Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

Miten lukukokemus voikaan olla joskus niin erilainen, vaikka kyse olisikin samasta kirjasta. Olen lukenut tämän Lehtolaisen teoksen ensimmäisen kerran keväällä 2009 ja nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.

Nyt kuunneltuna tämä oli minusta taattua Lehtolaista. Juoni ja kerronta soljui hyvin eteenpäin ja jännitystä riitti loppuun saakka. Vuonna 2009 olin aivan muuta mieltä, ja olin kirjoittanut muistiin näin: Pettymys! Maria Kallion kymmenes juttu. Jotenkin alusta asti oli sellainen olo, että teos on väkisin kirjoitettu. Siitä puuttuu jotain Lehtolaiselle tyypillistä tai jotain Maria Kallion teoksiin kuuluvaa huumoria tai tyyliä. Juonellisesti kirja oli hyvä. Maria jahtasi Jutta Särkikosken murhaajaa, joka oli jälleen kerran yllätys. Tai ei Juttaa murhattu, mutta yritettiin. Alusta asti oli selvää, että Niiskuneiti on Moona. Vähän harmittaa kun ostin omaksi.

Nyt, noin kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, voin sanoa ettei kirja nyt ihan noin kamala pettymys ollut. Olen tyytyväinen, että se on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä äänikirja toi teokseen uuden sävyn tai sitten aika oli tehnyt tehtävänsä. En esimerkiksi muistanut ollenkaan kuka murhaaja lopulta oli, vaikka joitain pieniä yksityiskohtia muistinkin juonen edetessä.

Yksi asia mikä voi vaikuttaa omaa luku/kuuntelukokemukseen on tietenkin sen hetkinen elämäntilanne. En tosin muista, että ensimmäisellä lukukerralla oma elämäni olisi ollut kovin paljon erilainen kuin nyt. Mutta ikää on ainakin tullut jokunen vuosi lisää, ja toivottavasti sen myötä myös viisautta.

Teoksen teemoja olivat kilpaurheilu, doping, vammautuminen, homous urheilupiireissä, ahmimishäiriö, rahanpesu, paritus sekä perheväkivalta. Maria määrätään poliisin palvelukseen selvittämään merkittävän henkilön, Pentti Vainikaisen, murhaa. Maria epäilee, että todellinen myrkytyksen uhri olisi ollut toimittaja Jutta Särkikoski, joka on julkaissut kärjekkäitä kommentteja huippu-urheilijoista. Kun toinen ruumis tulee, niin Särkikoski pääsee jatkuvaan valvontaan. Maria Kallio etsii syyllistä juoksuradalta, valmentajasta ja tukityöllistetystä. Lopullinen ratkaisu on yllättävä ja palkitsee lukijan jännityksen.

E L James: Grey

Kuinka ollakaan, löydän itseni tilanteesta, johon en kuvitellut joutuvani. Seison kaupan kirjahyllyillä ja silmiini sattuu teos Grey. Mitä ihmettä? Mikä tämä nyt on? Ajaa, Fifty Shades of Grey miehen näkökulmasta. Punnitsen hetken ja päätän ostaa teoksen. Kotona pyörittelen kirjaa kädessäni, pakkohan tämä on nyt lukea, vai mitä.

No, olihan teos koukuttava, omalla tavallaan. Tarina oli täysin tuttu mutta tällä kertaa näkökulma oli miehen. Minulla ei ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen, mutta silti koen pienoista pettymystä. Tämä oli pelkkää viihdettä, ja seksiä. Olisi ollut oikeasti mukavaa sukeltaa syvemmälle mystisen herra Greyn ajatuksiin. Viitteitä ja vihjeitä hänen menneisyydestään kyllä oli, mutta olisin toivonut hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Kirjailija olisi voinut avata hieman enemmän Greyn ajatusmaailmaa, nyt se jäi vain muutamiin latteuksiin ja väärinymmärryksiin.

Seksiä kirjassa oli aivan riittämiin. Mutta kritisoin edelleen samaa kun aikaisemmin näiden kirjojen suhteen, jatkuva laukeaminen ja kovettuminen on pidemmän päälle puuduttavaa luettavaa. Romantiikannälkäinenminäni tykkäsi erittäin paljon klassisesta "mitä hän minusta ajattelee?" -pohdinnasta sekä Christianin herkästä ja helyttävästä puolesta, etenkin kun heidän suhteensa lopputulos on lukijan tiedossa.

Toivon todellakin ettei E L James kirjoita enää yhtään Grey-tarinaa. Vaikka tämä tuntuukin puhtaalta rahastukselta (ja sitä Christianin näkökulmasta kirjoitetut jatkotarinat olisivatkin), niin tiedän etten voisi olla lukematta jos näitä ilmestyy vielä lisää.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Syksyn odotetuin kirjauutuus, ainakin minun hyllyssäni. Tämä piti ostaa välittömästi itselle, ja luulen että jossain vaiheessa tulen tämän lukemaan toistekin. Aivan ihanaa, taattua Kaari Utriota, en pettynyt.

Wilhelmine Falkensten on pitkä nainen, hillitty ja ystävällinen ja tietää kaiken naapurinsa Rossin paperiruukista. Wilhelminen asema ruukilla järkkyy, kun vuosia poissa ollut perijä Sebastian Ross palaa meriltä raajarikkona. Kun Wilhelminen isä vielä kosii tökerösti rampaa tyttärelleen puolisoksi, Wilhelmine ei kehtaa enää näyttää naamaansa ruukilla, vaikka sydän kaipaakin sekä työläisiä että serkku Sebastiania. Kärttyisä vanha Papa kuolee ja Wilhelmine viedään Helsinkiin von Stauden talouteen elätettäväksi.

Helsingissä Wilhelmine kohtaa juonittelua, vääryyttä ja jälleen uuden naittamisyrityksen. Tällä kertaa häntä kaupitellaan maisteri Normannille, joka on rakastunut vanhapiika Agneta von Staudeen, saaden myös vastarakkautta. Sebastian Ross löytää myös tiensä Helsingin hulinaan ja Wilhelmine saa nähdä rakastaan milloin Runebergin luona, milloin tanssiaisissa. Onneksi Sebastian oivaltaa myös rakkautensa Wilhelmineä kohtaan, mutta molemmat ovat liian ujoja ja arkoja lähestyäkseen toisiaan asian suhteen. Lukijalle on herkkua tirkistää molempien päiden sisään, lukea kaipuusta ja rakkaudesta.

Gustav von Staude sekoittaa niin omansa kuin perheensäkin asiat rakastumalla talousmamselliin ja tekemällä rajuja liikkeitä saadakseen kauniin Johannan itselleen. Lopulta von Staudet pakenevat skandaalia ja Wilhelmine passitetaan talosta pois.

Loppu on tietenkin juuri sellainen kun pitääkin. Ja mikä parasta, tämä kirja ei päättynyt ensimmäisiin rakkaudentunnustuksiin, vaan tarinaa jatkettiin muutaman luvun verran. Kaikki langat tuli solmittua siististi ja lukija sai nautintonsa.

Kuten aina Utrion teoksissa, historia oli vahvasti läsnä. Opin tämän teoksen myötä paljon paperinvalmistuksesta sekä Venäjän maantiedosta, vaikka jälkimmäinen on tuskin muuttunut parissa sadassa vuodessa. Lisäksi mukana seikkaili 1800-luvun tavat, pukeutuminen sekä puhuttelu. Hieman hämmennyin kun kaikki tuntuivat olevan serkkuja keskenään, kunnes ymmärsin että se oli yleinen puhuttelu jos henkilöillä oli vähänkään sukulaisuussuhdetta keskenään.

Toivon hartaasti, että Kaari Utrio jatkaa kirjailijan uraansa vielä monta monituista vuotta. Vaikka tiedänkin, että kirjan pariin voin palata aina kun haluan, niin uusi tarina on kuitenkin uusi tarina. Mitä väliä sillä on, että juonikaava on kirjasta toiseen sama? Sillä henkilöhahmot tekevät kuitenkin sen, mihin ainakin tämä lukija ihastuu.

100 omaa kirjaa

Yksi etappi saavutettu: oman kirjahyllyn sata kirjaa luettu. Tosin montako niitä on siellä vielä odottamassa? Tai kuinka moni niistä on jo luettu, mutta pitäisi kirjata tänne ylös? Ja kuinka moni tuosta sadasta on juuri ostettuja ja luettuja teoksia?

No, syksy tulee pian ja pimeät illat. Ehkäpä otan tavoitteeksi kirjoittaa tänne niistäkin kirjoista, mitkä olen jo lukenut aikaisemmin. Niitäkin on hyllyt väärällään. Tosin samalla pitäisi varmaan järjestää tuo kirjahylly uuteen uskoon. Uutuuksia on ilmestynyt sinne säännöllisin väliajoin ja pokkarialeistakin on tarttunut mukaan jokunen nide.

Aina täytyy olla tavoitteita ;)

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Ihana, uusi Maria Kallio -dekkari. Tätä olen odottanut, ja olin iloisesti yllättynyt kun kesällä kuulin Lehtolaiselta ilmestyvän Maria Kallio -tavaraa. Omaksihan tämä piti ostaa heti, eikä lukemiseenkaan mennyt montaa päivää.

Kirjan nimi, Surunpotku, tuntui aluksi vähän oudolta. Mutta nimi sai selityksen tapahtumien edetessä. Tapahtumat sijoittuvat jalokivien ja uskon maailmoihin. Arvotettu jalokivien asiantuntija löytyy surmattuna Tapiolan kirkosta. Onko syyllinen kansanedustaja-puoliso, rulettia pyörittävä pikkuveli, kissamainen entinen apulainen, muusikko lanko, kilpaileva jalokivikauppias vai joku muu?

Tarina kulkee tasaisesti kohti loppuratkaisua. Välillä lukijaa yritetään hämätä ja huijata, mutta hillitysti. Samaan aikaan seurataan poliisien yksityiselämää, joista tässä teoksessa selkeimmin esille nousee Pekka Koivun tyttären sairaus. Toki taustalla on myös tulevaisuuden näkymät, riittääkö Kallion porukalle enää töitä kun osastoja supistetaan eikä työsopimusten jatkosta ole mitään tietoa. Tämä jääkin teoksen lopussa täysin auki, minkä itse tulkitsen tarkoittavan sitä että kirjailija haluaa jättää Marian uran avoimeksi myös itselleen. Puhtaalta pöydältä on helpompi aloittaa seuraavan teoksen kanssa.

Vaikka Marian ryhmän ensimmäinen tehtävä onkin selvittää Jaakko Pulman (mistä Lehtolainen keksiikin aina niin hyviä sukunimiä?!?) murha, niin toiseksi ja kolmanneksi tutkimukseksi nousee Pulman vaimon sisaren kuolema vuosikymmenten takaa sekä syytökset rahanpesusta. Kaikki ratkevata kuitenkin, ja lukija sekä komissaario Kallio saadaan tyytyväiseksi.

Teos on tasapainoinen, kuten ammattilaiselta voikin odottaa. Tuntui jopa, että tässä oli enemmän ryhtiä kun edellisessä Kallio -dekkarissa Rautakolmiossa (jossa itse arvasin murhaajan jo heti ensi metreillä). Ehkä Lehtolaiselle sopii tämä, että hän kirjoittaa välillä muutakin kun Kalliota. Näin ei pääse leipäytymään yhteen hahmoon.

Mainitsen vielä, että teoksessa nostettiin hyvin esiin nykyaika ipadeineen ja älypuhelimineen. Tuntui että joku oli koko ajan puhelimessa, räpläämässä sitä tai kirjoittamassa sähköpostia ipadilla. Näin se maailma muuttuu poliisin työssäkin, mutta mitenhän on tietoturvan kanssa kun viestejä välitetään miten sattuu.

Piper Kerman: Orange is the New Black - Vuosi vankilassa

Löysin tämän pokkarin kesäkuun alussa Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta. En ole koskaan katsonut kirjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa, mutta olen toki nähnyt mainoksia siitä. Teos kiinnosti minua, sillä se on tositapahtumiin perustuva ja kai olen myös pohjimmiltani utelias luonne.

Tarina alkaa Piperin nuoruudesta. Hän kertoo suhteestaan Noraan sekä kuinka hän salakuljettaa huumerahaa, yhden ainoan kerran. Tämä kerta kuitenkin riittää ja hän joutuu vuodeksi vankilaan, tosin vasta kymmenen vuotta rikoksen jälkeen. Piperin onneksi hänet sijoitetaan lähelle kotia, alimman tason Danburyn vankilaan, missä hänen poikaystävänsä ja läheisensä pääsevät vierailemaan viikottain.

Teos kuvaa Piperin vankila-arkea, suhteita toisiin vankeihin sekä sisältää paljon pohdintaa yhdysvaltalaisten vankiloiden nykytilasta. Teoksessa ei ole tippaakaan vankilaseksiä (vankien välistä tai vartijoiden toimesta tapahtuvaa), kuvausta eristysselleistä tai tarkkoja kuvauksia muiden vankien rikoksista tai tuomioista. Teos tarjoaa suppean läpileikkauksen Danburryn elämästä, muutamia mielenkiintoisia persoonia sekä "ohjeita" kirjoittamattomista säännöistä ja käytännöistä vankilassa.

Lukija elää Piperin vankilavuoden mukana, mutta silti pettymys iskee viimeisten sivujen jälkeen. Miksi Piper ei kerro kuinka Popin, Ninan, Jayn ja muiden naisten käy? Hänen oma tarinansa päättyy hyvin, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden vankien tulevaisuudesta. Silti kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta

Takamäki 15. Ilmestyi pari kuukautta sitten, mutta kirjaston varausjono oli pitkä. Nyt vasta heinäkuun alussa sain tämän käsiini, eikä lukemiseen mennyt kovin montaa iltaa. Tämän olisi varmaan lukenut päiväsähkön, jos olisi ollut aikaa.

Tutut tyypit pyörivät mukana: Takamäki, Suhonen, Joutsamo, Kulta, Nykänen. Lisäksi uusiakin kavereita tuli mukaan. Takamäen poika Joonas on kenttäharjoittelussa, ja hyvää harjoitusta hän saakin teoksen aikana. Lisäksi Porista saapuu Hans Lievonen pääkaupunkiin erään pikkurikollisen perässä. Luvassa on kuuma keikka ja Suhonen ja Lievonen ryhtyvät yhdessä selvittelemään sitä.

Keskiössä on espanjalainen mies ja väärennetyt viidenkymmenen euron setelit. Pikkurikollisia on kuviossa mukana, ja nähtävästi rahat yritetään myydä maailmalle. Poliisi etsii ja selitettävä juttua omaan tapaansa, ja lukijalle paljastetaan uutta tietoa sitä mukaa kun poliisitkin sitä saavat. Lopulta viisi miestä murhataan ja murhaajaa jahdataan isolla operaatiolla.

Pienenä sivujuonena on Robert Aholan katoamistapaus. Harmi vaan, että tämä juoni näyttää jäävän aavistuksen kesken. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä pojalle lopulta tapahtui. Kuka oli oikeassa, lapsi vai vanhemmat? Rauhoittuiko elämä koulussa? Vai onko kirjailija tarkoituksella jättänyt tilanteen auki, niin että siihen voi palata seuraavassa kirjassa?

Toimittaja Römpöttiä ei tavata tämän teoksen aikana. Toisaalta se on hyvä, sillä välillä hän on ollut liiankin paljon esillä. Sen sijaan lukija saa mielenkiintoista tietoa poliisin menetelmistä ja toimintatavoista, nämä yksityiskohdat ovat teoksen parasta antina, hyvän juonen ja kerronnan lisäksi tietenkin.

Lopussa oli vielä yksi yllätys, joka tuli lukijalle aivan puskasta. Toki pieni viite tähän mahdollisuuteen annettiin jo hieman aikaisemmin, joten yllätykseen osasi tietyllä tavalla varautua. Koska teos on niin uusi, en halua sitä nyt tässä kertoa. Jos unohdan sen joskus, niin voinhan aina lukea tämän kirjan uudestaan.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tämäkin teos löytyy omasta hyllystä, mutta lasten kanssa kuunneltiin kirjaston äänikirjana. Nämä muumit ovat kyllä niin hyviä! Sopivat niin lapsille kuin aikuisille.

Muumipeikko herää kesken talviunen. Maailma on muuttunut omituiseksi ja kummalliseksi, joka puolella on valkeaa lunta ja Muumipeikko kokee olevansa aivan yksin kylmässä maailmassa. Pikku Myystä ei ole Muumipeikolle seuraa ja Tuutikki suhtautuu kaikkeen hyvin ylimalkaisesti. Talveen liittyy paljon salaperäistä ja omituista, eikä Muumipeikko osaa suhtautua asioihin. Laaksoon saapuu myös vieraita ja hillokellari tyhjenee. Viimein Muumipeikkokin tuntuu ymmärtävän talvea ja tekee sen kanssa sovinnon.

Teos on hyvin erilainen muihin Muumi-tarinoihin verrattuna. Synkempi, kylmempi ja ehkä jopa vakavampi. Silti se ei ole liian pelottava. On hyvä, että kevyeen ja helppoon elämään tottunut Muumi saa uutta ajateltavaa. Onneksi kevät kuitenkin saapuu ja sen myötä Muumipeikon tuttu ja turvallinen maailma palaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Kuunneltiin lasten kanssa tämä kirjaston äänikirjana. Kirja on myös omassa kirjahyllyssä.

Ihana seikkailu Muumilaaksossa, kevyt ja vähän pelottavakin. Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorelta korkean mustan hatun, joka paljastuu taikurin hatuksi. Hattu tekee mehua, pieniä pilviä, viidakon ja muuttaa Muumipeikon kummituseläimeksi. Muumit kohtaavat hattivatteja, löytävät Seikkailu-laivan ja tapaavat uudet asukkaat Tiuhdin ja Viuhdin. Lopulta myös itse Taikuri saapuu Muumilaaksoon.

Juuri sopivan kesäinen tarina kuunneltavaksi tai luettavaksi sadepäivänä.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Lasten kanssa kuunneltu Muumi-seikkailu. Löytyy kirjana omasta hyllystä, mutta äänikirjan lainasin kirjastosta. Itselle tuttu tarina omasta lapsuudesta. Eräs suosikkitarinoitani.

Tultasyöksevä vuori aiheuttaa Muumilaaksoon tulvan ja sinne ajelehtii kummallinen talo, johon muumiperhe asettuu asumaan. Talo paljastuu teatteriksi. Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat eroon muista ja seikkailevat juhannuksen yössä joutuen jopa vankilaan. Samaan aikaan Muumipappa kirjoittaa näytelmää. Nuuskamuikkunen tekee tilinsä selväksi puistonvartijan kanssa ja saa liudan lapsia vastuulleen. Kaikki tapaavat toisensa taas teatterissa, kunnes on aika lähteä takaisin Muumilaaksoon.

Ihana ja tasapainoinen seikkailu! Jännitystä ja vaaroja riittää, samoin uusia hahmoja kuten Emma, Miska ja Homssu. Kuten hyvässä tarinassa aina, paha saa palkkansa ja hyvät pääsevät onnellisesti takaisin kotiin.