Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Aivan erilainen kirja Pohjois-Koreasta! Kaikki aikaisemmat lukukokemukseni ovat olleet loikkareiden tarinoita suljetusta maasta ja sen kauhuista, mutta tämä oli täydellinen vastakohta. En ole kuitenkaan muuttanut mieltäni tuon mielipuolisen valtion suhteen tämän lukukokemuksen jälkeen, ehkä mielipiteeni ovat päin vastoin vahvistuneet. Tämän pokkarin löysin Prismasta kesän alussa. Luin nopeasti, vaikka teksti olikin niin pientä pränttiä että silmiin sattui.

Kenji Fujimoto on japanilainen sushikokki, joka on toiminut itsensä Kim Jong-ilin kokkina ja myös jonkinlaisena ystävänä, mikäli diktaattorilla sellaisia onkaan. Fujimoto puhuu teoksensa alussa Pohjois-Koreasta ja sen johtajasta ylistävään sävyyn, kehuen ja ihaillen. Hän kertoo mitä Kim Jong-il tykkäsi syödä ja minkälaista elämä hänen rinnallaan oli. Hän paljastaa myös kutsuvierasalueiden tarkkoja sijainteja sekä pohjapiirroksia. Asioita joiden vuoksi hänet voitaisi tappaa. Silti Fujimoto ei korosta omaa asemaansa ja riskejä joita hän on ottanut tämän teoksen kirjoittaessaan.

Fujimoto lähti Pohjois-Koreaan alun perin vuodeksi töihin. Raha oli liikkeelle paneva voima, mutta pian hän huomasi kaipaavansa sinne takaisin. Jonkin ajan päästä hän pääsi työskentelemään Kim Jong-ilille ja valmisti hänelle ja hänen vierailleen sushia sekä joitakin muita japanilaisia herkkuja. Pohjois-Korean ja Japanin välit ovat huonot, joten onkin ihmeellistä että Suuri Johtaja on halunnut itselleen juuri japanilaisen kokin. Toisaalta hän oli niin ihastunut Fujimoton sushiin, että se selittänee asian.

Kirjassa kuvataan kuinka ylellistä ja yltäkylläistä elämää Pohjois-Korean johtaja, tämän perhe ja lähin eliittiryhmä eli 1980- ja 1990-lukujen aikana. Fujimoto pakenee Pohjois-Koreasta 2001, jättäen taakseen uuden perheensä sekä Kim Jong-ilin. Elämä, jota Kim Jong-il vietti oli paikoin mieletöntä. Hän saattoi maksaa ihmisille siitä, että nämä joivat kalliita konjakkeja. Hän osteli käsittämättömät määrät autoja, päällysti parkkipaikkoja marmorilla sekä tilasi ympäri maailmaa juuri niitä ylellisyystuotteita joita itse halusi. Samaan aikaan hänen kansansa näki (ja näkee edelleen) nälkää, kituu vankileireillä ja saa osakseen huonompaa kohtelua kuin Suuren Johtajan hevoset. Raha ei tuntunut olevan Kim Jong-ilille mikään ongelma, hän maksoi hyvin myös Fujimotolle, myös tippejä tuli säännöllisin väliajoin.

Fujimoton päätös lähteä Pohjois-Koreasta sai alkunsa kun hän joutui kotiarestiin eikä päässyt tapaamaan Kim Jong-iliä. Joka päivä hän odotti puhelua, kunnes viimein sai taas kutsun Suuren Johtajan luo. Epäilyksen siemen on kuitenkin kylvetty, ja Fujimoton silmät avautuvat vähitellen. Hän ymmärtää, että milloin tahansa voi olla hänen vuoronsa joutua teloitetuksi tai leirille. Itse ihmettelen ettei Fujimotolle ole käynyt huonommin niin varomattomasti hän on välillä käyttäytynyt.

Teos on erittäin mielenkiintoinen näkökulma tuohon suljettuun yhteiskuntaan. Ei kuitenkaan pitä unohtaa tätä lukiessa niitä kauheuksia joita valtaosa kansasta on kokenut ja kokee edelleen.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kolmannen Flavia de Lucen lukemisen aloitin jo kesäkuussa, mutta lukemissa oli useamman viikon tauko, joten lopettelin teoksen vasta heinäkuun puolella. Tässä kirjassa oli muuten maailman pisimmät ja tylsimmät kiitokset! Ymmärrän kyllä, että kirjailija haluaa kiittää häntä auttaneita henkilöitä, mutta jostain syystä ajattelin että tässä on kiitelty aivan kaikki mahdolliset ja mahdottomat henkilöt. Joskus kiitoksia on mukava lukea, mutta nämä olivat puuduttavat.

Mutta sitten itse teokseen. Flavia kohtaa markkinoilla mustalaisen joka ennustaa hänelle. Pian mustalaisen teltta syttyy tuleen ja Flavia saattelee vanhan naisen vankkureineen lepäämään. Tosin pian samainen mustalaisnainen löytyy henkihieverissä ja Flavia hälyttää apua. Mustalaisen lapsenlapsi ilmestyy seudulle ja Flavia tutustuu häneen. Pian löytyy myös ensimmäinen ruumis ja Flavia pääsee jälleen selvittelemään murhaa.

Tämän teoksen aikana arvasin jo jossain vaiheessa loppuratkaisun, tai ainakin osan siitä. Siitä huolimatta tämä oli mukavalukuinen ja hyvä. Ihmettelen vain välillä de Lucen perheen suhteita ja pidättyneisyyttä. Harriet-äidin haamu häälyy koko perheen yllä, mutta hänestä ei juuri puhuta. Vanhemmat sisaret kiusaavat Flaviaa urakalla, ja hän yrittää parhaan taitonsa mukaan kostaa heille. Eversti-isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja tutkii postimerkkejään, vaikka teoksen lopussa hän antaakin Flavialle uskomatonta, vaikkakin sanatonta tunnustusta.

Pidän näistä teoksista paljon. Tyyli on mukaansatempaavaa ja juoni mielenkiintoinen. Välillä pohdin onko Harriet oikeasti kuollut, vai ilmestyykö hän jonain päivänä takaisin? Onnettomuus vuorilla on kuitenkin helppo lavastaa. Asia jää nähtäväksi, sillä näitä Flavia-teoksia on lisää, osa tosin veilä suomantamatta.

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot

Uusin Takamäki dekkari, 16 laatuaan, on kyllä taattua tavaraa! Luin tämän kesäkuun lopulla eräällä poikkeuksellisen pitkällä automatkalla. Sain teoksen kirjastosta juuri lähtöä edeltävänä päivänä ja laina-aika oli kaksi viikkoa, kuten uutuuksilla yleensä.

Tällä kertaa juoni oli punottu todella mielnkiintoisesti, ja lopussa oli todellinen yllätys ja jymypaukku! Kaikki alkaa, kun narkkarihuoraa viilletään veitsellä yksityisasunnossa. Tämä rikos ei kuitenkaan suoraan liity varsinaiseen murhaan jota Takamäen ryhmä tutkii. Eräältä parkkipaikalta nimittäin löytyy kaksi ruumista ammuttuina autoon. Kun juttua selvitellään, käy ilmi, että toinen miehistä on KRP:n poliisi, joka on ollut peitetoiminnassa mukana. Takamäen ryhmä on hieman napit vastakkain KRP:n kanssa, mutta saa kuitenkin tarvittavat tiedot murhatusta.

Mukana häärii tutut hahmot jo edellisistä teoksista, eikä uusia hahmoja ole kuin murhatut ja tietenkin jotkut rikolliset. Pidän siitä, ettei tarvitse opetella joka kerta lukematonta määrää uusia henkilöhahmoja vaan saa nauttia vanhojen tuttujen seurasta. Vaikka Sipilän tyyliin ei kuulu avata hahmojensa yksityiselämää, lukija saa silloin tällöin tiedonmurun siltä, toisen täältä, mikä myös lisää lukunautintoa.

Teos osoittaa kuinka monet erilaiset rikokset voivat liittyä toisiinsa. Tämä oli ajankohtainen, mutta toisaalta ajaton Takamäki! Seuraavaa jo odotellen!

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Tämän toisenkin Flavia de Lucen luin jo kesäkuun puolella. Heti ensimmäisen osan lopetettuani, sillä niin paljon ihastuin tähän tyyliin. Teksti on mutkatonta, mutta juoni pysyy hyvin kasassa. Lukijalle paljastetaan riittävästi, mutta ei liikaa. Näitä teoksia onkin verrattu Viisikkoon ja Agatha Christien Neiti Marpleen, ja samaa tyyliä on kyllä havaittavissa. Sopivan kevyttä mutta kuitenkin jännittävää kesälukemista.

Tässä toisessa osassa Flavia pääsee ratkomaan nukketaiteilijan yllättävää kuolemaa, mikä tietenkin paljastuu pian murhaksi. Kiertävän nukketeatterin auto on mennyt rikki juuri Bishop's Laceyn hautausmaan kulmalla. Taitelijat tienaavat korjausrahat järjestämällä kaksi näytöstä seurakuntatalolla, mutta juuri toisen näytöksen lopulla mestari romahtaa kulisseista keskelle lavaa kuolleena. Flavia hääräilee koko ajan mukana auttamassa milloin missäkin askareessa, joten näin ollen hän on myös mukana molemmissa näytöksissä.

Poliisi ryhtyy tietenkin selvittämään murhaa, mutta Flavia ei jää odottamaan poliisin virallista raporttia. Hänen omissa tutkimuksissaan selviää, että jäljet johtavat niin Gibbetin metsään kuin sen läheiselle Culverhouse Farmille. Totuus on monimutkainen, eikä poliisilla ole hajuakaan tapahtumien kulusta. Joten niinpä Flavia selvittää komisaario Hewittille reippaasti mitä oikein tapahtui ja miksi. Flavia on aivan ihastuttava nuori neiti!

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Olin kesäkuun alussa Suomalaisessa kirjakaupassa pokkari-ostoksilla, tämä on jo monen vuoden perinne, sillä pokkarialesta tekee yleensä mielenkiintoisia löytöjä. Kassalla maksaessani satuin kysymään myyjältä, että mitä nuo pastelli-kantiset pokkarit oikein ovat ja ovatko ne hyviä? Myyjä innoistui suosittelemaan, ja sanoi niiden olevan hänen omia suosikkejaan. Näin kolme ensimmäistä Flavia de Luce pokkaria päätyi omaan kirjahyllyyni.

Tämän ensimmäisen luin jo kesäkuussa, mutta reissujen vuoksi en ole päässyt kirjoittamaan aikaisemmin.

En oikein tiedä mikä olisi sopiva sana kuvaamaan näitä teoksia. Dekkareita nämä ovat, sillä jokaisessa ratkotaan murhamysteeriä. Mutta erilaiseksi ja erikoiseksi kirjat tekee niiden päähenkilö, 11-vuotias Flavia de Luce, joka elää syrjäisessä englantilaisessa kartanossa yhdessä kahden isosiskonsa sekä isänsä kanssa. Lisäksi heillä on uskollinen Dogger, yhditetty hovimestari, autonkuljettaja ja sekatyömies. Flavia on innokas kemisti ja viettääkin paljon aikaansa suuren kartanon laboratoriossa, minkä hän on perinyt kauan sitten kuolleelta sukulaiseltaan. Flavian äiti, Harriet, kuoli tytön ollessa pieni, ja hänen muistonsa häälyy koko ajan talossa ja sen asukkaiden mielissä. Flavia käy jatkuvaa kamppailua sisarustensa kanssa, ja tuntuu että Flavia on yksin kahta vastaan. Kepposia ja rumempiakin kostotoimia tehdään puolin ja toisin. Tyttöjen isä, eversti de Luce on innokas postimerkkeilijä, ja viihtyykin enemmän kokoelmansa kuin tytärtensä parissa. Flavialla on taipumus törmätä kuin vahingossa kuolleisiin, joten hän ryhtyy salapoliisiksi ja työntää nenänsä jokaiseen seudun rikokseen. Tämä ei ole komisaario Hewitt mieleen, joka yrittää ratkoa myös murhia, vaikka toisaalta pinnan alta aistiikin, että komisaario pitää Flaviasta ja ottaa tämän avun mielellään vastaan.

Ensimmäisessä kirjassa Flavian perheen puutarhasta löytyy ruumis. Vain edellisenä päivänä keittiön portailta löytyi kuollut lintu postimerkki nokassaan. Flavia ryhtyy selvittämään kuka kuollut oikein on, ja käykin selville että Flavian isä on tuntenut tämän nuoruudessaan. Eversti de Luce pidätetään, mutta Flavia yrittää pelastaa isänsä tunnustamalla murhan. Poliisi ei ole mielissään tällaisesta, tai siitä että Flavia suorittaa omia tutkimuksiaan. Flavian onnistuu kuitenkin saada selville, että kaikki liittyy postimerkkeihin ja osittain hänen isänsä opiskeluaikaan. Lopulta kaikki tietenkin selviää, ja Flavia saa kiitosta avustaan.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Ostin tämän nyt kesäkuun alussa Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta. Olen lukenut muitakin Pohjois-Koeraa käsitteleviä kirjoja, joten tämän kirjan kauheudet eivät iskeneet aivan niin kovaa. Lisäksi ymmärsin, että tämä olisi ensimmäisiä Pohjois-Koreasta kirjoitettuja kohtaloita. Joka tapauksessa tämä on uskomaton pako- ja selviytymistarina!

Kirja kertoo Kang Chol-hwan tarinan, se alkaa hänen isovanhemmistaan jotka elivät Japanissa. Tyhmyyksissään he tulivat Pohjois-Koreaan, ja pakottivat vielä aikuiset lapsensakin mukaan. Elämä oli alkuun kovaa ja pettymys suuri, kun heitä ei otetukaan vastaan kukkasin ja punaisin matoin. Vähitellen he kuitenkin vakiinnuttivat asemansa Pjongjangissa, pääsivät asumaan varsin mukavassa talossa, saivat hyvän aseman ja toimeentulon. Kang kertookin hänen lapsuutensa olleen varsin onnellinen tuossa suljetussa valtiossa, jota ei vielä vaivannut nälänhätä. Eräänä päivänä isoisä kuitenkin katoaa, ja pian muu perhe (äitiä lukuunottamatta) joutuu Yodokin keskitysleirille. Kang on 9-vuotias ja hän viettää leirillä seuraavat 10 vuotta.

Elämä leirillä on jatkuvaa eloonjäämiskamppailua. Vaikkakin Kangin leirikokemus onkin sieltä helpommasta päästä, kuten hän itsekin myöntää. Lisäksi hänellä tuntuu olevan kumman positiivinen ajatteleutapa asioihin. Vaikka hän vietti leirillä 10 vuotta, hän on tiivistänyt nuo vuodet reiluun sataan sivuun. Pieniä yksityiskohtia ja kauheuksia kuvataan, sekä hieman normaalia leiriäarkea, mutta silti kaiken päällä on savuverho. Kang ei suoraan sano, mutta rivienvälistä luen että hän jättää paljon sanomatta. Ehkä siksi ettei hänen sukunsa Pohjois-Koreassa joudu vaikeuksiin, tai sellaista mitä hän on tehnyt eikä ole ylpeä teoistaan, tai sitten asiat vain ovat liian raskaita.

Kang vapautuu leiriltä, johon on oletettavasti syynä isoisän kuolema jollain toisella leirillä. Muutaman vuoden vapaan elämän jälkeen Kang päättää paeta Pohjois-Koreasta. Pako Kiinan kautta Etelä-Koreaan onnistuu suhteiden, rahan ja lahjusten turvin. Muiden loikkareiden tarinoihin nähden, Kang on ollut todella hyvässä asemassa. Hänellä on ollut rahaa, toisin kuin joillakin muilla loikkareilla. Hän tuo asian myös itse esiin.

Teoksessa on tietentin kritiikkiä Pohjois-Korean hallinnosta, mutta silti se on aika maltillista. Lähinnä Kang kuvaa kuinka älytön ja toivoton tilanne on, ja hän näkee asiat hyvintoimeentulleen pohjoiskorealaisen silmin. Vaikka he näkivätkin nälkää leirillä, niin ennen sitä ja sen jälkeen heillä ei ollut suuremmin pulaa mistään. Ehkä tämä onkin yksi syy siihen miksi Kang on selvinnyt loikkauksesta, yltäkylläisestä elämästä ja sopeutunut Etelä-Korean kapitalistiseen yhteiskuntaan. Toisin kun joissain vastaavissa tarinoissa loikkarit ovat joutuneet syvän kriisin valtaan saavutettuaan vapauden.

Muutama kysymys minua jäi vaivaamaan. Mitä isoäiti teki leirillä kun toiset olivat töissä? Entä avustaako Kang äitiään tai muuta sukuaan Japanin kautta nyt kun hän itse on turvassa? Kirjassa hän kertoo, kuinka suku Japanista lähetti heille kaikenlaista tarpeellista tavaraa, joilla he pystyivät lahjomaan virkamiehiä. Onkohan hän maksanut "velkansa"? Ja kuinka paljon teoksesta on oikeasti jätetty pois suvun turvaamiseksi? Sitä en luultavasti koskaan saa tietää.

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste

Lainasin kirjaston äänikirjana ja kuuntelin aika nopeaan tahtiin. Kirjailija ei ollut minulle ennestään tuttu, ja kuvittelin teoksen olevan dekkari mutta se olikin psykoliginen trilleri. Kyseinen kirjallisuuden ala ei ole minulle tuttu ennestään, joten kokemus oli mielenkiintoinen.

Samuel löytyy kotinsa pihalta kuolleena. Vaimo Elina uskoo, että Samuel on pudonnut katolta, mutta vesikourujen puhdistaminen ei tunnu luontevalta ohjelmoijalle. Samuelin yhtioökumppani Erik hyötyy eniten Samuelin kuolemasta, ja hän kertookin asian yllättävän avoimesti poliiseille.

Erikin vaimo Meri sekä työkaveri Iisa ryhtyvät tekemään omia tutkimuksiaan. Meri yrittää vierittää kuoleman Jonin harteille, joka on Erikin ja Samuelin yhteistyökumppani. Iisa puolestaan selvittää kuinka eräs poliittinen äärijärjestö on sotkeutunut asiaan.

Loppuratkaisu on mielestäni omituinen ja kummallinen, en oikein saanut siitä kiinni. Teos alkoi kuin mikä tahansa vetävä dekkari, puolivälin tienoilla oli jokin omituinen kohta missä tarina junnasi paikoillaan ja loppu oli hyvin kirjoitettu mutta järjellä ajateltuna omituinen.

Olin jossain vaiheessa varma, että Meri on murhaaja, ja niin olisi ehkä voinut ollakin jos kyseessä olisi ollut dekkari. Tämä psykologinen trilleri vaatii näköjään lukijalta hieman enemmän ponnisteluja. Ehkä jos olisin lukenut tämän itse enkä kuunnellut, olisin voinut saada enemmän irti.

Blogin uusi osoite

Menin ja vaihdoin tämän blogin osoitetta jokin aika sitten. En ajatellut asiaa sen kummemmin, kunnes tänään huomasin että vanhat linkit eivät enää toimikaan. Joten saan jossain vaiheessa urakoida ahkerasti, mikäli haluan kirjalista-linkit ajantasalle.

Blogihan sijaitsi aikaisemmin osoitteessa http://kirjahyllyni2013.blogspot.fi/
Minua kuitenkin häiritsi tuo vuosiluku, joten muutin osoitteen muotoon http://lukijankirjahylly.blogspot.fi/

No, tehty mikä tehty. Toivottavasti maltan pitää tämän uuden osoitteen niin pitkään kun blogi on pystyssä!

Jane Austen: Järki ja tunteet

Aikamme suurimpia romanttisia kirjailijoita! Näin voisi kuvata (ja on varmasti kuvattu) Jane Austenia. Hänen ihastuttavat romaanit sijoittuvat 1700-1800- lukujen vaihteeseen ja kuvaavat pikkutarkasti englannin keskiluokkaa.

Järki ja tunteet on Austenin pääteos. Se kertoo kahden sisaren, Elinorin ja Mariannen, rakkauselämästä. Rakastumisia, pettymyksiä, väärinkäsityksiä sekä tietenkin onnellinen loppu. Siinä ovat teoksen pääteemat lyhyesti.

Poikkeuksellisesti jätän juonen kuvauksen pois, sillä toivon mahdollisimman monen tutustuvan itse tähän klassikkoon. Totean vain, että tämä on todellakin lukemisen arvoinen ja romantiikannälkää tyydyttävä.

Anne Rice: Kuinka Prinsessa Ruusunen vapautetaan

Aloitin tämän viimeisen osan Prinsessa Ruusunen -trilogiasta jo maaliskuussa. Luin silloin noin puolet, mutta jouduin pistämään kirjan syrjään usean kuukauden ajaksi. Nähtävästi en kestänyt näin suurta määrää väkivaltaista S/M seksiä kerralla, vaan tarvitsin väliin muutakin ajateltavaa. Nyt sain kuitenkin urakoitua tämän teoksen loppuun, kun kirjaston eräpäivä kolkuttelee ovella.

Tarina jatkuu siitä mihin se edellisessä osassa jäi. Prinsessa Ruusunen, prinssit Tristan ja Laurent sekä muut kidnaputut vangit kuljetetaan meren poikki sulttaanin valtakuntaan. Elämä palatsissa on aivan erilaista kun Kuningattaren luona saati kylässä. Orjia on paljon ja he kaikki kilpailevat sulttaanin huomiosta.

Tapahtumat kerrotaan tällä kertaa pääasiassa Laurentin näkökulmasta, tosin silloin tällöin myös Ruusunen pääsee ääneen. Laurent on löytänyt itsestään myös isännän, ja toteuttaa S/M akteja Lexiuksen kanssa. Ruusunen puolestaan tutustuu erääseen palatsin naisista ja kokee järkytyksen.

Eräänä päivänä palatsiin saapuu Kuningattaren miehiä meren takaa ja he "pelastavat" Ruususen, Tristanin ja Laurentin, vaikka he eivät halua tulla pelastetuiksi. Tästä he saavatkin rangaistuksen Kuningattaren luona, tai Ruusunen ei saa sillä hänet on vapautettu orjuudesta kaappauksen johdosta. Tämä on isku prinsessalle, joka haluaa alistua ja olla orjana. Itkien hän palaa isänsä kuningaskuntaan ja torjuu kaikki sulhasehdokkaat.

Tristan ja Laurent joutuvat huonon käytöksensä vuoksi poneiksi. He vetävät vaunuja, vankkureita, mitä tahansa ja heitä kohdellaan poneina. Tämä on Kuningattaren määräys ja olon talleilla on määrä kestää vuoden. Kun loppu lähestyy, Tristan saa kuulla että hänen on mahdollista päästä kronikoitsija Nicolaksen luo ja Tristan on onnellinen. Laurent puolestaan kokee yllättäen vapautuksen orjudesta, kun hänen isänsä kuolee ja Laurentin täytyy ottaa kuningaskunta hoitaakseen.

Tarinalla on kuitenkin sadunomainen onnellinen loppunsa, sillä Laurent kosii Ruususta ja he ratsastavat yhdessä Laurentin kuningaskuntaan.
"Ja elämme elämämme onnellisina loppuun saakka", sanoin suudelmieni lomassa, "kuten saduissa sanotaan."
"Niin, onnellisina loppuun saakka", Ruusunen vastasi, "ja uskonpa, että paljon onnellisempina kuin kukaan osaisi arvata."

Näin siis päättyy trilogia, joka on oikeastaan kuvaus raa'asta, väkivaltaisesta ja alistavasta S/M seksistä. On tietenkin jokaisen lukijan oma kokemus siitä, milloin kuvatut asiat ovat "ihastuttavan viehkeitä" (kuten teoksen takakannessa todetaan) ja milloin ne saavat voimaan pahoin. Olen edelleen sitä mieltä, että näissä teoksissa pitäisi olla K18 merkintä, sillä suorempaa ja yksityiskohtaisempaa kuvailua seksistä saa hakea!