Omassa kirjahyllyssä jo vuodesta 2008. Olen lukenut tämän varmaan kolme kertaa kannesta kanteen, ja muutaman kerran selaillut sieltä täältä. Aina kuitenkin yhtä mielenkiintoinen.
Kyseessä on siis Harry Pottereiden suomentajan, Jaana Kapari-Jatan kirja Pottereiden suomentamisesta. Hän perustelee teostaan sillä, että hän on saanut Pottereiden lukijoilta lukuisia kysymyksiä joisa toistuvat samat teemat. Joten kirjan kirjoittaminen niistä on myös Pottereiden lukijoille helpotus.
Teoksessa käsitellään Kapari-Jatan tapaa suomentaa, sitä kuinka hän on päätynyt käyttämään tiettyjä suomennoksia (huispaus, Kalkaros yms) sekä hän vastaa kysymyksiin "kuka on lempihahmosi?" ja "tunnetko J. K. Rowlingin?".
Minusta tämä on hyvä ja pätevä teos kaikille Pottereiden ystäville. Ja miksi ei muillekin suomentamisesta kiinnostuneille, vaikka voi olla etteivät kaikki asiat avaudu samalla tavalla jos Pottereiden mailma ei ole lukijalle ennestään tuttu. Teos on todella nopealukuinen, itsekin ahmaisin tämän nyt parissa tunnissa.
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
tiistai 6. lokakuuta 2015
J. K. Rowling: Harry Potter ja Liekehtivä pikari
Pidimme kesän ajan taukoa Pottereiden lukemisessa. Tämä oli tietoinen päätös, sillä itse kirjat lukeneena tiedän mitä tuleman pitää. Ensimmäiset kolme teosta ovat ehkä lapsellisempia, mutta tästä Liekehtivästä pikarista alkaa kaikki se kamala kuoleminen. Mutta nopeasti tämän kuitenkin luimme ääneen, sen verran jännitystä oli mukana ettei hommaa voinut jättää kesken pitkäksi aikaa.
Harryn neljäs vuosi Tylypahkassa alkaa. Kesän lopulla hän pääsee Weasleyn perheen mukana huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, joissa kuolonsyöjät mellastavat ja joku loihtii pimeän piirron taivaalle Harryn taikasauvalla. Koulussakin on tulossa aivan poikkeuksellinen vuosi, sillä Tylypahkaan on kutsuttu kahden muun Eurooppalaisen koulun: Drumstrangin ja Beauxbatonsin oppilaita osallistumaan kolmivelhoturnajaisiin. Levottomien aikojen vuoksi Dumbledoere on pyytänyt vanhan aurorin, Villisilmä Vauhkomielen opettamaan suojautumista pimeyden voimilta.
Yllättäen Harry joutuu kolmivelhoturnajaisiin neljänneksi ottelijaksi. Kuka on pannut Harryn nimen pikariin ja miksi? Ensimmäisessä koetuksessa kilpailijoiden on taisteltava lohikäärmeitä vastaan, toisessa Dobby-kotitonttu auttaa Harrya selviämään tunnin veden alla ja kolmas koetus on labyrintti, minkä keskellä odottaa palkintopokali.
Pahaksi onneksi pokali onkin porttiavain ja sinkoaa Harryn ja Tylypahkan toisen ottelijan Cedricin vanhalle hautausmaalle. Siellä Harry todistaa, kuinka pimeyden lordi Voldemort saa takaisin ruumiinsa ja voimansa. Lisäksi Harry joutuu näkemään Cedricin kuoleman, ja paluun haamuna Voldemortin taikasauvasta. Tapahtuma on todella rankka Harrylle. Kovin moni ei kuitenkaan usko Harryn kertomaa, mutta onneksi Dumbledore on Harryn puolella, samoin kun hänen läheisimmät ystävänsä sekä Sirius.
Tässä teoksessa on tapahtumia aivan valtavasti. Mutta on kirjaan tullut paksuuttakin lähes tuplat edellisiin verrattuna. Uusia hahmoja tulee runsaasti, mutta onneksi kaikki vanhat tututkin pyörivät vielä mukana. Elokuvaversioon juonta oli riisuttu todella rankalla kädellä, mikä harmitti valtavasti. Toivonkin, että lapset ja nuoret lukisivat nämä teokset ennen elokuvien katsomista.
Olen luvannut lapselle, että tänään aloitamme seuraavan teoksen ääneenlukemisen. Tiedän, että siellä on muutamia todella vaikeita kohtia, ja luulen että nenäliinapakettia tullaan tarvitsemaan.
Harryn neljäs vuosi Tylypahkassa alkaa. Kesän lopulla hän pääsee Weasleyn perheen mukana huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, joissa kuolonsyöjät mellastavat ja joku loihtii pimeän piirron taivaalle Harryn taikasauvalla. Koulussakin on tulossa aivan poikkeuksellinen vuosi, sillä Tylypahkaan on kutsuttu kahden muun Eurooppalaisen koulun: Drumstrangin ja Beauxbatonsin oppilaita osallistumaan kolmivelhoturnajaisiin. Levottomien aikojen vuoksi Dumbledoere on pyytänyt vanhan aurorin, Villisilmä Vauhkomielen opettamaan suojautumista pimeyden voimilta.
Yllättäen Harry joutuu kolmivelhoturnajaisiin neljänneksi ottelijaksi. Kuka on pannut Harryn nimen pikariin ja miksi? Ensimmäisessä koetuksessa kilpailijoiden on taisteltava lohikäärmeitä vastaan, toisessa Dobby-kotitonttu auttaa Harrya selviämään tunnin veden alla ja kolmas koetus on labyrintti, minkä keskellä odottaa palkintopokali.
Pahaksi onneksi pokali onkin porttiavain ja sinkoaa Harryn ja Tylypahkan toisen ottelijan Cedricin vanhalle hautausmaalle. Siellä Harry todistaa, kuinka pimeyden lordi Voldemort saa takaisin ruumiinsa ja voimansa. Lisäksi Harry joutuu näkemään Cedricin kuoleman, ja paluun haamuna Voldemortin taikasauvasta. Tapahtuma on todella rankka Harrylle. Kovin moni ei kuitenkaan usko Harryn kertomaa, mutta onneksi Dumbledore on Harryn puolella, samoin kun hänen läheisimmät ystävänsä sekä Sirius.
Tässä teoksessa on tapahtumia aivan valtavasti. Mutta on kirjaan tullut paksuuttakin lähes tuplat edellisiin verrattuna. Uusia hahmoja tulee runsaasti, mutta onneksi kaikki vanhat tututkin pyörivät vielä mukana. Elokuvaversioon juonta oli riisuttu todella rankalla kädellä, mikä harmitti valtavasti. Toivonkin, että lapset ja nuoret lukisivat nämä teokset ennen elokuvien katsomista.
Olen luvannut lapselle, että tänään aloitamme seuraavan teoksen ääneenlukemisen. Tiedän, että siellä on muutamia todella vaikeita kohtia, ja luulen että nenäliinapakettia tullaan tarvitsemaan.
maanantai 5. lokakuuta 2015
Pekka Hiltunen: Varo minua
Olen odottanut uutta Studio-sarjan teosta kun kuuta nousevaa. Silti jokin sisäinen ääni kehotti minua lainaamaan teoksen kirjastosta, ja olen iloinen etten tuhlannut tähän rahojani (ainakaan vielä), sillä tämä uusin tarina Marista ja Liasta oli pettymys.
Tällä kertaa naiset paneutuvat Lontoon katujengien maailmaan. Mutta jostain syystä teos ei vain lähtenyt lentoon. Toki sitä luki mielellään ja innokkaasti, mutta huomasin moneen otteeseen vilkuilevani sivuja eteenpäin, että milloinka tästä ja tästä päästään yli. Tämmöinen ei ole minulle ollenkaan normaalia, sillä hyvin harvoin haluan tietää etukäteen kuinka tarinan lopussa käy. Ja se myös kertoo paljon teoksesta...
Teoksessa oli useampia pettymyksiä. Ensinnäkin, olin aivan varma että Lian ja poliisi Gerrishin välille kehkeytyy romanssi. No, näin ei todellakaan käynyt vaan Gerrish joutuu Marin listalle tutkittavaksi kun hän ryhtyy kuulustelemaan Liaa. Gerrish johdattaa Marin (jolla on aikaisempaa enemmän omaa näkökulmaa kun aikaiseemin) Lontoon katujengien maailmaan. Mari päättää lavastaa Gerrishin syylliseksi ja saada hänet näin pois Studion kimpusta.
Lia kyllä kohtaa romanssin teoksessa, mutta sen käsittely jää ikävästi kesken kun Lia siepataan hänen entisen kumppaninsa toimesta. Lia viruu asunnossaan kun Mari on Gerrishin perässä eikä kukaan töissäkään kaipaa Liaa. Lopulta ihana herra Wong ymmärtää, että Lialla ei ole kaikki hyvin ja sitten tapahtuukin ja rytinällä.
Ehkä teoksen suurin ongelma oli se, että siinä tapahtui liian vähän ja turhaa täyte-höttöä oli liikaa. Jos kaikkea olisi tiivistetty hieman, tarinaan olisi voitu tuoda enemmän. Nyt tuntui, että tarinaa oli venyttämällä venytetty mutta samalla poljettiin koko ajan paikallaan. En tiedä oliko kirjailijalla tuskan takana työstää tätä kirjaa, vai mikä tässä oli? Omaan hyllyyn voin hankkia tämän joskus alennusmyynnistä pokkarina, ihan vain että sarja olisi ehyt.
Tällä kertaa naiset paneutuvat Lontoon katujengien maailmaan. Mutta jostain syystä teos ei vain lähtenyt lentoon. Toki sitä luki mielellään ja innokkaasti, mutta huomasin moneen otteeseen vilkuilevani sivuja eteenpäin, että milloinka tästä ja tästä päästään yli. Tämmöinen ei ole minulle ollenkaan normaalia, sillä hyvin harvoin haluan tietää etukäteen kuinka tarinan lopussa käy. Ja se myös kertoo paljon teoksesta...
Teoksessa oli useampia pettymyksiä. Ensinnäkin, olin aivan varma että Lian ja poliisi Gerrishin välille kehkeytyy romanssi. No, näin ei todellakaan käynyt vaan Gerrish joutuu Marin listalle tutkittavaksi kun hän ryhtyy kuulustelemaan Liaa. Gerrish johdattaa Marin (jolla on aikaisempaa enemmän omaa näkökulmaa kun aikaiseemin) Lontoon katujengien maailmaan. Mari päättää lavastaa Gerrishin syylliseksi ja saada hänet näin pois Studion kimpusta.
Lia kyllä kohtaa romanssin teoksessa, mutta sen käsittely jää ikävästi kesken kun Lia siepataan hänen entisen kumppaninsa toimesta. Lia viruu asunnossaan kun Mari on Gerrishin perässä eikä kukaan töissäkään kaipaa Liaa. Lopulta ihana herra Wong ymmärtää, että Lialla ei ole kaikki hyvin ja sitten tapahtuukin ja rytinällä.
Ehkä teoksen suurin ongelma oli se, että siinä tapahtui liian vähän ja turhaa täyte-höttöä oli liikaa. Jos kaikkea olisi tiivistetty hieman, tarinaan olisi voitu tuoda enemmän. Nyt tuntui, että tarinaa oli venyttämällä venytetty mutta samalla poljettiin koko ajan paikallaan. En tiedä oliko kirjailijalla tuskan takana työstää tätä kirjaa, vai mikä tässä oli? Omaan hyllyyn voin hankkia tämän joskus alennusmyynnistä pokkarina, ihan vain että sarja olisi ehyt.
Harri Nykänen: Valhe
Toinen Nykäsen teos minkä kuuntelin kirjaston äänikirjana. Kuuntelu oli paikoin hidasta, vaikka tarina olikin mielenkiintoinen, mutta elämä ei sallinut nopeampaa kuuntelutahtia. Joskus käy näinkin.
Kai Manner, teoksen päähenkilö, saattelee äitinsä haudan lepoon ja ryhtyy käymään läpi tämän jäämistöä. Tallelokerosta löytyy mielenkiintoisia lehtiartikkeleita ja Manner ryhtyy selvittämään sukunsa salaisuutta. Apuna hänellä on tuttu komisario Ritvanen, joka asuu hetken Mannerin kämppäkaverina. Juttuun liittyy myös vuosikymmeniä sitten murhattu poika, vaikka Mannerin päämielenkiinto onkin Elias-enon itsemurhassa. Joku ei kuitenkaan halua, että Manner saa totuutta selville ja hän päätyy pariin otteeseen sairaalaan. Lopulta kuitenkin eno soittaa ja kertoo hämmästyttävän totuuden itsestään ja Mannerin suvusta.
Teos oli todella mielenkiintoinen ja tarina uskottava. Mukana oli riittävästi jännitystä ja asiat selkiytyivät sopivasti lopussa. Kaikkiin kysymyksiin saatiin vastaukset, mikä oli tärkeää kun oli tällaisesta kertomuksesta kyse.
Kai Manner, teoksen päähenkilö, saattelee äitinsä haudan lepoon ja ryhtyy käymään läpi tämän jäämistöä. Tallelokerosta löytyy mielenkiintoisia lehtiartikkeleita ja Manner ryhtyy selvittämään sukunsa salaisuutta. Apuna hänellä on tuttu komisario Ritvanen, joka asuu hetken Mannerin kämppäkaverina. Juttuun liittyy myös vuosikymmeniä sitten murhattu poika, vaikka Mannerin päämielenkiinto onkin Elias-enon itsemurhassa. Joku ei kuitenkaan halua, että Manner saa totuutta selville ja hän päätyy pariin otteeseen sairaalaan. Lopulta kuitenkin eno soittaa ja kertoo hämmästyttävän totuuden itsestään ja Mannerin suvusta.
Teos oli todella mielenkiintoinen ja tarina uskottava. Mukana oli riittävästi jännitystä ja asiat selkiytyivät sopivasti lopussa. Kaikkiin kysymyksiin saatiin vastaukset, mikä oli tärkeää kun oli tällaisesta kertomuksesta kyse.
Leena Lehtolainen: Veren vimma
Edellisellä kirjastoreissulla osui silmiini tämä äänikirja. Olen lukenut kirjan vuosia sitten, ja olin varma että se olisi jopa omassa hyllyssäni, mutta etsinnän jälkeenkään en sitä löytänyt. Juonen muistin hatarasti, vaikka kuuntelun myötä se palautuikin taas mieleen.
Päällimmäiseksi tästä teoksesta jäi mieleen Marian ja Antin koti, "valkoinen kuutio", Marian lähes-syrjähyppy Taskisen kanssa (syynä valkoinen kuutio sekä Taskisen Tertun sairaus), ralliautoilija Sasha Smedsin perheen historia sekä perhe-elämä.
Toimittaja Annukka Hackman löytyy ammuttuna Humaljärveltä. Hän on kirjoittanut elämänkertaa ralliautoilija Sasha Smedsistä, vaikka ei olekaan selvää liittyykö Annukan murhaaminen suoraan elämänkertaan, vai onko syynä mustasukkainen ex-kumppani, Marian "työtoveri" raato-Kervinen. Mutta kun Kervinenkin löytyy kuolleena, juttu mutkistuu.
Murhan tunnustaa yllättäen Sashan veli, joka kuitenkin peruu tunnustuksensa myöhemmin kun selviää, että hänellä ja Sashan vaimolla Helillä on suhde. Oikea murhaaja löytyy lopulta ja tilanne kärjistyy panttivankidraamaksi.
Päällimmäiseksi tästä teoksesta jäi mieleen Marian ja Antin koti, "valkoinen kuutio", Marian lähes-syrjähyppy Taskisen kanssa (syynä valkoinen kuutio sekä Taskisen Tertun sairaus), ralliautoilija Sasha Smedsin perheen historia sekä perhe-elämä.
Toimittaja Annukka Hackman löytyy ammuttuna Humaljärveltä. Hän on kirjoittanut elämänkertaa ralliautoilija Sasha Smedsistä, vaikka ei olekaan selvää liittyykö Annukan murhaaminen suoraan elämänkertaan, vai onko syynä mustasukkainen ex-kumppani, Marian "työtoveri" raato-Kervinen. Mutta kun Kervinenkin löytyy kuolleena, juttu mutkistuu.
Murhan tunnustaa yllättäen Sashan veli, joka kuitenkin peruu tunnustuksensa myöhemmin kun selviää, että hänellä ja Sashan vaimolla Helillä on suhde. Oikea murhaaja löytyy lopulta ja tilanne kärjistyy panttivankidraamaksi.
torstai 24. syyskuuta 2015
Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti
Huomasin, että tämän teoksen ilmestymistä oli aikaistettu. Hyvä niin, sillä sormet todellakin syyhysivät tämän kimppuun. Luettuani Hornan, halusin kiihkeästi kuulla lisää. Nyt odotukseni palkittiin.
Tässä teoksessa Suomi on suurimman kriisinsä edessä. Koko maasta katkeavat sähköt keskellä hyytävintä sydäntalvea. Hornasta tuttu Lari Vuori tekee kaikkensa pelastaakseen Suomen, tai edes osan siitä.
Monin paikoin lukiessani, mietin itseäni ja omaa perhettäni. Remeksen kuvaus Suomea kohdanneesta katasrofista tuntui, ja tuntuu edelleen, pelottavalta. Mitä tekisin itse samassa tilanteessa? Mistä löytäisin lämpimän paikan ja ruokaa perheelleni? Mikä olisi todennäköisyys että minä, tai Suomi, selviytyisi vastaavanlaisessa tilanteessa?
En halua paljastaa teoksesta liikaa tällä kertaa, sillä haluan että mahdollisimman moni lukee tämän itse ja miettii teoksessa esiinnousseita teemoja. Jos kirjan kuvaama katastrofi todella tapahtuisi, voittaisivatko vahvemmat ja kuolisivatko heikoimmat? Miten me suomalaiset toimisimme ja reagoisimme? Tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa maahamme tulvii pakolaisia muista maista. Entä jos olisimme itse noita pakolaisia? Etsisimme suojaa, lämmintää ja ruokaa. Kuka meitä auttaisi, vai auttaisiko kukaan? Pystyisimmekö nousemaan jaloillemme, saisimmeko huoltovarmuuden toimimaan suunnitellulla tavalla?
Sen verran voin kuitenkin sanoa, että Remeksen kerronta on jälleen kerran tutun turvallista ja mukaansatempaavaa. Henkilöhahmoja on riittävästi ja tarinaa johdatetaan usemman näkökulman kautta. Loppua kohden huomasin, että muutamia mutkia oiottiin aika rankalla kädellä, mutta toisaalta lukijan vauhtikin oli jo sitä luokkaa, että liiallinen rautalangasta vääntäminen olisi vain ärsyttänyt. Pariin kolmeen viimeiseen lukuun tiivistyi todella paljon. Jäin pohtimaan vieläkö tästä saadaan jatko-osa aikaiseksi, vai jääkö tarina nyt tähän? Suomi jäi kuitenkin verrattain kriittiseen tilaan, ainakin minun näkökulmastani katsottuna.
Vielä haluan nostaa esiin leijonaemo-Emman, joka vuoroin taisteli, vuoroin osoitti nykysuomalaisen uusavuttomuuden. En pitänyt hänestä tyyppinä, mutta syy saattoi olla se, että olen itse ollut hyvin erilainen vanhempi vauvoilleni kuin hän Kuuralle (kaunis nimi muuten ja kuvaa myös osaltaan nykyvanhempia).
Tässä teoksessa Suomi on suurimman kriisinsä edessä. Koko maasta katkeavat sähköt keskellä hyytävintä sydäntalvea. Hornasta tuttu Lari Vuori tekee kaikkensa pelastaakseen Suomen, tai edes osan siitä.
Monin paikoin lukiessani, mietin itseäni ja omaa perhettäni. Remeksen kuvaus Suomea kohdanneesta katasrofista tuntui, ja tuntuu edelleen, pelottavalta. Mitä tekisin itse samassa tilanteessa? Mistä löytäisin lämpimän paikan ja ruokaa perheelleni? Mikä olisi todennäköisyys että minä, tai Suomi, selviytyisi vastaavanlaisessa tilanteessa?
En halua paljastaa teoksesta liikaa tällä kertaa, sillä haluan että mahdollisimman moni lukee tämän itse ja miettii teoksessa esiinnousseita teemoja. Jos kirjan kuvaama katastrofi todella tapahtuisi, voittaisivatko vahvemmat ja kuolisivatko heikoimmat? Miten me suomalaiset toimisimme ja reagoisimme? Tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa maahamme tulvii pakolaisia muista maista. Entä jos olisimme itse noita pakolaisia? Etsisimme suojaa, lämmintää ja ruokaa. Kuka meitä auttaisi, vai auttaisiko kukaan? Pystyisimmekö nousemaan jaloillemme, saisimmeko huoltovarmuuden toimimaan suunnitellulla tavalla?
Sen verran voin kuitenkin sanoa, että Remeksen kerronta on jälleen kerran tutun turvallista ja mukaansatempaavaa. Henkilöhahmoja on riittävästi ja tarinaa johdatetaan usemman näkökulman kautta. Loppua kohden huomasin, että muutamia mutkia oiottiin aika rankalla kädellä, mutta toisaalta lukijan vauhtikin oli jo sitä luokkaa, että liiallinen rautalangasta vääntäminen olisi vain ärsyttänyt. Pariin kolmeen viimeiseen lukuun tiivistyi todella paljon. Jäin pohtimaan vieläkö tästä saadaan jatko-osa aikaiseksi, vai jääkö tarina nyt tähän? Suomi jäi kuitenkin verrattain kriittiseen tilaan, ainakin minun näkökulmastani katsottuna.
Vielä haluan nostaa esiin leijonaemo-Emman, joka vuoroin taisteli, vuoroin osoitti nykysuomalaisen uusavuttomuuden. En pitänyt hänestä tyyppinä, mutta syy saattoi olla se, että olen itse ollut hyvin erilainen vanhempi vauvoilleni kuin hän Kuuralle (kaunis nimi muuten ja kuvaa myös osaltaan nykyvanhempia).
tiistai 22. syyskuuta 2015
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Maria Kallio -dekkari, mikä löytyy omasta hyllystä, mutta lainasin nyt kirjaston äänikirjana. Eli vuosia sitten luettu, nyt huvin vuoksi kuunneltu.
Maria tutkii Koivun ja Puupposen kanssa epätyypillisiä rikoksia palattuaan takaisin Espoon poliisiin. Maria on ollut kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja, sekä välttänyt täpärästi tienvarsipommin ollessan poliisikoulun avajaisissa Afganistanissa. Ensimmäisen epätyypillisen tapauksen, kolmen maahanmuuttajatytön katoamisen, Marian eteen tuo Pekka Koivu. Tytöt ovat kadonneet kuka minnekin, eikä tyttöjen perheillä ole tietoa heidän olinpaikoistaan. Tutkimukset keskeytyvät, kun neljäs mamutyttö löytyy kuolleena ja Marian solun työpanosta tarvitaan murhan ratkaisemisessa. Kaikkia neljää tyttöä yhdistää kuitenkin se, että he ovat käyneet Espoossa sijaitsevassa Tyttö kerhossa, samassa missä myös Marian oma tytär Ida viettää aikaansa.
Teos puhuttaa tietyllä tavalla juuri tänä päivänä, kun Euroopan halki kulkee tuhansien pakolaisten virta. Lehtolainen ei kuitenkaan ota kantaa itse maahanmuuttaja- tai pakolaiskysymyksiin, hän tuo esille vain faktat kuten kulttuurierot suomalaisten ja muunmaalaisten välillä. Kuinka tyttöjen perheet ovat loppuenlopuksi sekaantuneet katoamisiin, selviää teoksen lopussa. Myös suomalaisten äärijärjestöjen toiminta näyttäytyy uudessa valossa ja saa ikäviä piirteitä, joista osa järjestön jäsenistä maksaa loppuikänsä.
Maria tutkii Koivun ja Puupposen kanssa epätyypillisiä rikoksia palattuaan takaisin Espoon poliisiin. Maria on ollut kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja, sekä välttänyt täpärästi tienvarsipommin ollessan poliisikoulun avajaisissa Afganistanissa. Ensimmäisen epätyypillisen tapauksen, kolmen maahanmuuttajatytön katoamisen, Marian eteen tuo Pekka Koivu. Tytöt ovat kadonneet kuka minnekin, eikä tyttöjen perheillä ole tietoa heidän olinpaikoistaan. Tutkimukset keskeytyvät, kun neljäs mamutyttö löytyy kuolleena ja Marian solun työpanosta tarvitaan murhan ratkaisemisessa. Kaikkia neljää tyttöä yhdistää kuitenkin se, että he ovat käyneet Espoossa sijaitsevassa Tyttö kerhossa, samassa missä myös Marian oma tytär Ida viettää aikaansa.
Teos puhuttaa tietyllä tavalla juuri tänä päivänä, kun Euroopan halki kulkee tuhansien pakolaisten virta. Lehtolainen ei kuitenkaan ota kantaa itse maahanmuuttaja- tai pakolaiskysymyksiin, hän tuo esille vain faktat kuten kulttuurierot suomalaisten ja muunmaalaisten välillä. Kuinka tyttöjen perheet ovat loppuenlopuksi sekaantuneet katoamisiin, selviää teoksen lopussa. Myös suomalaisten äärijärjestöjen toiminta näyttäytyy uudessa valossa ja saa ikäviä piirteitä, joista osa järjestön jäsenistä maksaa loppuikänsä.
Harri Nykänen: Virginialainen
Äänikirja sattui silmiini kirjastossa, kun etsin jotain uutta kuunneltavaa. Ajattelin testata, sillä pituus oli vain viisi levyä (5h 55min). Nykänen ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija.
Virginialainen on sekoitus faktaa ja fiktiota. Yhdysvaltalainen näyttelijä James Drury on kesällä 1971 Suomessa vierailijana. Hän on tähdittänyt tv-sarjaa Virginialainen ja hyvin tunnettu suomalaisten keskuudessa. Syy, miksi Drury on lähtenyt juhannuskierrokselle yöttömän yön maahan, on rahapula. Häntä kuljetetaan helikopterilla paikasta toiseen ja häntä ohjaamassa ovat manageri Eino Tappinen (joka on jatkuvasti humalassa), Timo T. Timola (joka haluaisi soitimaan Vietnamiin) sekä Leo Arhola (joka on ollut sotimassa Vietnamissa). Tanssipaikkakierroksen jälkeen Drury kuljetetaan syrjäiselle huvilalle, missä miljonääri tekee hänelle odottamattoman ehdotuksen.
Kuten sanottu, mukana on faktaa muun muassa vanhojen lehtijuttujen ja muistelmien muodossa. Drury itsekin on antanut siunauksensa teokselle. Tosin se, mikä tarinassa todella on faktaa ja mikä fiktiota, jätetään lukijan itsensä pääteltäväksi. Tarina on hyvin kuvattu ja se on tietyllä tavalla mukaansatempaava. Toisaalta myös lukija (kuulija) odottaa malttamattomana teoksen loppua, sillä siellä on mehukkaimmat jutut. Muutoin kerronta polveilee milloin Suomessa juhannuksena 1971, milloin Druryn muistossa lapsuudestaan tai nuoruudestaan.
Toesta on vaikea lokeroida mihinkään tiettyyn kategoriaan. Joten laitanpa sillä löydästi merkinnän "elämänkerta".
Virginialainen on sekoitus faktaa ja fiktiota. Yhdysvaltalainen näyttelijä James Drury on kesällä 1971 Suomessa vierailijana. Hän on tähdittänyt tv-sarjaa Virginialainen ja hyvin tunnettu suomalaisten keskuudessa. Syy, miksi Drury on lähtenyt juhannuskierrokselle yöttömän yön maahan, on rahapula. Häntä kuljetetaan helikopterilla paikasta toiseen ja häntä ohjaamassa ovat manageri Eino Tappinen (joka on jatkuvasti humalassa), Timo T. Timola (joka haluaisi soitimaan Vietnamiin) sekä Leo Arhola (joka on ollut sotimassa Vietnamissa). Tanssipaikkakierroksen jälkeen Drury kuljetetaan syrjäiselle huvilalle, missä miljonääri tekee hänelle odottamattoman ehdotuksen.
Kuten sanottu, mukana on faktaa muun muassa vanhojen lehtijuttujen ja muistelmien muodossa. Drury itsekin on antanut siunauksensa teokselle. Tosin se, mikä tarinassa todella on faktaa ja mikä fiktiota, jätetään lukijan itsensä pääteltäväksi. Tarina on hyvin kuvattu ja se on tietyllä tavalla mukaansatempaava. Toisaalta myös lukija (kuulija) odottaa malttamattomana teoksen loppua, sillä siellä on mehukkaimmat jutut. Muutoin kerronta polveilee milloin Suomessa juhannuksena 1971, milloin Druryn muistossa lapsuudestaan tai nuoruudestaan.
Toesta on vaikea lokeroida mihinkään tiettyyn kategoriaan. Joten laitanpa sillä löydästi merkinnän "elämänkerta".
maanantai 24. elokuuta 2015
Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä
Miten lukukokemus voikaan olla joskus niin erilainen, vaikka kyse olisikin samasta kirjasta. Olen lukenut tämän Lehtolaisen teoksen ensimmäisen kerran keväällä 2009 ja nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.
Nyt kuunneltuna tämä oli minusta taattua Lehtolaista. Juoni ja kerronta soljui hyvin eteenpäin ja jännitystä riitti loppuun saakka. Vuonna 2009 olin aivan muuta mieltä, ja olin kirjoittanut muistiin näin: Pettymys! Maria Kallion kymmenes juttu. Jotenkin alusta asti oli sellainen olo, että teos on väkisin kirjoitettu. Siitä puuttuu jotain Lehtolaiselle tyypillistä tai jotain Maria Kallion teoksiin kuuluvaa huumoria tai tyyliä. Juonellisesti kirja oli hyvä. Maria jahtasi Jutta Särkikosken murhaajaa, joka oli jälleen kerran yllätys. Tai ei Juttaa murhattu, mutta yritettiin. Alusta asti oli selvää, että Niiskuneiti on Moona. Vähän harmittaa kun ostin omaksi.
Nyt, noin kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, voin sanoa ettei kirja nyt ihan noin kamala pettymys ollut. Olen tyytyväinen, että se on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä äänikirja toi teokseen uuden sävyn tai sitten aika oli tehnyt tehtävänsä. En esimerkiksi muistanut ollenkaan kuka murhaaja lopulta oli, vaikka joitain pieniä yksityiskohtia muistinkin juonen edetessä.
Yksi asia mikä voi vaikuttaa omaa luku/kuuntelukokemukseen on tietenkin sen hetkinen elämäntilanne. En tosin muista, että ensimmäisellä lukukerralla oma elämäni olisi ollut kovin paljon erilainen kuin nyt. Mutta ikää on ainakin tullut jokunen vuosi lisää, ja toivottavasti sen myötä myös viisautta.
Teoksen teemoja olivat kilpaurheilu, doping, vammautuminen, homous urheilupiireissä, ahmimishäiriö, rahanpesu, paritus sekä perheväkivalta. Maria määrätään poliisin palvelukseen selvittämään merkittävän henkilön, Pentti Vainikaisen, murhaa. Maria epäilee, että todellinen myrkytyksen uhri olisi ollut toimittaja Jutta Särkikoski, joka on julkaissut kärjekkäitä kommentteja huippu-urheilijoista. Kun toinen ruumis tulee, niin Särkikoski pääsee jatkuvaan valvontaan. Maria Kallio etsii syyllistä juoksuradalta, valmentajasta ja tukityöllistetystä. Lopullinen ratkaisu on yllättävä ja palkitsee lukijan jännityksen.
Nyt kuunneltuna tämä oli minusta taattua Lehtolaista. Juoni ja kerronta soljui hyvin eteenpäin ja jännitystä riitti loppuun saakka. Vuonna 2009 olin aivan muuta mieltä, ja olin kirjoittanut muistiin näin: Pettymys! Maria Kallion kymmenes juttu. Jotenkin alusta asti oli sellainen olo, että teos on väkisin kirjoitettu. Siitä puuttuu jotain Lehtolaiselle tyypillistä tai jotain Maria Kallion teoksiin kuuluvaa huumoria tai tyyliä. Juonellisesti kirja oli hyvä. Maria jahtasi Jutta Särkikosken murhaajaa, joka oli jälleen kerran yllätys. Tai ei Juttaa murhattu, mutta yritettiin. Alusta asti oli selvää, että Niiskuneiti on Moona. Vähän harmittaa kun ostin omaksi.
Nyt, noin kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, voin sanoa ettei kirja nyt ihan noin kamala pettymys ollut. Olen tyytyväinen, että se on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä äänikirja toi teokseen uuden sävyn tai sitten aika oli tehnyt tehtävänsä. En esimerkiksi muistanut ollenkaan kuka murhaaja lopulta oli, vaikka joitain pieniä yksityiskohtia muistinkin juonen edetessä.
Yksi asia mikä voi vaikuttaa omaa luku/kuuntelukokemukseen on tietenkin sen hetkinen elämäntilanne. En tosin muista, että ensimmäisellä lukukerralla oma elämäni olisi ollut kovin paljon erilainen kuin nyt. Mutta ikää on ainakin tullut jokunen vuosi lisää, ja toivottavasti sen myötä myös viisautta.
Teoksen teemoja olivat kilpaurheilu, doping, vammautuminen, homous urheilupiireissä, ahmimishäiriö, rahanpesu, paritus sekä perheväkivalta. Maria määrätään poliisin palvelukseen selvittämään merkittävän henkilön, Pentti Vainikaisen, murhaa. Maria epäilee, että todellinen myrkytyksen uhri olisi ollut toimittaja Jutta Särkikoski, joka on julkaissut kärjekkäitä kommentteja huippu-urheilijoista. Kun toinen ruumis tulee, niin Särkikoski pääsee jatkuvaan valvontaan. Maria Kallio etsii syyllistä juoksuradalta, valmentajasta ja tukityöllistetystä. Lopullinen ratkaisu on yllättävä ja palkitsee lukijan jännityksen.
lauantai 22. elokuuta 2015
E L James: Grey
Kuinka ollakaan, löydän itseni tilanteesta, johon en kuvitellut joutuvani. Seison kaupan kirjahyllyillä ja silmiini sattuu teos Grey. Mitä ihmettä? Mikä tämä nyt on? Ajaa, Fifty Shades of Grey miehen näkökulmasta. Punnitsen hetken ja päätän ostaa teoksen. Kotona pyörittelen kirjaa kädessäni, pakkohan tämä on nyt lukea, vai mitä.
No, olihan teos koukuttava, omalla tavallaan. Tarina oli täysin tuttu mutta tällä kertaa näkökulma oli miehen. Minulla ei ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen, mutta silti koen pienoista pettymystä. Tämä oli pelkkää viihdettä, ja seksiä. Olisi ollut oikeasti mukavaa sukeltaa syvemmälle mystisen herra Greyn ajatuksiin. Viitteitä ja vihjeitä hänen menneisyydestään kyllä oli, mutta olisin toivonut hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Kirjailija olisi voinut avata hieman enemmän Greyn ajatusmaailmaa, nyt se jäi vain muutamiin latteuksiin ja väärinymmärryksiin.
Seksiä kirjassa oli aivan riittämiin. Mutta kritisoin edelleen samaa kun aikaisemmin näiden kirjojen suhteen, jatkuva laukeaminen ja kovettuminen on pidemmän päälle puuduttavaa luettavaa. Romantiikannälkäinenminäni tykkäsi erittäin paljon klassisesta "mitä hän minusta ajattelee?" -pohdinnasta sekä Christianin herkästä ja helyttävästä puolesta, etenkin kun heidän suhteensa lopputulos on lukijan tiedossa.
Toivon todellakin ettei E L James kirjoita enää yhtään Grey-tarinaa. Vaikka tämä tuntuukin puhtaalta rahastukselta (ja sitä Christianin näkökulmasta kirjoitetut jatkotarinat olisivatkin), niin tiedän etten voisi olla lukematta jos näitä ilmestyy vielä lisää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
