Seija Vilén: Mangopuun alla

Ennen joulua kirjastossa vieraillessani poikkesin äänikirjahyllyllä. Tässä teoksessa viehätti pirteä kansi, joten ajattelin testata. Ei ehkä ihan minun juttuni, vaikka ei tämä huonokaan ollut. Jäin miettimään tämän kuunnteltuani, että olisinkohan lukenut teosta itse, vaikka välillä olisin kaivannutkin kirjaa ja tekstiä eteeni hahmottaakseni tarinan kulun paremmin.

Teos on kuvaus nuoresta naisesta, jonka sydän halajaa jotain mikä löytyy Krishna-uskovaisten luota. Nainen liittyy liikkeeseen, kauppaa kirjoja, vierailee Intiassa ja menee lopulta Krishna-papin kanssa naimisiin ja saa lapsia. Välillä muistellaan lapsuutta ja nuoruutta, välillä kipuillaan uskonnon vaatimuksia, kunnes lopulta tulee seinä vastaan ja vaihtoehtoja on jäljellä enää yksi: uusi elämä.

Itselleni Krishna on vieras, joten en osaa arvioida onko kuvaus liikkeestä miten totuudenmukainen. Minulle tuli voimakkaasti lestadiolaisuus mieleen, niin paljon erilaisia sääntöjä ja määräyksiä tuntui olevan. Lisäksi olin kuvitellut tämän uskonnon paljon iloisemmaksi ja joogaavammaksi, mutta nähtävästi olen erehtynyt samalla tavalla kun tarinan nuori tyttö.

Olen edelleen kahden vaihella tykkäsinkö teoksesta vai en. En olisi tätä ehkä itselleni ostanut tai fyysiseen kirjaan tarttunut. Siinä mielessä kirjaston äänikirjahylly onkin loistava, että pystyn testaamaan erilaisia teoksia sitoutumatta niihin. Mutta ehkä mieleni kuitenkin kääntyy kaiken pohdinnan jälkeen siihen, että olen iloinen että tutustuin tähän kirjaan. Hyvä kirja herättää ajatuksia, vielä pitkään sen jälkeen kun kannet on laitettu kiinni. Tämänkin kuuntelun lopetin noin vuorokausi sitten ja tapahtumat ovat pyörineet siitä asti mielessäni, enkä oikein osaa edes sanoiksi pukea kaikkia ajatuksia ja tunteitani. Ehkä tämä täytyy jokaisen kokea itse.

Muissa kirjablogiessa tämä on saanut hyvät kommentit ja itsekin oivalsin paljon enemmän niitä luettuani. Tässä muutamia: Kirjamielellä, Kirsin kirjanurkka, Kirjapeto ja Koko lailla kirjallisesti.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Aivan erilainen kirja Pohjois-Koreasta! Kaikki aikaisemmat lukukokemukseni ovat olleet loikkareiden tarinoita suljetusta maasta ja sen kauhuista, mutta tämä oli täydellinen vastakohta. En ole kuitenkaan muuttanut mieltäni tuon mielipuolisen valtion suhteen tämän lukukokemuksen jälkeen, ehkä mielipiteeni ovat päin vastoin vahvistuneet. Tämän pokkarin löysin Prismasta kesän alussa. Luin nopeasti, vaikka teksti olikin niin pientä pränttiä että silmiin sattui.

Kenji Fujimoto on japanilainen sushikokki, joka on toiminut itsensä Kim Jong-ilin kokkina ja myös jonkinlaisena ystävänä, mikäli diktaattorilla sellaisia onkaan. Fujimoto puhuu teoksensa alussa Pohjois-Koreasta ja sen johtajasta ylistävään sävyyn, kehuen ja ihaillen. Hän kertoo mitä Kim Jong-il tykkäsi syödä ja minkälaista elämä hänen rinnallaan oli. Hän paljastaa myös kutsuvierasalueiden tarkkoja sijainteja sekä pohjapiirroksia. Asioita joiden vuoksi hänet voitaisi tappaa. Silti Fujimoto ei korosta omaa asemaansa ja riskejä joita hän on ottanut tämän teoksen kirjoittaessaan.

Fujimoto lähti Pohjois-Koreaan alun perin vuodeksi töihin. Raha oli liikkeelle paneva voima, mutta pian hän huomasi kaipaavansa sinne takaisin. Jonkin ajan päästä hän pääsi työskentelemään Kim Jong-ilille ja valmisti hänelle ja hänen vierailleen sushia sekä joitakin muita japanilaisia herkkuja. Pohjois-Korean ja Japanin välit ovat huonot, joten onkin ihmeellistä että Suuri Johtaja on halunnut itselleen juuri japanilaisen kokin. Toisaalta hän oli niin ihastunut Fujimoton sushiin, että se selittänee asian.

Kirjassa kuvataan kuinka ylellistä ja yltäkylläistä elämää Pohjois-Korean johtaja, tämän perhe ja lähin eliittiryhmä eli 1980- ja 1990-lukujen aikana. Fujimoto pakenee Pohjois-Koreasta 2001, jättäen taakseen uuden perheensä sekä Kim Jong-ilin. Elämä, jota Kim Jong-il vietti oli paikoin mieletöntä. Hän saattoi maksaa ihmisille siitä, että nämä joivat kalliita konjakkeja. Hän osteli käsittämättömät määrät autoja, päällysti parkkipaikkoja marmorilla sekä tilasi ympäri maailmaa juuri niitä ylellisyystuotteita joita itse halusi. Samaan aikaan hänen kansansa näki (ja näkee edelleen) nälkää, kituu vankileireillä ja saa osakseen huonompaa kohtelua kuin Suuren Johtajan hevoset. Raha ei tuntunut olevan Kim Jong-ilille mikään ongelma, hän maksoi hyvin myös Fujimotolle, myös tippejä tuli säännöllisin väliajoin.

Fujimoton päätös lähteä Pohjois-Koreasta sai alkunsa kun hän joutui kotiarestiin eikä päässyt tapaamaan Kim Jong-iliä. Joka päivä hän odotti puhelua, kunnes viimein sai taas kutsun Suuren Johtajan luo. Epäilyksen siemen on kuitenkin kylvetty, ja Fujimoton silmät avautuvat vähitellen. Hän ymmärtää, että milloin tahansa voi olla hänen vuoronsa joutua teloitetuksi tai leirille. Itse ihmettelen ettei Fujimotolle ole käynyt huonommin niin varomattomasti hän on välillä käyttäytynyt.

Teos on erittäin mielenkiintoinen näkökulma tuohon suljettuun yhteiskuntaan. Ei kuitenkaan pitä unohtaa tätä lukiessa niitä kauheuksia joita valtaosa kansasta on kokenut ja kokee edelleen.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Ostin tämän nyt kesäkuun alussa Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta. Olen lukenut muitakin Pohjois-Koeraa käsitteleviä kirjoja, joten tämän kirjan kauheudet eivät iskeneet aivan niin kovaa. Lisäksi ymmärsin, että tämä olisi ensimmäisiä Pohjois-Koreasta kirjoitettuja kohtaloita. Joka tapauksessa tämä on uskomaton pako- ja selviytymistarina!

Kirja kertoo Kang Chol-hwan tarinan, se alkaa hänen isovanhemmistaan jotka elivät Japanissa. Tyhmyyksissään he tulivat Pohjois-Koreaan, ja pakottivat vielä aikuiset lapsensakin mukaan. Elämä oli alkuun kovaa ja pettymys suuri, kun heitä ei otetukaan vastaan kukkasin ja punaisin matoin. Vähitellen he kuitenkin vakiinnuttivat asemansa Pjongjangissa, pääsivät asumaan varsin mukavassa talossa, saivat hyvän aseman ja toimeentulon. Kang kertookin hänen lapsuutensa olleen varsin onnellinen tuossa suljetussa valtiossa, jota ei vielä vaivannut nälänhätä. Eräänä päivänä isoisä kuitenkin katoaa, ja pian muu perhe (äitiä lukuunottamatta) joutuu Yodokin keskitysleirille. Kang on 9-vuotias ja hän viettää leirillä seuraavat 10 vuotta.

Elämä leirillä on jatkuvaa eloonjäämiskamppailua. Vaikkakin Kangin leirikokemus onkin sieltä helpommasta päästä, kuten hän itsekin myöntää. Lisäksi hänellä tuntuu olevan kumman positiivinen ajatteleutapa asioihin. Vaikka hän vietti leirillä 10 vuotta, hän on tiivistänyt nuo vuodet reiluun sataan sivuun. Pieniä yksityiskohtia ja kauheuksia kuvataan, sekä hieman normaalia leiriäarkea, mutta silti kaiken päällä on savuverho. Kang ei suoraan sano, mutta rivienvälistä luen että hän jättää paljon sanomatta. Ehkä siksi ettei hänen sukunsa Pohjois-Koreassa joudu vaikeuksiin, tai sellaista mitä hän on tehnyt eikä ole ylpeä teoistaan, tai sitten asiat vain ovat liian raskaita.

Kang vapautuu leiriltä, johon on oletettavasti syynä isoisän kuolema jollain toisella leirillä. Muutaman vuoden vapaan elämän jälkeen Kang päättää paeta Pohjois-Koreasta. Pako Kiinan kautta Etelä-Koreaan onnistuu suhteiden, rahan ja lahjusten turvin. Muiden loikkareiden tarinoihin nähden, Kang on ollut todella hyvässä asemassa. Hänellä on ollut rahaa, toisin kuin joillakin muilla loikkareilla. Hän tuo asian myös itse esiin.

Teoksessa on tietentin kritiikkiä Pohjois-Korean hallinnosta, mutta silti se on aika maltillista. Lähinnä Kang kuvaa kuinka älytön ja toivoton tilanne on, ja hän näkee asiat hyvintoimeentulleen pohjoiskorealaisen silmin. Vaikka he näkivätkin nälkää leirillä, niin ennen sitä ja sen jälkeen heillä ei ollut suuremmin pulaa mistään. Ehkä tämä onkin yksi syy siihen miksi Kang on selvinnyt loikkauksesta, yltäkylläisestä elämästä ja sopeutunut Etelä-Korean kapitalistiseen yhteiskuntaan. Toisin kun joissain vastaavissa tarinoissa loikkarit ovat joutuneet syvän kriisin valtaan saavutettuaan vapauden.

Muutama kysymys minua jäi vaivaamaan. Mitä isoäiti teki leirillä kun toiset olivat töissä? Entä avustaako Kang äitiään tai muuta sukuaan Japanin kautta nyt kun hän itse on turvassa? Kirjassa hän kertoo, kuinka suku Japanista lähetti heille kaikenlaista tarpeellista tavaraa, joilla he pystyivät lahjomaan virkamiehiä. Onkohan hän maksanut "velkansa"? Ja kuinka paljon teoksesta on oikeasti jätetty pois suvun turvaamiseksi? Sitä en luultavasti koskaan saa tietää.

Piper Kerman: Orange is the New Black - Vuosi vankilassa

Löysin tämän pokkarin kesäkuun alussa Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta. En ole koskaan katsonut kirjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa, mutta olen toki nähnyt mainoksia siitä. Teos kiinnosti minua, sillä se on tositapahtumiin perustuva ja kai olen myös pohjimmiltani utelias luonne.

Tarina alkaa Piperin nuoruudesta. Hän kertoo suhteestaan Noraan sekä kuinka hän salakuljettaa huumerahaa, yhden ainoan kerran. Tämä kerta kuitenkin riittää ja hän joutuu vuodeksi vankilaan, tosin vasta kymmenen vuotta rikoksen jälkeen. Piperin onneksi hänet sijoitetaan lähelle kotia, alimman tason Danburyn vankilaan, missä hänen poikaystävänsä ja läheisensä pääsevät vierailemaan viikottain.

Teos kuvaa Piperin vankila-arkea, suhteita toisiin vankeihin sekä sisältää paljon pohdintaa yhdysvaltalaisten vankiloiden nykytilasta. Teoksessa ei ole tippaakaan vankilaseksiä (vankien välistä tai vartijoiden toimesta tapahtuvaa), kuvausta eristysselleistä tai tarkkoja kuvauksia muiden vankien rikoksista tai tuomioista. Teos tarjoaa suppean läpileikkauksen Danburryn elämästä, muutamia mielenkiintoisia persoonia sekä "ohjeita" kirjoittamattomista säännöistä ja käytännöistä vankilassa.

Lukija elää Piperin vankilavuoden mukana, mutta silti pettymys iskee viimeisten sivujen jälkeen. Miksi Piper ei kerro kuinka Popin, Ninan, Jayn ja muiden naisten käy? Hänen oma tarinansa päättyy hyvin, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden vankien tulevaisuudesta. Silti kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.