Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Elokuussa suomeksi ilmestynyt uutuus pääsi kirjahyllyyni syyskuun lopulla. Voisi sanoa, että ahmin tämän nopeasti vaikka toisaalta yritinkin hidastella, sillä kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tosin tämän kirjan kohdalla mietin muutaman kerran, että onko tämä oikeasti niin älyttömän hyvä? Esimerkiksi Hinnelin rehtorin käytös oli omituista, ja kummasti ne asiat menivät useamman kerran juuri sillä tavalla kuin pitikin, tai vastaavasti umpikuja oli yllättävän ratkaisematon.

Baltimoren sukuhaaran tragedia jatkaa Marcus Goldmanin tarinaa, mikä alkoi jo Totuus Harry Quebertin tapauksessa. Marcus kertoo nyt oman sukunsa tarinan, ja tragedian mikä liittyy hänen suuremmoisena pitämiinsä Baltimoren Goldmaneihin. Lisäksi lukija saa kuulla myös Marcuksen henkilökohtaisesta elämästä mukaan lukien hänen rakkauselämänsä.

Marcuksen isän veli, Saul-setä on menestyvä asianajaja, hänellä on kaunis vaimo Anita, älykäs poika Hinnel sekä lähes adoptoitu toinen poika Woody, lahjakas jalkapalloilija. He asuvat komeassa talossa Oak Parkissa, viettävät kesät Hamptonsissa ja Floridassa. Marcus on onnekas kun saa viettää sekkujensa kanssa kaikki loma-ajat, yhdessä he muodostavat Goldmanin jengin. Marcus kadehtii niin setäänsä kuin serkkujaan ja toivoo olevansa yhtä hyvä ja arvostettu kun he ovat. Samalla Marcus häpeää omia vanhempiaan ja häpeää sitä että häpeää. On kuitenkin tullut aika selvittää totuus Baltimoren sukuhaarasta, sillä kaikki on romahtanut.

Tarina polveilee vuosien 1989 ja 2012 välillä. Vaikka teos on jaettu viiteen eri osaan, nämä eivät etene ajallisesti järjesteyksessä. Kaikki alkaa tietenkin nykyhetkestä, mutta varsinainen tarina koostuu takaumista ja muistoista. Lisäksi kirjailija onnistuu koukuttamaan hyvin lukijansa tämän tyyppisillä lauseilla: "Kuinka olisin voinut arvata, miten heille kävisi?" Eihän tämmöisen jälkeen voi muuta kuin lukea vielä yksi luku, tai kaksi!

Pidin kirjasta valtavasti. Se on hyvin kirjoitettu, mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Pienet puutteet ja omituisuudet hukkuvat suurenmoisuuteen. Tosin tämän jälkeen minulla ei ollut aivan niin innostunut olo kun Totuus Harry Quebertin tapauksen jälkeen. Tarina itsessään on hyvin surullinen, täynnä kateutta, häpeää, kilpailua, väärinkäsityksiä mutta myös anteeksiantoa, rakkautta ja lohtua. Kuten vanha sanonta, kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, pätee myös Goldmanien suvun suhteen. Hämmentävää miten tietämättömyys voi vaikuttaa niin moniin asioihin ja niin pitkäksi aikaa. Yksityiset ajatukset ovat salattuja, mutta niiden ääneen sanominen voisi pelastaa niin paljon.

En voi olla pohtimatta aikooko Dicker rakentaa koko kirjailijan uransa Marcus Goldmanin varaan? Toki uusia tarinoita ja seikkauluita on varmasti jäljellä, mutta tämä teos oli minusta suht tyhjentävä kertonut Goldmanista. Toivon tietenkin hartaasti, että saan jonain päivänä lukea Dickerilrä uutta tuotantoa, ja vain aika näyttää minkälaisen tarinan hän päättää lukijoilleen kertoa.

Bernhard Schlink: Lukija

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa tästä kirjasta. Toisaalta haluaisin sanoa vaikka mitä. Syy, miksi ostin tämän omaan hyllyyni, oli yksinkertaisesti kirjan nimi, Lukija. Sama nimimerkki, jota itse käytän ja mikä ei kylläkään ole kovin omaperäinen tai ainutlaatuinen. Lisäksi teos oli ohut ja ajattelin sen olevan nopealukuinen. No, sitä se ei ollut, vaikka itse tarina olikin hyvä ja myös koskettava.

15-vuotiaan pojan ja 36-vuotiaan naisen rakkaustarina. Epäilin, että voiko tästä tulla mitään järkevää, mutta onneksi teos ei ollut pelkästään tuon suhteen fyysistä kuvaamista. Mukaan tuli hyvin pian lukeminen. Poika, Michael lukee ääneen klassikkoja naiselle, Hannalle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kuvataan poikasen nuoruutta ja suhdetta. Toisessa osassa käsitellään Hannan oikeudenkäyntiä ja viimeisessä osassa minä-kertoja kuvailee kuinka hän ryhtyi jälleen lukemaan Hannalle ääneen.

Tämä oli hyvin erilainen keskitysleiri-tarina mitä olen koskaan aikaisemmin kuullut. Tuliko Hannan hahmosta miellyttävämpi hänen puutteensa takia? Voiko teoksen lukija ymmärtää yksittäisten natsien valintoja paremmin tämän luettuaan? Ja ennen kaikkea, päättyikö teos oikein? Olisiko ollut jotain, mitä Michael olisi voinut tehdä toisin? Ehkä, ehkä ei. Nuoruudenrakkaus on ainutlaatuinen, mutta silti se jäi kummittelemaan Michaelin mieleen koko loppuelämäksi. Menikö hänen oma elämänsä pilalle Hannan vuoksi?

Laskettuani teoksen käsistäni olin pettynyt, surullinen ja turta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Päinvastoin! Jos jokin kirja onnistuu herättämään tunteita, minkälaisia tahansa, niin se on silloin hyvä kirja. Omituinen pala kurkussa todistaa vain, että tässä oli jotain, mitä luultavasti prosessoin alitajunnassani tulevina päivinä.