjassa kidnappasi Hiljan työnantajan, kansanedustaja Lehmusvuon. Nyt Hilja kuitenkin suostuu Jurin malliksi maalaukseen ja jopa sänkyyn.

David häälyy koko teoksen ajan jossain taustalla, vaikka hän ei fyysisesti näyttäydykään. Hiljalle selviää, että David on käynyt tapaamassa Hiljan äidin ystävää ja jossain vaiheessa David lähettää Hiljalle joulukortin. Hilja vuoroin ikävöi, vuoroin vihaa Davidia.

Hilja saa vähitellen lisää tietoja myös omasta menneisyydestään. Jari-enon kuolemaan tulee uusi näkökulma ja Hiljalle selviää että hänellä on sisarpuoli. Hilja juttelee äidistään ja isästään näiden ysätävien ja serkkujen kanssa. Hän yrittää yhdistellä menneisyytensä palasia paikoilleen, saadakseen kokonaisen kuvan itsestään.

Tämä teos on hyvin selvästi trilogian keskimmäinen osa. Jos ajatellaan, että normaalisti jännityskirjasssa on selkeä juoni ja loppuhuipennus, niin tästä se kaikki puuttuu. Jännitystä ja juonenkäänteitä on, muttei sellaista selkeää linjaa. Ellei sitten ajatella Rytkösen olevan sellainen, mutta itselleni se ei oikein riittänyt. Toisaalta taas, en sano että tämä teos olisi ollut loppuhuipennuksen puuttumisen takia huono, päinvastoin! Etenkin kun tiedän, että kolmas teos odottaa vuoroaan ja pääsen jatkamaan tarinaa heti.

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Henkivartija aloittaa Hilja Ilveskerosta kertovan trilogian. Teos löytyy omasta hyllystäni, ja luin sen heti sen ilmestyttyä. Nyt kuuntelin kirjaston äänikirjana. Tarkoitus on kuunnella koko trilogia.

En oikeastaan ymmärrä sitä kritiikkiä, mitä tämä trilogia on saanut osakseen. Nyt keskityin kuuntelemaan ja havaitsemaan Lehtolaisen itse kertoman satiirin ja "kieli poskessa meiningin" mitä hän on sanonut kirjoittaneensa trilogiaan. En havainnut sellaista, mutta voihan olla että se tulee sitten myöhemmin.

Minä pidin tästä ensimmäisestä osasta. Hilja Ilveskero on hyvin erilainen hahmo kuin Lehtolaisen toinen sankari Maria Kallio. Hilja on opiskellut Yhdysvalloissa turvallisuusakatemiassa ja työskennellyt sen jälkeen henkivartijana Suomessa. Hiljan lapsuus on ollut sekä surullinen että iloinen. Hänen isänsä tappoi äidin Hiljan silmien edessä tämän ollessa neljän vanha, sen jälkeen Jari-eno sai Hiljan huoltajuuden. Jari-enon luona Hevonpersiissä lähellä Kaavia Hiljalla on hyvä olla, etenkin kun heillä on yhteinen salaisuus: Frida, ilves jonka emo on tapettu.

Hilja jättää yllättäen työnantajansa Moskovassa, koska tämä on ostanut ilvesturkin. Pian tämän jälkeen työnantaja kuolee ja Hilja palaa Suomeen. Häntä epäillään työnantajansa murhasta, mutta Hilja tietää olevansa syytön. Hän tekee omaa tutkimustyötään ja pääsee kansanedustajan henkivartijaksi. Vuokramökin lähellä pyörii outo mies, David, ja Hilja päättää ottaa miehestä selvää. Taustalla pyörii muutama venäläinen ja omituinen tonttikauppa Suomessa.

Minusta tämä oli mukavaa vaihtelua Maria Kallioihin, etenkin kun missään sivulauseessa ei edes viitattu Kallion porukkaan. Tarinassa esiintyvä poliisikin on aivan uusi tuttavuus. Mitään ilkkaremesmäisiä älyttömyyksiä ei ollut vaan tarina on omalla tavallaan uskottava. Hiljan hahmo on rakennettu huolella ja tarina polveilee hyvin nykyhetkessä ja muistoissa. Ilveksiä tarinassa vilahtelee tuon tuosta, mikä on myöskin mukavaa vaihtelua ainaisten kissojen sijaan. Ainoa miinus Hiljassa on yllättävä poukkoileminen, välillä Hilja on kaikkia epäilevä kovis, välillä hän taas avautuu omista asioistaan puolituntemattomalle.

Katsotaan minkälainen toinen osa on, sillä en muista tapahtumia enää kunnolla.

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö

Tämä teos oli omassakin hyllyssä vielä vuonna 2008, milloin luin tämän ensimmäisen kerran. Muistaakseni olin osatnut pokkarina, mutta annoin pois lukemisen jälkeen. Nyt hieman harmittaa, mutta kävin hakemassa kirjastosta ja luin uudestaan.

Kirjoitin 2008 marraskuussa tästä teoksesta näin: Novellikokoelma, jonka luin melkein kokonaan junamatkalla. Pidin kovasti, etenkin siitä että novellit olivat erilaisia. Kaikissa oli toki rikos, mutta ne eivät toistaneet samaa kaavaa. Pidän novelleista muutenkin. Kevyttä ja helppoa, vaikka aiheet paikoin vaikeitakin. "Hyvä peffainen" oli hyvä, nimikkonovelli hieman yliampuva lopussa.

Teoksen ensimmäinen novelli Hyvä peffa keroo kontrollifriikistä perheenäidistä, joka suorittaa ja stressaa. Kuumana kesäpäivänä hän iskee silmänsä hyvä peffaiseen mieheen ja he päätyvät viettämään kiihkeän yön. Kesken villin aktin mies kuitenkin kuolee ja nainen pakenee paikalta. Rikos selviää poliiseille, kun syytön ilotyttö tunnustaa murhan, ja perheenäidillä on suunnitelmia aviomiehensä varalle.

Tuliainen Vilnasta oli mielenkiintoinen kiristystarina. Kirjallisuuden opiskelija palaa Liettuasta väitöskirjantekomatkaltaan ja saa omituisen puhelinsoiton. Peloissaan hän kertoo asiasta poikaystävälleen ja yhdessä he löytävät poltettavaa heroiinia jalkavoidepurkista. Julian on määrä toimittaa huume Hanasaareen ja poikaystävä menee sinne edeltä väijymään huumekauppiasta. Julia kuitenkin soittaa poliisille ja lopulta paljastuu, että poikaystävä on junaillut koko homman. Puupponen pääsee sivuooliin tässä tarinassa.

Viimeinen kesäyö kertoo maalle kesätoimittajaksi muuttaneesta Venlasta. Juhannustanssien jälkeen Venla löytää pihaltaan kuolleen naisen, ja tietenkin talon isäntää Danielia epäillään. Tarina on herkullinen murhamysteeri, mutta loppuu minusta kesken. Lopussa tapahtui aivan liian paljon liian lyhyessä ajassa. En ollut kovin tyytyväinen, sillä tuntui kun kirjailijalle olisi tullut liian kiire ja loppu olisi kursittu kokoon kieliposkessa.

Ilman armoa novelli pureutuu uskontoon. Helenan ja Martin kesämökkinaapurit ryyppäävät rankasti ja eräänä yönä heidän huvilansa palaa poroksi. Mies löytyy saunalta humalassa ja vaimo järvenpohjasta. Pian mieskin kuolee syytettynä vaimonsa murhasta. Rikos seuraa Helenaa vuosia, sillä se ei tunnu kuitenkaan ratkenneen. Lopulta selviää, että Helena lavasti oman kuolemansa ja pakeni ulkomaille.

Linna Espanjassa on ehkä tämän novellikokoelman heikoin lenkki. Tarinassa ei ole oikien kunnon rikosta, vaan se on pikemmin eheytymistarina. Yksinäinen suomalainen nainen on paennut oman elämänsä kriisiä Espanjaan, missä linnan vanhat haamut ja kissat johdattavat hänet vanhojen luiden äärelle. Uskonto on tässäkin vahvasti läsnä, mutta tämä tuntui irralliselta.

Toivon hetki on Maria Kallio -novelli. Suomen ilkein mies, joka minun silmissäni sai Mattiesko Hytösen kasvot, murhataan ja pääepäilty on Toivo Tähtelä, tai joku tämän faneista. Maria ja Koivu selvittävät rikosta, joka ratkeaa nopeasti ja kivuttomasti. Ehkä olisin kaivannut vielä muutamaa sivua tähän tarinaan, sillä tarjottimella tuotu murhaaja ei ole ihan Lehtolaisen tyyliä.

Pahan kuvia tarinassa tavataan Laura Sarkkinen ja Anna Harmaja, jotka ovat lapsipornobisneksen kimpussa. Minusta tämä novelli oli parempi kun aikaisemmat Sarkkinen-Harmaja novellit, joita luin Lehtolaisen toisesta novellikokoelmasta Sukkanauhatyttö ja muita kerotumuksia.

Pekka Koivu pääsee päähenkilöksi ja kertojaksi novellissa Naisten asiaa, vaikka lopulta kovin paljon Koivon ajatuksia tai yksityiselämää lukija ei pääsekään seuraamaan. Keskiössä on Koivujen naapuriperhe, jonka nuorin tytär on tullut "siihen ikään" eli hänelle täytyy suorittaa uskonnon vaatima ympärileikkaus. Lopulta kaikki päättyy onneksi hyvin.

Vieras vuosien takaa oli ehkä parhaimpia teoksen novelleista. Lottana toiminut Elsa päättää vihdoinkin kohdata vanhan asian Einon 85-vuotissyntymäpäivillä. Eino on raiskannut Elsan Viipurissa juuri ennen suomalaisten peräytymistä ja Elsa on tullut raskaaksi, kasvattanut lapsen yksin ja salannut häpeällisen tapahtuman, sillä kukaan ei ollut uskonut häntä. Nytkin Eino kiistää tapahtuneen raiskauksen ja syyttää edelleen Elsaa kevytmielisyydestä. Onneksi Elsalla on kuitenkin lapsenlapset, miniä ja yllättäen myös Einon vaimo tukenaan. Vanhat asiat voivat viimein jäädä taakse.

Pimeän valon päivä oli minusta omituinen ja sekava novelli. Kaksosista toinen päätyy lääkikseen, menestyy elämässään, kun taas toinen jää huumekoukkuun ja kuolee nuorena. Veli päättää kostaa sisarensa diilerille, mutta joutuu itse hakatuksi. Lopulta on kuitenkin aika sääliä.

Valkoinen prinssi on taas Maria Kallio -novelli. Kaksi kirjailijaa tapaavat raastuvassa, toinen syyttää toista raiskauksesta ja toinen kiistää syytteet. Sana sanaa vastaan on hankala tilanne. Lisäksi syytetty löytyy pian puukotettuna läheltä naiskirjailijan kotia. Onneksi eräältä todistajalta löytyy joulumieltä ja raiskausjuttuun saadaan oikeudenmukainen lopetus. Murhaajakin löytyy sekavasta nuorestamiehestä.

Teoksen viimeinen novelli Jouluenkeli on synkkä, mutta silti toivoa täynnä oleva kertomus eronneesta (jätetystä) naisesta, joka on mustasukkainen ex-miehensä uudelle perheelle. Jouluna hän on päättänyt vielä mieheltä ja tämän uudelta vaimolta lapsen, mutta 11-vuotias Jenni pelastaa hänet yllättäen. Ehkä elämässä on sittenkin muutakin kuin vanhojen vatuloiminen?

Leena Lehtolainen: Rivo Satakieli

Kirjaston äänikirjana kuunneltu. Olen lukenut tämän vuosia sitten, mutta ihan kaikkia juonenkäänteitä en enää muistanut. Loppuratkaisun kyllä muistin, mutta silti tämä oli mukava kuunella.

Tässä Maria Kallio -dekkarissa pääteemana on ihmiskauppa ja prostituutio. Tarinassa on kaksi "alan ammattilaista", Oksana ihmiskaupan uhrina ja Lulu Nightingale, jolla on oma studio ja joka harjoittaa ammattiaan omilla ehdoillaan. Kesken suoran tv-lähetyksen Lulu kuitenkin löytyy takahuoneesta murhattuna ja Maria Kallio päätyy tutkimaan hänen murhaansa. Epäiltyinä ovat kollega KRP:ltä, Lulun turvamies joka on rakastunut naiseen, prostituution puolestapuhuva savolainen yrittäjä, lähtetyksen juontaja Länsimies ja tuottajanainen Saarnio. Ruumiita tulee lisää ja tutkimuksista käydään valtataistelua Kallion jaoksen ja KRP:n kanssa. Lisäksi Marialla ei oikein synkkaa esimiehensä kanssa.

Yksityiselämässä Marialla on vaikeaa, kun Antti tekee töitä Vaasassa ja tuntuu viihtyvän siellä turhankin hyvin. Anoppi tarjoaa Marialle rahaa talon ostoon, mutta Antti epäröi. Lopulta Marialle kuitenkin selviää, ettei Antti petäkään häntä ja mies lämpiää myös talokaupoille. Perhe pääsee vihdoin pois kuutiosta.

Pidin teoksen lopusta paljon, en tietenkään Marian raiskauksesta mutta muutoin loppu oli kivan pitkä varsinaisen loppuratkaisun jälkeen. Tuli jopa sellainen olo, että kirjailija on halunnut solmia viimeisetkin langanpäät ja jättää jäähyväiset Maria Kalliolle. Periaatteessa tämä dekkari-sarja olisi voinut päättyä tähän. Tosin en ole pahoillani, että teoksia on tullut tämän jälkeen lisää :)

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

Näin joulupuuhia tehdessä on ollut hyvä kuunnella jo ennestään tuttuja äänikirjoja. Tämä Maria Kallio -dekkari on minulle tuttu jo monen vuoden takaa. Nyt kuuntelin uudestaan kirjaston äänikirjana, ensimmäisen kerran tähän tutustuin 26.5.2008. Silloin kirjoitin näin: Kuuntelin 7 levyn äänikirjan. Pidin. Kolmas Maria Kallion tapaus ei vaatinut aiempia tueksi. Pohjois-Karjalan Arpikylään eli Outokumpuun sijoittuva tarina ei ollut jäsiryttävän eilainen tai edes kovin jännä. Tutut paikannimet ja viittaukset antoivat tarinalle paljon, minun mielestäni. Juoni oli normaali rikosjuoni, mikä ei juuri poikennut vastaavista. En ehkä heti ryntää lukemaan kirjailijaa, mutta ihan hyvä oli kuulla tämänkin niin tietää tyypin.

Tämä taisi olla aikoinaan ensimmäinen Leena Lehtolaisen dekkari johon tutustuin. Kuten huomaa, aika nuiva oli vastaanotto. Sittemmin lämpenin kirjailijalle ja olenkin ahminut hänen tuotantonsa lähes kokonaan. Nyt myöhemmin kuunneltuna huomaan, että tässä on tiettyjä kliseitä joita usein löytää ensimmäisistä kirjailijoiden dekkareista. Ei tämä kuitenkaan ihan huono ole, kun olen tämän jälkeen tutustunut kirjailijaan paremmin.

Maria Kallio palaa kotikyläänsä Arpikylään (=Outokumpuun, mistä kirjailija Lehtolainen on kotoisin) kesänimisnaiseksi. Kaivos ja sen historia kerrotaan lukijalle, ja nyt myöhempinä vuosia olenkin oikeasti kiinnostunut siitä. Paikaillinen taiteilija löydetään kuolleena kaivostuornin juurelta ja Maria aloittaa tutkimukset asiasta. Matkalla kohti totuutta hän joutuu kohtaamaan nuoruutensa kipeitä asioita, mutta selättää ne kuten vahvan naisen kuuluukin. Murhaaja saadaan kiinni kaivoksen pimeissä tunneleissa ja Maria pääsee lopulta Antti-rakkaansa syleilyyn.

Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kun luin tämän ensimmäisen kerran 3.-4.10.2008 pidin teosta suorastaan nerokkaana. Nyt muutamia vuosia myöhemmin huomaan teoksen teemat jo paljon aikaisemmin. Tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen kirjoitin näin: Mielenkiintoinen teos murhaajattaren näkökulmasta. Säde Vasara on mielenkiintoinen tyyppi. Tosin yllättävän nopsaan ja "helposti" nuo murhat järjestyivät. Todellinen yllätys oli Kallen paljastuminen Kaarloksi, sitä en ollut odottanut. Säteen sairaus oli aika selvä jo alkumetreiltä. Vaikka sairauden laatu pysyi yllätyksenä loppuun saakka, tajusin jo kuitenkin aikaisemmin kyseessä olevan syövän. Myös Maria Kallio on sivuhenkilönä ja tuli olo, että hän tietää totuuden vaikkei sitä tuotukaan julki.

Toisaalta nyt kun luen mietteeni vuosien takaa, voin yhtyä niihin edelleenkin. Teos on hyvin rakennettu ja erilainen juuri sen vuoksi että päähenkilö on se pahis, joka tappaa toisia. Onko Säteellä oikeus toteuttamiinsa murhiin? En tiedä. Mutta ainakin tämä teos nostaa esiin tärkän teeman: perheväkivallan.

Itse en muistanut kuinka paljon Maria Kallio, Koivu ja Wang olivatkaan tässä teoksessa läsnä. Toisaalta oli myös piristävää lukea Kalliosta jonkun toisten silmin kuvattuna, omissa teoksissaan hän on välillä vähän turhankin puhtoinen.

Toivon, että joskus saisin tämän omaankin kirjahyllyyni. Nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.

Leena Lehtolainen: Veren vimma

Edellisellä kirjastoreissulla osui silmiini tämä äänikirja. Olen lukenut kirjan vuosia sitten, ja olin varma että se olisi jopa omassa hyllyssäni, mutta etsinnän jälkeenkään en sitä löytänyt. Juonen muistin hatarasti, vaikka kuuntelun myötä se palautuikin taas mieleen.

Päällimmäiseksi tästä teoksesta jäi mieleen Marian ja Antin koti, "valkoinen kuutio", Marian lähes-syrjähyppy Taskisen kanssa (syynä valkoinen kuutio sekä Taskisen Tertun sairaus), ralliautoilija Sasha Smedsin perheen historia sekä perhe-elämä.

Toimittaja Annukka Hackman löytyy ammuttuna Humaljärveltä. Hän on kirjoittanut elämänkertaa ralliautoilija Sasha Smedsistä, vaikka ei olekaan selvää liittyykö Annukan murhaaminen suoraan elämänkertaan, vai onko syynä mustasukkainen ex-kumppani, Marian "työtoveri" raato-Kervinen. Mutta kun Kervinenkin löytyy kuolleena, juttu mutkistuu.

Murhan tunnustaa yllättäen Sashan veli, joka kuitenkin peruu tunnustuksensa myöhemmin kun selviää, että hänellä ja Sashan vaimolla Helillä on suhde. Oikea murhaaja löytyy lopulta ja tilanne kärjistyy panttivankidraamaksi.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Maria Kallio -dekkari, mikä löytyy omasta hyllystä, mutta lainasin nyt kirjaston äänikirjana. Eli vuosia sitten luettu, nyt huvin vuoksi kuunneltu.

Maria tutkii Koivun ja Puupposen kanssa epätyypillisiä rikoksia palattuaan takaisin Espoon poliisiin. Maria on ollut kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja, sekä välttänyt täpärästi tienvarsipommin ollessan poliisikoulun avajaisissa Afganistanissa. Ensimmäisen epätyypillisen tapauksen, kolmen maahanmuuttajatytön katoamisen, Marian eteen tuo Pekka Koivu. Tytöt ovat kadonneet kuka minnekin, eikä tyttöjen perheillä ole tietoa heidän olinpaikoistaan. Tutkimukset keskeytyvät, kun neljäs mamutyttö löytyy kuolleena ja Marian solun työpanosta tarvitaan murhan ratkaisemisessa. Kaikkia neljää tyttöä yhdistää kuitenkin se, että he ovat käyneet Espoossa sijaitsevassa Tyttö kerhossa, samassa missä myös Marian oma tytär Ida viettää aikaansa.

Teos puhuttaa tietyllä tavalla juuri tänä päivänä, kun Euroopan halki kulkee tuhansien pakolaisten virta. Lehtolainen ei kuitenkaan ota kantaa itse maahanmuuttaja- tai pakolaiskysymyksiin, hän tuo esille vain faktat kuten kulttuurierot suomalaisten ja muunmaalaisten välillä. Kuinka tyttöjen perheet ovat loppuenlopuksi sekaantuneet katoamisiin, selviää teoksen lopussa. Myös suomalaisten äärijärjestöjen toiminta näyttäytyy uudessa valossa ja saa ikäviä piirteitä, joista osa järjestön jäsenistä maksaa loppuikänsä.

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

Miten lukukokemus voikaan olla joskus niin erilainen, vaikka kyse olisikin samasta kirjasta. Olen lukenut tämän Lehtolaisen teoksen ensimmäisen kerran keväällä 2009 ja nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.

Nyt kuunneltuna tämä oli minusta taattua Lehtolaista. Juoni ja kerronta soljui hyvin eteenpäin ja jännitystä riitti loppuun saakka. Vuonna 2009 olin aivan muuta mieltä, ja olin kirjoittanut muistiin näin: Pettymys! Maria Kallion kymmenes juttu. Jotenkin alusta asti oli sellainen olo, että teos on väkisin kirjoitettu. Siitä puuttuu jotain Lehtolaiselle tyypillistä tai jotain Maria Kallion teoksiin kuuluvaa huumoria tai tyyliä. Juonellisesti kirja oli hyvä. Maria jahtasi Jutta Särkikosken murhaajaa, joka oli jälleen kerran yllätys. Tai ei Juttaa murhattu, mutta yritettiin. Alusta asti oli selvää, että Niiskuneiti on Moona. Vähän harmittaa kun ostin omaksi.

Nyt, noin kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, voin sanoa ettei kirja nyt ihan noin kamala pettymys ollut. Olen tyytyväinen, että se on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä äänikirja toi teokseen uuden sävyn tai sitten aika oli tehnyt tehtävänsä. En esimerkiksi muistanut ollenkaan kuka murhaaja lopulta oli, vaikka joitain pieniä yksityiskohtia muistinkin juonen edetessä.

Yksi asia mikä voi vaikuttaa omaa luku/kuuntelukokemukseen on tietenkin sen hetkinen elämäntilanne. En tosin muista, että ensimmäisellä lukukerralla oma elämäni olisi ollut kovin paljon erilainen kuin nyt. Mutta ikää on ainakin tullut jokunen vuosi lisää, ja toivottavasti sen myötä myös viisautta.

Teoksen teemoja olivat kilpaurheilu, doping, vammautuminen, homous urheilupiireissä, ahmimishäiriö, rahanpesu, paritus sekä perheväkivalta. Maria määrätään poliisin palvelukseen selvittämään merkittävän henkilön, Pentti Vainikaisen, murhaa. Maria epäilee, että todellinen myrkytyksen uhri olisi ollut toimittaja Jutta Särkikoski, joka on julkaissut kärjekkäitä kommentteja huippu-urheilijoista. Kun toinen ruumis tulee, niin Särkikoski pääsee jatkuvaan valvontaan. Maria Kallio etsii syyllistä juoksuradalta, valmentajasta ja tukityöllistetystä. Lopullinen ratkaisu on yllättävä ja palkitsee lukijan jännityksen.

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Ihana, uusi Maria Kallio -dekkari. Tätä olen odottanut, ja olin iloisesti yllättynyt kun kesällä kuulin Lehtolaiselta ilmestyvän Maria Kallio -tavaraa. Omaksihan tämä piti ostaa heti, eikä lukemiseenkaan mennyt montaa päivää.

Kirjan nimi, Surunpotku, tuntui aluksi vähän oudolta. Mutta nimi sai selityksen tapahtumien edetessä. Tapahtumat sijoittuvat jalokivien ja uskon maailmoihin. Arvotettu jalokivien asiantuntija löytyy surmattuna Tapiolan kirkosta. Onko syyllinen kansanedustaja-puoliso, rulettia pyörittävä pikkuveli, kissamainen entinen apulainen, muusikko lanko, kilpaileva jalokivikauppias vai joku muu?

Tarina kulkee tasaisesti kohti loppuratkaisua. Välillä lukijaa yritetään hämätä ja huijata, mutta hillitysti. Samaan aikaan seurataan poliisien yksityiselämää, joista tässä teoksessa selkeimmin esille nousee Pekka Koivun tyttären sairaus. Toki taustalla on myös tulevaisuuden näkymät, riittääkö Kallion porukalle enää töitä kun osastoja supistetaan eikä työsopimusten jatkosta ole mitään tietoa. Tämä jääkin teoksen lopussa täysin auki, minkä itse tulkitsen tarkoittavan sitä että kirjailija haluaa jättää Marian uran avoimeksi myös itselleen. Puhtaalta pöydältä on helpompi aloittaa seuraavan teoksen kanssa.

Vaikka Marian ryhmän ensimmäinen tehtävä onkin selvittää Jaakko Pulman (mistä Lehtolainen keksiikin aina niin hyviä sukunimiä?!?) murha, niin toiseksi ja kolmanneksi tutkimukseksi nousee Pulman vaimon sisaren kuolema vuosikymmenten takaa sekä syytökset rahanpesusta. Kaikki ratkevata kuitenkin, ja lukija sekä komissaario Kallio saadaan tyytyväiseksi.

Teos on tasapainoinen, kuten ammattilaiselta voikin odottaa. Tuntui jopa, että tässä oli enemmän ryhtiä kun edellisessä Kallio -dekkarissa Rautakolmiossa (jossa itse arvasin murhaajan jo heti ensi metreillä). Ehkä Lehtolaiselle sopii tämä, että hän kirjoittaa välillä muutakin kun Kalliota. Näin ei pääse leipäytymään yhteen hahmoon.

Mainitsen vielä, että teoksessa nostettiin hyvin esiin nykyaika ipadeineen ja älypuhelimineen. Tuntui että joku oli koko ajan puhelimessa, räpläämässä sitä tai kirjoittamassa sähköpostia ipadilla. Näin se maailma muuttuu poliisin työssäkin, mutta mitenhän on tietoturvan kanssa kun viestejä välitetään miten sattuu.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

Kirjastosta lainattu Maria Kallio -dekkari-äänikirja. Joskus aikaisemminkin olen tämän lukenut, mutta en muistanut loppuratkaisua.

Maria palaa töihin uuteen virkaansa äitiysloman jälkeen. Pian jaos saa tutkittavakseen Juha Merivaaran kuoleman. Oudoksi jutun tekee tasan vuosi sitten tapahtunut onnettomuus ruumiin löytöpaikalla. Silloin kyseessä oli Marian ex-poikakaveri Harri, joka työskenteli Merivaara yhtiössä.

Maria tasapainoilee äitiyden ja työn välillä. Yllättäen Marian kollega Pertti Ström tekee itsemurhan, joka aiheuttaa Marialle lisää ajatuksia. Merivaaran surmassa epäillään vaimo-Annea, tytär-Riikka, poika-Jiriä, Riikan poikaystävää Tapio Holmaa, Juhan velipuolta Mikkeä, tämän äitiä ja ystävää. Marialla on helliä tunteita Mikkeä kohtaan, mutta varsinaista syrjähyppyä ei kuitenkaan tapahdu.

Lopulta murha selviää kun Harrin kuolemaan liittyy myös outoja piirteitä. Merivaara on tehnyt ympäristörikoksen, ja Harri on sanut tämän selville. Merivaara itse kuolee kun velipuoli pääsee Harrin surman jäljille. Mikke yrittää vielä karkuun veneellään.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Olen suuri Lehtolais-fani, ja olen lukenut, tai kuunnellut, kaikki hänen teoksensa. Tietenkin Maria Kalliot ovat niitä suosikkejani, mutta osaa Lehtolainen muutakin. Tämän teoksen suhteen olin hieman skeptinen, sillä luin aikaisemmin tänä vuonna jonkun haastattelun, missä Lehtolainen sanoi, että tämän teoksen aikana hän halusi kokeilla erilaisia asioita ja leikitellä jollain jutuilla. Ihan tarkkaan en enää tuota haastattelua muista, mutta sen tunteen muistan mikä siitä jäi. Niinpä en heti rynnännytkään kirjakauppaan ostamaan Kuusi kohtausta Sadusta teosta, vaan varasin sen kirjastosta.

Eilen sain kirjastolta viestin, että teos olisi noudettavissa, äänikirjana. Mutta positiivinen yllätys odottikin pikalaina hyllyssä, kun samainen teos oli myös kirjana. Lainasin molemmat ja ajattelin, että aloitan lukemaan kirjaa ja sitten jos se jostain syystä tökkii, niin siirryn äänikirjaan. No, huoli oli turha, sillä ahmaisin kirjan kahtena suupalana.

Mitä voi sitten sanoa itse teoksesta? Se oli hyvä, erilainen, erikoinen ja hämmäntävä. Kuusi kohtausta Sadusta on näytelmä, mutta samalla siinä kerrotaan näyttelijöiden ja heidän tosielämän roolihahmojen ajatuksia. Itse näytelmä kertoo taiteilija Satu Savinaisesta. En tiedä miksi itse ajattelin, että Satu Savinainen on sama kuin Miina Äkkijyrkkä, vaikka missään ei ollut tämmöisiä viittauksia. Näytelmä kuvaa Sadun elämän läpileikkauksina aina kouluvuosista viimeisimpään miesystävään. Mukana on avioliitto, sen hajoaminen, lapsi, työ taitelijana sekä jokunen miesjuttu.

Henkilöhahmoja oli paljon. Oli "oikea" Satu, ja Aino, joka näytteli Satua. Vilja, Jukka, Jussi, Heikki, Tiina ja monia muita, sekä tietenkin heidän näyttelijänsä. Yllättävän hyvin tämä henkilöpaketti pysyi kuitenkin kasassa. Kerronta eteni kronologisesti näytelmän mukaan, vaikka välillä käytiinkin fiilistelemässä jonkun hahmon ajatuksilla. Juonellisesti teoksessa ei ollut mitään suuria yllätyksiä tai koukkuja. Ja oikeastaan koko juoni oli aika pliisu. Lopuratkaisu ei myöskään yllättänyt, sillä olin jotenkin ajatellut, että sieltä voisi löytyä joku isompi yllätys. Jossian vaiheessa olin varma, että Satu itse kirjoittaa näytelmää ja muiden henkilöiden ajatuksia, olisi ollut hienoa kun lopussa koko kertomus olisi paljastunut Sadun omaksi saduksi itsestään. Yritin myös etsiä sanojen satu/Satu ja kuusi/Kuusi leikittelyä, mutta en huomannut mitään riittävän selkeää.

Kuten sanottu, teos oli hyvä, mutta ei mitenkään hirmuisen hyvä. Taattua tavaraa hyvältä kirjoittajalta. Häiritsevänä piirteenä oli punk-asenteen työntäminen teokseen. Eikös se ole niitä Maria Kallio-juttuja? Samoin jotkin muut pikkujutut paljastavat teksin Lehtolaisen omaksi. Toisaalta on hienoa, että kirjailijalla on omat erityispiirteensä, mutta samojen asioiden esiin tuominen jokaisessa teoksessa menee jo tarpeettomuuden puolelle. Tarkoitan siis mm tuota punkkia.

Voi olla, että tämä vielä jonain päivänä päätyy omaankin kirjahyllyyn. Tai sitten ei. Ehkä pitäisi kuitenkin kuunnella teos vielä äänikirjana tähän päälle, jos sieltä löytyisikin jotain uutta?

Leena Lehtolainen: Sukkanauhatyttö ja muita kertomuksia

Novelli kokoelma, joissa osassa tarinoista tuttuakin tutumpi Maria Kallio ratkoo rikoksia. Mutta kolmessa tarinassa seikkailee uudet hahmot, poliisit Laura Sarkkinen ja Anna Harmaja. Muut kertomukset ovat sitten omiaan, ilman suurempaa päähenkilöä. Oli mukava ylläri löytää tämä pokkari-hyllystä jokunen kuukausi sitten.

Maria Kalliosta kertovat jutut antavat eniten ehkä Kallio-faneille, tai niille joille Marian elämä ja aikaisemmat "jutut" ovat tuttuja. Toisaalta taas olisi ollut mukava lukea pitkää Kallio tarinaa, sillä nämä lyhyet novellit eivät oikein tuntuneet toimivan. Tai jäivät jotenkin vajaiksi. Toisaalta Ruma juttu antoi hyvän lisän Marian menneisyyteen.

Sarkkinen-Harmaja kaksikko oli mielenkiintoinen poikkeus Lehtolaisen tuotannossa. Toisaalta novellit etenivät niin päätähuimaavaa vauhtia ettei lukija meinannut pysyä kaikkien juonenkäänteiden perässä. Vasta jälkisanoista luin, että nämä onkin kirjoitettu sanomalehden kesädekkareiksi, jolloin luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. No, tämän kun olisi tiennyt ennen kuin aloitti lukemisen niin tarinoista olisi osannut nauttia ehkä hieman enemään.

Nuo muut novellit, joissa päähenkilönä ei ole kukaan yllämainituista olivat mukavaa vaihtelua Lehtolaisen kerronnassa. Etenkin Varastettu elämä oli mielestäni osuva ja terävänäköinen tarina, surullinenkin omalla tavallaan.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka

Maria Kallio -dekkari, toinen tapaus.

Kuva: Maria Kallion sivut

Maria on lopettanut poliisin hommat ja pestautunut lakiasiaintoimistoon. Kesäisissä sukujuhlissa Maria tapaa Antin sukua ja perhetuttuja. Seuraavana päivänä Maria löytää juhlissa tapaamansa Armin kuolleena ja alkaa selvittämään tapausta. Pääepäilty on Armin poikakaveri Kimmo, joka harrastaa, tai haaveilee, S/M seksistä. Todellinen murhaaja löytyy kuitenkin muualta. Tapaukseen liittyy myös kuollut Sanna, ja hänen itsemurhaksi luultu kuolema ratkeaa samalla.

Minusta Maria ei ole tässä oikein oma itsensä, tai pitäisi varmaan sanoa, että hän hakee vielä itseään. Onhan tämä vasta hänen toinen tapauksensa. Aivan samoin kun Lehtolainen hakee suhdettaan Mariaan. Kieli hahmottuu paremmaksi, tönköt vitsit ovat hioutuneet ja Maria löytää paikkaansa.

Hieman häiritsevää on, että yhtäkkiä Maria vain keksii murhaajan. Lukijalle ei anneta kaikkea sitä infoa mikä Marialla on, mutta toisaalta pääasiahan se on että rikos ratkeaa. Tosin tässä oli ärsyttävää, että murhaaja pääsi "helpolla" ajamalla sataa viittäkymppiä metsään. Myös edellisessä teoksessa (Ensimmäisessä murhassa) tekijä pääsee kuin koira veräjästä yrittämällä itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan.

Hyvä kuitenkin tietää, että tästä on hyvä suunnata ylöspäin. Eli niin Maria kuin Leenakin kehittyvät ja kasvavat kun ikää karttuu. Hyvää suomalaista laatutavaraa!

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

Ensimmäinen Maria Kallio -dekkari.

Kuva: Maria Kallio sivut

Maria pääsee selvittämään ensimmäistä murhajuttuaan. Uhri on itäsuomalaisen osakunnan kuoron basso ja epäiltyinä on joukko hänen kuorotovereitaan. Maria tuntee osan epäillyistä, mikä asettaa hänet hieman hankalaan asemaan. Eräänä epäilyksen alaisena on myös Marian tuleva mies Antti. Murhaa selvitellessä paljastuu myös muita kuvioita, joihin uhri on sotkeutunut.

Teoksesta huomaa, että kyseessä on esikoinen. Lukujen alussa olevat säkeet ovat rytmittäneet kai kirjoittajan työtä ja silti sopivat itse teoksen runkoon. Kieli on paikoin hapuilevaa, paikoin osuvaa ja sattuvaa. Huumoria löytyy, mutta myös vakavuutta.

Paikoin tuli sellainen olo, että Lehtolainen todistaa osaamistaan ja pätevyyttään kirjailijana siinä missä Maria vakuuttelee pärjäävänsä miehisellä alalla heittäen rajua huulta rankoista asioista. Teos on kuitenkin hieno avaus Marian pitkälle uralle!

Leena Lehtolainen: Kuolemanspiraali

Luettu marraskuussa 2008. Maria Kallio -dekkari.

Kuva: Maria Kallio kotisivut

Seitsemännellä kuulla oleva Maria joutuu tutkimaan lupaavan taitoluistelijan murhaa. Tyttö on surmattu hänen omilla luistimillaan raa'asti. Juttuun liittyy kuntosalibisnestä, karaokekuningas ja surmatun epävakaa äiti. Lisäksi muita taitoluistelijoita ja taustavaikuttajia. Maria lukee ahkerasti Nooran päiväkirjoja joista lopulta paljastuu totuus.

Yllätyin siitä kuka lopulta oli murhaaja. Tosin olisin odottanut, että sama ihminen olisi ollut myös Pertsan tutkiman jutun päätekijä. Näin ei kuitenkaan ollut, ja ehkä parempi niin.

Sellainen taattu ja luotettava dekkari. Erityisesti pidin lopusta, viimeisestä luvusta, mikä oli niin erilainen kuin missään muussa dekkarissa :)