Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - Suomalaisia vampyyritarinoita

Minun piti lukea vain oman kirjahyllyni kirjoja, mutta kirjastossa käydessä en voinut vastustaa kiusausta kun näin tämän:

Kuva: Teos

En yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta kun näin novellikokoelman vampyyritarinoita. Olen (tietenkin) lukenus Twilight -teokset sekä Anne Ricen vampyyritarinat, joten ajattelin pitäväni myös tällaisista pikku välipaloista.

Teos koostuu 22 novellista, kirjoittajina suomalaiset. Ensimmäiset novellit, Anne Leinosen Surma tuli jään yli sekä Johanna Sinisalon Peili, imaisivat minut heti mukaansa. Erittäin hyvät kertomukset heti kärkeen herättämään lukijan mielenkiinnon. Nämä, sekä Christine Thorelin Uhanalaiset, olivatkin minusta teoksen parasta antia. Tietenkin Mika Waltarin kertomuksessa oli myös oma viehätyksensä.

Mukana oli myös novelleja jotka eivät puhutelleet minua. Mutta niinhän se aina on, että tällaiseen joukkoon mahtuu kaikenlaista. Kaikissa teksteissä oli kuitenkin omaleimainen ote ja näkeys vampyyreistä. Kliseitä löytyi, mutta ilahduttavan paljon myös uutta ja oivaltavaa tulkintaa. Mielenkiintoisia kurkistuksia vampyyrien elämään sekä murtautumista ulos vanhoista uskomuksista.

Kaikenkaikkiaan nämä olivat kuitenkin viihdyttäviä, sopivia annoksia etenkin iltalukemisena ;)

Kaari Utrio: Ruma kreivitär

Ehdottomia suosikkejani Kaari Utrion tuotannosta! Pari kertaa luettu ja usean kerran äänikirjana kuunneltu kestosuosikki. Sellainen sopiva taustaääni kotitöitä puuhaillessa, sillä juoni on ennestään tuttu.

Kuva: Tammi

1830-luvun Helsinkiin sijoittuva kevyt ja juonitteleva teos. Kreivittäret Julia ja Dorotea kohtaavat elämän karuuden isän julman teon jälkeen. Ylhäinen Augusta tuijottelee kaikkia pitkin nenänvarttaan vaikka sopivaa sulhasehdokasta ei tunnu löytyvän. Carolinalla on selkeät suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen. Neljän nuoren naisen avioliittoaikeita edistää omalla tavallaan tehtailija Anton Wendel, kirjan sankari.

Taattu lukunautinto Utrion tuotannosta tykkääville. Vaikka itse pidänkin kaikista Utrion 1800-luvulle sijoittuneista teoksista, tämä on noussut yli muiden. Ehkä normaalista poikkeava juonittelu ja Julian erilainen henkilöhahmo nostavat teoksen lukunautintoa. Tupakkatehdas yhtenä tapahtumapaikkana lisää myös mielenkiintoa, vaikka muisskin teoksissa jokin tehdas tai vastaava on päässyt esille.

Miesten ja naisten maailmat ovat 1800-luvulla kaukana toisistaan. Molemmat odottavat toisiltaan tietynlaista käytöstä, rikkureita paheksutaan. Erityisesti paroni ja paronitar Adelheimit noudattavat tarkasti sääntöjä. Julia puolestaan taistelee sääntöjä vastaan pince nez nenällään. Teoksen ajankuvaus on ammattitaitoista, kuten Utriolta voi odottaakin. Henkilöhahmot ovat sopivalla tavalla kevyitä ja päähenkilöitä on syvennetty juuri sopivasti.

Hetken Carolinaa kirpaisi, että paroni erotti yhdellä silmäyksellä hänen paikkansa säätyjen järjestelmässä. (s. 216.)

Parasta antia on tienkin historia ja kaikki siihen liittyvä. Säädyt ja niiden tavat. Uskonto ja sen merkitys. Pukeutuminen, tavat, puhetyyli. Kaikki se mikä Kaari Utiron kirjoista tekee lukemisen arvoisia. Rakkautta unohtamatta!

Ensimmäinen kirjablogi vierailuni

Kerrankin minulla oli hetki aikaa kurkistaa netin uumenissa lymyileviin muihin kirjablogeihin. Kohtasin Amman lukuhetken ja ihastuin. Pienellä vilkaisulla totesin paikan mukavaksi ja viihtyisäksi. Selkeää kerrontaa ja mielipiteitä kirjoista. Voi olla, että löydän täältä vielä monta hyvää lukuvinkkiä :)

Nettihän on varmasti kirjabloga pullollaan. (Kuten muitakin eri aihealueiden blogeja!) Harmikseni minulla ei kuitenkaan ole aikaa tutustua niihin. Ajattelin kuitenkin listailla hyvältä vaikuttavia kanssablogeja tänne itselleni muistiin :)

Satu Rämö&Katja Lahti: Vuoden mutsi

Bongasin kirjastosta sattumalta Vuoden mutsi -teoksen. Kansi houkutteli lainaamaan ja kotona minulle paljastuikin kokonainen maailma. Vuoden mutsi ei olekaan pelkkä kirja, vaan se on myös kolme blogia. Katja Lahti kirjoittaa Project Mama -blogia, Satu Rämö Salamatkustaja -blogia ja näiden lisäksi he kirjoittavat yhdessä Vuoden mutsi -blogia. Mielenkiintoista :)

Kuva: Avain

Lueskelin kirjaa ensin vähän sieltä täältä. Naureskelin ja pudistelin päätäni. Teos sekä huvitti että ärsytti. No, ei se oikeasti ärsyttänyt pahasti mutta vähän kuitenkin. Toisaalta taas tämä kokonaisuus (kirja+blogit) julistaa kovaan ääneen ettei tarkoitus olekaan olla mikään kiveen hakattu totuus, joten homma kyllä toimii!

Minulla on kaksi lasta, vuosina 2007 ja 2012 syntyneet. En ole mikään ammattilainen lasten suhteen vaan olen oppinut asioita kantapään kautta. Ensimmäisen kanssa tein varmaan kaikki ne klassiset virheet ja nyt tämän toisen kanssa en enää muista mitkä olivat niitä hyviä juttuja ja mitkä eivät. Joten teos puhutteli minua omalla tavallaan. Aivan kaikessa en kuitenkaan ollut samaa mieltä. Mutta täytyy myös huomauttaa, että en ole välttämättä samaa mieltä parhaiden ystävienikään kanssa näissä lapsiasioissa.

Mitä hyvää teoksessa oli? Kirjoitustyyli, hersyvä huumori ja asenne sekä muutamat vinkit ja ajatukset vauva-arkeen.
Mitä huonoa teoksessa oli? Tietynlainen näsäviisaus ja paikoin asenne.

Sopivaa lukemista sopivina annoksina. En suosittele lapsettomille, he eivät valitettavasti ymmärtäisi teoksen sanomaa. Toisaalta taas tämä ei ole ainoa laatuaan. Vastaavanlaisia kirjoja on jo ollut olemassa ja näitä tulee varmasti lisääkin. Sopii mainioisti raskaus ja vauva-aikaan, mutta sen jälkeen tämän pariin tuskin tulee palattua. Ensimmäistä lastaan odottavalle/hoitavalle tarjoaa ehkä enemmän kuin useamman lapsen äidille.

Minulle riitti kirjaston kappale, omaksi en tule tätä hankkimaan. Viihdyttävä kokemus, kiitos :)

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö

Taavi Soininvaaran Valkoinen kääpiö päättää Leo Karasta kertovan trillerisarjan. Itse olen lukenut aiemmista osista vain Punaisen jättiläisen mutta tarinassa pysyi aivan hyvin kärryillä. Kerronta on sujuvaa, vaikkakin juonenkäänteitä ja -väänteitä olikin hieman liikaa minun makuuni. Paikoin tuli jopa tekemällä tehdyn oloinen fiilis. Sellainen olo, että teksitä on pitänyt väkisin venyttää. Eikä uskottavuutta herättänyt kovin paljon Leo Karan jatkuvat sairaalareissut sekä muut fyysiset ponnistelut. Viihdytävää kyllä, uskottavaa ei.

Sivuojuonena ollut Kati Soisalon tyttären kidnappaus oli puolestaan koskettava. Monta kertaa huolta ja murhetta. Ehkä asian psykologinen puoli jäi hieman taka-alalle, mutta toisaalta koko tapahtuma olikin vain pisara varsinaisessa tarinassa. Jukka Ukkolan hahmo onnistui kyllä herättämään juuri sitä inhoa mitä pitikin.

Mielestäni poliittiset vyyhdet epäonnistuivat. Puhuttiin nykyisestä presidentistä ilman nimeä, entisestä pääministeristä ilman nimeä sekä Halosesta, Ahtisaaresta, Lipposesta ja Väyrysestä ynnä muista tutuista nimillä. Mielestäni turhan sekavaa ja hankalaa. Mikäli haluaa käsitellä suomalaista sisä- tai ulkopolitiikkaa kannattaisi joko keksiä fiktiiviset hahmot merkittäville paikoille tai sitten kirjoittaa puhtaasti oikeilla hahmoilla. Tällainen salakähmäisyys ei puhutellut ainakaan minua. Voihan olla, että juuri tätä haettiinkiin. Lukija joutuu pohtimaan tarkoitetaanko nimettömällä päämiehllä oikeaa henkilöä vai ei. Mutta koska tarina on kuitenkin vain viihdettä asioita ei ehkä kannattaisi tehdä näin vaikeiksi.

Kuva: Otava

Niin tai näin, teoksen lopputulos oli kuitenkin hieman hämmentävä. Sanotaanko vaikka, että Manas pääsi todella yllättämään minut. Mundus Novus puolestaan jäi hämmentävästi ilmaan, selkeää päätöstä asiaan en huomannut. Ehkäpä se tuotiin esiin sivulauseissa mutta jotenkin olin suuren nostatuksen jälkeen odottanut kuitenkin jotain vähän enemmän. Ehkäpä tämä mysteeri selviää sitten huomenna, kuten Aleksi Karakin moneen kertaan vakuutteli.

Summa summarum: perushyvää luettavaa ilman suurempia mielenliikutuksia.

Äänikirjoista

Olen pienestä pitäen kuunnellut äänikirjoja. Muun muassa Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin tuotanto on tullut tutuksi äänikirjojen myötä. Toki olen myös lukenut paljon mutta äänikirjoilla on ollut aina erityinen paikka arjessani.

Mielestäni äänikirja on erinomainen vaihtoehto. Joskus on tilanteita kun normaalin kirjan lukeminen ei onnistu syystä tai toisesta, silloin on kätevää ottaa kuunneltavaksi äänikirja. Itse kuuntelen äänikirjoja muun muassa pitkillä automatkoilla, ruokaa laittaessa, muita kotitöitä tehdessä tai lenkillä.

Iloitsen, että äänikirja valikoimat ovat kasvaneet huimasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Muistan kuinka kirjastoissa oli vain muutama äänikirja-cd. Nykyisin taitaa olla lähes vakio, että kun suosittu kirjailija julkaisee teoksen samalla julkaistaan myös äänikirja. Lisäksi hyvää kirjaa kuuntelee parikin kertaa, aivan niin kuin suosikkikirjaan tulee palattua aina uudestaan ja uudestaan. Joskus saatta olla niin, että luen kirjan ja jonkin ajan (vuoden, parin) kuluttua kuuntelen teoksen uudelleen äänikirjana.

Pidän erityisesti Lars Svedbergin äänestä. Tämä johtunee siitä, että hän luki niitä äänikirjoja joita kuuntelin lapsuudessani. Nykyisin on onneksi paljon hyviä lukijoita, erityisesti näyttelijät osaavat asian hyvin. Vain aniharva äänikirja on jäänyt kesken lukijasta johtuvista syistä. Muutenkin kuuntelen helpommin huononkin kirjan loppuun kuin luen.

Äänikirjoja en osta itselleni. Joskus olen tosin harkinnut joidenkin lastenkirjojen, kuten muumien tai Ronja, ryövärintyttären ostamista mutta en ole sitä vielä tehnyt. Ehkä sitten jos omat lapseni innostuvat asiasta. Kirjasto on hieno paikka tässä mielessä. Siellä on laajat valikoimat ja varaamalla äänikirjan saa suht nopeasti kuunneltavaksi. Lisäksi äänikirja sopii niillekin jotka eivät koe olevansa lukuihmisiä. Suosittelen :)

Marko Kilpi: Kadotetut

Olen lukenut Marko Kilven Kadotetut jokunen vuosi sitten. Nyt palasin teokseen äänikirjan muodossa. Muitan, että olin lukukokemuksen jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt kirjasta, etenkin kun sen kirjoittaja on itse poliisi. Nyt kuuntelun jälkeen fiilikset ovat ristiriitaisemmat, kerronta tuntui välillä hitaalta, välillä liian nopealta. Henkilöhahmoissa ja juonessa oli paikoin epäuskottavia piirteitä. Vaikkakin kokonaisuutena pidin kuitenkin teoksesta.

Kirjan takakannessa on teksti:
Pikkujulkkiksia katoaa, 13-vuotias poika löytyy huumattuna autotallista ja nuori nainen ajaa suoraan rekan alle. Vanhempi konstaapeli Olli Repo, entinen mainosmies ja nykyinen poliisi, epäilee että tapahtumat kytkeytyvät jollakin tavalla toisiinsa. Kun tekijän jäljille lopulta päästään, Olli riuhtaistaan yhä hengästyttävämäsi käyvän tapahtumaketjun pyörteisiin. Samalla hän joutuu pohtimaan, voiko koskaan tehdä tarpeeksi hätään joutuneiden puolesta.

Kuva: Gummerus

Yllättävän viiltävää ja tarkkaa ajankuvaa nyky-yhteiskunnasta, pelottavan todentuntuisia uhkakuvia sekä poliisin arkea. Näitä löytyy tästä teoksesta. Toisaalta taas juonikuvio tuntuu paikoin hengstyttävältä, etenkin kun jotkut asiat jäävät ilmaan roikkumaan ja osa langoista jää solmimatta lopussa. Kaikkea ei tietenkään tarvitse pureskella lukijalle valmiiksi, mutta joihinkin kysymyksiin olisin kaivannut vastauksia. Miksi Vilma päästettin ja mistä kidnappaaja oli saanut lääkkeet? Mukana oli myös päälleliimatun oloisia kohtauksia, kuten esimerkiksi Liisan sivuhahmo.

Pitkät pohdinnat yhteskunnasta tuntuivat paikoin puuduttavilta ja hidastempoisilta. Toisaalta taas luin rivien välistä kirjailijan itsensä mietteet ja tuntemukset. En tunne Kilpeä enkä ole tutustunut häneen muutoin kuin median välityksellä, mutta sain kuvan että kirjoittaminen on hänelle tapa purkaa poliisin työssä kohtaamiaan asioita.

Me ihmiset olemme tirkistelyhalukkaita. Haluamme tietää asioita, vaikka emme sitä myöntäisikään. Tietyllä tavalla Kadotetut tyydyttää tätä tiedonnälkää. Pienet kertomukset ja tarinat poliisin arjesta varsinaisen kerronnan sisällä ovat maukkaita välipaloja.

Päähenkilö Olli Revon hahmosta on vaikea muodostaa kuvaa. Onko hän kirjailian alterego, Mikko Leppilammen näköinen superpoliisi vai ihan tavallinen konstaapeli? Paikoin Ollin ratkaisut ja ylivoimaisuus häiritsevät. Aivan kuin hän olisi supersankari, oman poliisipiirinsä ainoa, jolla on valttikortit ratkaista arvoitus. Hänen ei tarvitse välittää tiukoista poliisiorganisaation säännöistä, sillä esimiehet eivät kritisoi hänen toimintaansa. Aiheeseen viitataan muutaman kerran, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Tavalliseksi rivipoliisiksi hänellä tuntuu olevan yllättävän paljon erivapauksia.

Kerronta poikkeaa huomattavasti dekkareiden normikerronnasta. Kilpi tuo mielestäni genreen enenmmän realismia ja pohdintaa. Ajatuksia hänen teoksensa ainakin herättävät. Etenkin 13-vuotiaan Tomin elämä sai minut vanhempana pohtimaan omia valintojani lasteni kasvatuksen suhteen. Kadotetut raottaa myös sitä maailmaa, miltä me niin sanotusti normaalit ihmiset haluamme sulkea silmämme. Emme halua kohdata pahuutta joka voi asua aivan naapurissamme. Ummistamme silmämme avuntarvitsijoilta. Olemme minä-keskeisiä loppuun asti.

Toivoisin, että kirjaa lukisivat erityisesti nuoret aikuiset. Ne, joilla on vielä mahdollisuus muuttaa käsityksiään elämästä. Toki muillekin jännityksen ja arvoitusten ystäville tämä on suosittelemisen arvoinen. Itse odotan jo innolla Kilven seuraavaa teosta!

Alku

Kirjahyllyssäni on noin 300 nidettä. Lisäksi ostan niitä jatkuvasti lisää. Yleensä suosin alennusmyyntejä, mutta suosikkikirjailijoiltani ilmestyvät uutuudet ostan heti. Minulle käyvät niin kovakantiset kuin pokkaritkin, sisältö on tärkein.

Tähän blogiin tulen kirjoittamaan lukemistani kirjoista. Tarkoitus on, että tästä tulee päiväkirja itselleni, paikka mihin voin palata tarvittaessa. Kirjoitan tänne myös niistä kirjahyllyni kirjoista, jotka olen lukenut jo aikaisemmin.

Luen kirjallisuutta laidasta laitaan. Pidän niin dekkareista kuin romanttisistakin tarinoista, seikkailuista ja jännityksestä. Suosikkejani ovat muun muassa Kaari Utrio, Marko Kilpi, Diana Gabaldon, Ilkka Remes, Leena Lehtolainen jne.

Blogin julkaisutahti voi olla verkkaista. Tällä hetkellä en ole päässyt lukemaan kunnolla pitkään aikaan, joululahjaksikin saadut kirjat ovat vielä avaamatta. Tavoitteeni on korjata tilanne ja löytää jälleen aikaa lukemiselle lapsiperheen kiireen keskeltä. Kiireestä johtuen minulla ei myöskään ole mahdollisuutta seurata muita kirjablogeja.