100 omaa kirjaa

Yksi etappi saavutettu: oman kirjahyllyn sata kirjaa luettu. Tosin montako niitä on siellä vielä odottamassa? Tai kuinka moni niistä on jo luettu, mutta pitäisi kirjata tänne ylös? Ja kuinka moni tuosta sadasta on juuri ostettuja ja luettuja teoksia?

No, syksy tulee pian ja pimeät illat. Ehkäpä otan tavoitteeksi kirjoittaa tänne niistäkin kirjoista, mitkä olen jo lukenut aikaisemmin. Niitäkin on hyllyt väärällään. Tosin samalla pitäisi varmaan järjestää tuo kirjahylly uuteen uskoon. Uutuuksia on ilmestynyt sinne säännöllisin väliajoin ja pokkarialeistakin on tarttunut mukaan jokunen nide.

Aina täytyy olla tavoitteita ;)

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Ihana, uusi Maria Kallio -dekkari. Tätä olen odottanut, ja olin iloisesti yllättynyt kun kesällä kuulin Lehtolaiselta ilmestyvän Maria Kallio -tavaraa. Omaksihan tämä piti ostaa heti, eikä lukemiseenkaan mennyt montaa päivää.

Kirjan nimi, Surunpotku, tuntui aluksi vähän oudolta. Mutta nimi sai selityksen tapahtumien edetessä. Tapahtumat sijoittuvat jalokivien ja uskon maailmoihin. Arvotettu jalokivien asiantuntija löytyy surmattuna Tapiolan kirkosta. Onko syyllinen kansanedustaja-puoliso, rulettia pyörittävä pikkuveli, kissamainen entinen apulainen, muusikko lanko, kilpaileva jalokivikauppias vai joku muu?

Tarina kulkee tasaisesti kohti loppuratkaisua. Välillä lukijaa yritetään hämätä ja huijata, mutta hillitysti. Samaan aikaan seurataan poliisien yksityiselämää, joista tässä teoksessa selkeimmin esille nousee Pekka Koivun tyttären sairaus. Toki taustalla on myös tulevaisuuden näkymät, riittääkö Kallion porukalle enää töitä kun osastoja supistetaan eikä työsopimusten jatkosta ole mitään tietoa. Tämä jääkin teoksen lopussa täysin auki, minkä itse tulkitsen tarkoittavan sitä että kirjailija haluaa jättää Marian uran avoimeksi myös itselleen. Puhtaalta pöydältä on helpompi aloittaa seuraavan teoksen kanssa.

Vaikka Marian ryhmän ensimmäinen tehtävä onkin selvittää Jaakko Pulman (mistä Lehtolainen keksiikin aina niin hyviä sukunimiä?!?) murha, niin toiseksi ja kolmanneksi tutkimukseksi nousee Pulman vaimon sisaren kuolema vuosikymmenten takaa sekä syytökset rahanpesusta. Kaikki ratkevata kuitenkin, ja lukija sekä komissaario Kallio saadaan tyytyväiseksi.

Teos on tasapainoinen, kuten ammattilaiselta voikin odottaa. Tuntui jopa, että tässä oli enemmän ryhtiä kun edellisessä Kallio -dekkarissa Rautakolmiossa (jossa itse arvasin murhaajan jo heti ensi metreillä). Ehkä Lehtolaiselle sopii tämä, että hän kirjoittaa välillä muutakin kun Kalliota. Näin ei pääse leipäytymään yhteen hahmoon.

Mainitsen vielä, että teoksessa nostettiin hyvin esiin nykyaika ipadeineen ja älypuhelimineen. Tuntui että joku oli koko ajan puhelimessa, räpläämässä sitä tai kirjoittamassa sähköpostia ipadilla. Näin se maailma muuttuu poliisin työssäkin, mutta mitenhän on tietoturvan kanssa kun viestejä välitetään miten sattuu.

Piper Kerman: Orange is the New Black - Vuosi vankilassa

Löysin tämän pokkarin kesäkuun alussa Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta. En ole koskaan katsonut kirjan pohjalta tehtyä tv-sarjaa, mutta olen toki nähnyt mainoksia siitä. Teos kiinnosti minua, sillä se on tositapahtumiin perustuva ja kai olen myös pohjimmiltani utelias luonne.

Tarina alkaa Piperin nuoruudesta. Hän kertoo suhteestaan Noraan sekä kuinka hän salakuljettaa huumerahaa, yhden ainoan kerran. Tämä kerta kuitenkin riittää ja hän joutuu vuodeksi vankilaan, tosin vasta kymmenen vuotta rikoksen jälkeen. Piperin onneksi hänet sijoitetaan lähelle kotia, alimman tason Danburyn vankilaan, missä hänen poikaystävänsä ja läheisensä pääsevät vierailemaan viikottain.

Teos kuvaa Piperin vankila-arkea, suhteita toisiin vankeihin sekä sisältää paljon pohdintaa yhdysvaltalaisten vankiloiden nykytilasta. Teoksessa ei ole tippaakaan vankilaseksiä (vankien välistä tai vartijoiden toimesta tapahtuvaa), kuvausta eristysselleistä tai tarkkoja kuvauksia muiden vankien rikoksista tai tuomioista. Teos tarjoaa suppean läpileikkauksen Danburryn elämästä, muutamia mielenkiintoisia persoonia sekä "ohjeita" kirjoittamattomista säännöistä ja käytännöistä vankilassa.

Lukija elää Piperin vankilavuoden mukana, mutta silti pettymys iskee viimeisten sivujen jälkeen. Miksi Piper ei kerro kuinka Popin, Ninan, Jayn ja muiden naisten käy? Hänen oma tarinansa päättyy hyvin, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden vankien tulevaisuudesta. Silti kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta

Takamäki 15. Ilmestyi pari kuukautta sitten, mutta kirjaston varausjono oli pitkä. Nyt vasta heinäkuun alussa sain tämän käsiini, eikä lukemiseen mennyt kovin montaa iltaa. Tämän olisi varmaan lukenut päiväsähkön, jos olisi ollut aikaa.

Tutut tyypit pyörivät mukana: Takamäki, Suhonen, Joutsamo, Kulta, Nykänen. Lisäksi uusiakin kavereita tuli mukaan. Takamäen poika Joonas on kenttäharjoittelussa, ja hyvää harjoitusta hän saakin teoksen aikana. Lisäksi Porista saapuu Hans Lievonen pääkaupunkiin erään pikkurikollisen perässä. Luvassa on kuuma keikka ja Suhonen ja Lievonen ryhtyvät yhdessä selvittelemään sitä.

Keskiössä on espanjalainen mies ja väärennetyt viidenkymmenen euron setelit. Pikkurikollisia on kuviossa mukana, ja nähtävästi rahat yritetään myydä maailmalle. Poliisi etsii ja selitettävä juttua omaan tapaansa, ja lukijalle paljastetaan uutta tietoa sitä mukaa kun poliisitkin sitä saavat. Lopulta viisi miestä murhataan ja murhaajaa jahdataan isolla operaatiolla.

Pienenä sivujuonena on Robert Aholan katoamistapaus. Harmi vaan, että tämä juoni näyttää jäävän aavistuksen kesken. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä pojalle lopulta tapahtui. Kuka oli oikeassa, lapsi vai vanhemmat? Rauhoittuiko elämä koulussa? Vai onko kirjailija tarkoituksella jättänyt tilanteen auki, niin että siihen voi palata seuraavassa kirjassa?

Toimittaja Römpöttiä ei tavata tämän teoksen aikana. Toisaalta se on hyvä, sillä välillä hän on ollut liiankin paljon esillä. Sen sijaan lukija saa mielenkiintoista tietoa poliisin menetelmistä ja toimintatavoista, nämä yksityiskohdat ovat teoksen parasta antina, hyvän juonen ja kerronnan lisäksi tietenkin.

Lopussa oli vielä yksi yllätys, joka tuli lukijalle aivan puskasta. Toki pieni viite tähän mahdollisuuteen annettiin jo hieman aikaisemmin, joten yllätykseen osasi tietyllä tavalla varautua. Koska teos on niin uusi, en halua sitä nyt tässä kertoa. Jos unohdan sen joskus, niin voinhan aina lukea tämän kirjan uudestaan.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tämäkin teos löytyy omasta hyllystä, mutta lasten kanssa kuunneltiin kirjaston äänikirjana. Nämä muumit ovat kyllä niin hyviä! Sopivat niin lapsille kuin aikuisille.

Muumipeikko herää kesken talviunen. Maailma on muuttunut omituiseksi ja kummalliseksi, joka puolella on valkeaa lunta ja Muumipeikko kokee olevansa aivan yksin kylmässä maailmassa. Pikku Myystä ei ole Muumipeikolle seuraa ja Tuutikki suhtautuu kaikkeen hyvin ylimalkaisesti. Talveen liittyy paljon salaperäistä ja omituista, eikä Muumipeikko osaa suhtautua asioihin. Laaksoon saapuu myös vieraita ja hillokellari tyhjenee. Viimein Muumipeikkokin tuntuu ymmärtävän talvea ja tekee sen kanssa sovinnon.

Teos on hyvin erilainen muihin Muumi-tarinoihin verrattuna. Synkempi, kylmempi ja ehkä jopa vakavampi. Silti se ei ole liian pelottava. On hyvä, että kevyeen ja helppoon elämään tottunut Muumi saa uutta ajateltavaa. Onneksi kevät kuitenkin saapuu ja sen myötä Muumipeikon tuttu ja turvallinen maailma palaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Kuunneltiin lasten kanssa tämä kirjaston äänikirjana. Kirja on myös omassa kirjahyllyssä.

Ihana seikkailu Muumilaaksossa, kevyt ja vähän pelottavakin. Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorelta korkean mustan hatun, joka paljastuu taikurin hatuksi. Hattu tekee mehua, pieniä pilviä, viidakon ja muuttaa Muumipeikon kummituseläimeksi. Muumit kohtaavat hattivatteja, löytävät Seikkailu-laivan ja tapaavat uudet asukkaat Tiuhdin ja Viuhdin. Lopulta myös itse Taikuri saapuu Muumilaaksoon.

Juuri sopivan kesäinen tarina kuunneltavaksi tai luettavaksi sadepäivänä.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Lasten kanssa kuunneltu Muumi-seikkailu. Löytyy kirjana omasta hyllystä, mutta äänikirjan lainasin kirjastosta. Itselle tuttu tarina omasta lapsuudesta. Eräs suosikkitarinoitani.

Tultasyöksevä vuori aiheuttaa Muumilaaksoon tulvan ja sinne ajelehtii kummallinen talo, johon muumiperhe asettuu asumaan. Talo paljastuu teatteriksi. Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat eroon muista ja seikkailevat juhannuksen yössä joutuen jopa vankilaan. Samaan aikaan Muumipappa kirjoittaa näytelmää. Nuuskamuikkunen tekee tilinsä selväksi puistonvartijan kanssa ja saa liudan lapsia vastuulleen. Kaikki tapaavat toisensa taas teatterissa, kunnes on aika lähteä takaisin Muumilaaksoon.

Ihana ja tasapainoinen seikkailu! Jännitystä ja vaaroja riittää, samoin uusia hahmoja kuten Emma, Miska ja Homssu. Kuten hyvässä tarinassa aina, paha saa palkkansa ja hyvät pääsevät onnellisesti takaisin kotiin.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Moneen kertaan luettu ja kuunneltu iki-ihanuus. Tällä kertaa kuuntelin ensimmäisen kerran lasten kanssa, ja kyllä tämä heihinkin upposi! Omasta hyllystä löytyy kirja, kirjastosta lainasin äänikirjan.

Leijonan veljesten, Kaarlen eli Korpun ja Joonatanin seikkailu kuolemanjälkeiseen maailmaan Nangijalaan. Vastoin odotuksia Joonanan saapuu sinne ensin, mutta Korppu seuraa pian perästä. Nangijalassa on yhä satujen ja leiritulten aika, tosin seikkailut äityivät pahoiksi, kun Ruusulaaksossa valtaapitävä Tengil sotilaineen uhkaa myös Kirsikkalaaksoa. Tengilillä on hallussaan Katla, ikiaikainen lohikäärme. Veljekset kohtaavat monia vaaroja ja seikkailuja, kunnes heidän matkansa jatkuu Nangiliman Omenalaaksoon.

Kuolema on teoksessa vahvasti läsnä lähes joka hetki. Mutta se on osattu selittää ja kertoa niin, ettei se pelota. Pelko tulee pahasta Tengilistä ja Katlasta sekä Karmasta. Itselleni tämä on kaunis satu ja mahdollisuus siitä, mitä kuoleman jälkeen voisi olla.

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Ohlssonin juuri ilmestynyt uutuus. Yllätyin kuinka nopeasti sain tämän kirjastosta, vaikka varausjono olikin pitkä. Tosin tämän luki alta aikayksikön, mutta niinhän se aina on, kun on kyse hyvästä kirjailijasta, joka kuljettaa tarinaa määrätietoisesti eteenpäin.

Tässä tarinassa seikkailivat tutut Fredrika, Alex, Eden ja jopa Peder. Kaksi ensimmäistä muodostivat tiimin, joka tutkii epäselviä rikoksia. Tällä kertaa heidän pöydälleen päätyy kahden pojan murhat. Molemmat ovat löytyneet paperipussit päästään. Eden työskentelee edelleen suojelupoliisin puolella, mutta hänen henkilökohtainen elämänsä linkittyy teoksen tapahtumiin. Peder puolestaan on saanut turvallisuuspäällikön pestin juutalaisesta seurakunnasta, samasta johon kuolleet pojatkin kuuluivat.

Kaikki alkaa tarinalla Paperipojasta. Vanha israelilainen kansantaru Paperipojasta, joka ryöstää öisin lapsia ja murhaa heidät on pelottava. Nyt tämä Paperipoika on saapunut Tukholmaan ja saa käytöksellään poliisin ymmälleen. Onko hän mies vai nainen? Mikä on hänen motiivinsa surmata lastenhoitaja ja pojat? Miksi myös tyttö katoaa?

Tarina kulkee kahdessa ajassa. Lukijalle kerrotaan pieniä pätkiä lopusta, kamalasta, hirveästä lopusta. Suuremman osan ajasta tarina kuitenkin kulkee kronologisesti eteenpäin. Mielenkiintoista on, että lukijalle tapahtumat selvitetään syineen ja motiiveineen, mutta Fredrika ja Alex jäävät väärän uskomuksen valtaan. Tämä on ehkä hieman hämmentävää, mutta toisaalta ymmärrettävää, ovathan kaikki asianosaiset kuolleet, kukaan ei ole kertomassa totuutta Paperipojasta. Onneksi kuitenkin Eden pääsee tahollaan ehkä lähimmäs totuutta, onhan hänellä sellaista tietoa jota muilla ei ole. Silti lukija on ainoa jolle koko totuus motiiveineen kerrotaan.

Kyllä se vain on niin, että hyvää kannattaa odottaa. Kuten tätäkin teosta. Toivon hartaasti, ettei tämä jää Ohlssonin viimeiseksi, sillä hänellä on todellakin tarinankertojantaito hyppysissään!

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Kolmannen Harry Potterin lukeminen kesti hieman odotettua pidempään. Syy ei ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin pitkäveteinen, päinvastoin. Arki kuitenkin vei hieman enemmän aikaa, kuten myös kesäloman alkaminen. Mutta jännittävä tämäkin teos oli niin lapsen kuin äidinkin mielestä.

Harryn kolmas Tylypahkavuosi käynnistyy erikoisissa merkeissä. Vernon-sedän sisar tulee kylään Likusteritielle ja muutaman ilkeän huomautuksen jälkeen, jotka täti tekee Harryn vanhemmista hän paisuu kuin pullataikina. Harry ottaa ja lähtee arkkuineen päätyen Poimittaislinjan kyytiin, joka vie hänet Vuotavaan Noidankattilaan. Harry on jo varma, että hänet erotetaan koulusta, mutta taikaministeri Toffee onkin iloinen että hän on hengissä. Syy selviää pian, vaarallinen vanki Sirius Musta on karannut velhovankila Azkabanista ja oletettavasti jahtaa Harrya.

Tylypahkassa Harry ja kumppanit saavat kaikkien aikojen parhaan pimeydenvoimilta suojautumisen opettajan, Remus Lupinin. Tosin lopulta käy ilmi, että Lupin onkin ihmissusi. Sen lisäksi Lupin oli myös Harryn isän Jamesin parhaita ystäviä, aivan kuten Sirius Musta ja Peter Piskuilan.

Väitetään, että Sirius tappoi Peterin ja kavalsi Potterin perheen Voldemortille. Totuus oli kuitenkin toinen. Peter oli Pottereiden salaisuudenhalitija, kertoi heidän olinpaikkansa Voldemortille, lavasti oman kuolemansa ja asettui Weasleyn perheeseen asumaan Kutka-rottana. James, Sirius ja Peter olivat animaageja jo Tylypahka-aikanaan.

Tässä teoksessa Harry ei taistele suoraan Voldemortia vastaan, kuten kahdessa aiemmassa. Tosin tapahtumia ja informaatiota tulee kyllä senkin edestä. Sirius on Harryn kummisetä, mutta koska Peter pääsee livahtamaan karkuun, Siriuksenkin on jatkettava piileskelemistä. Harry joutuu siis palaamaan Dursleyn perheeseen.

Minulle tämä kolmas teos on paras kaikista. Tässä ovat mukana kaikki parhaat tyypit ja kaikki on vielä tavallaan hyvin. Tämän jälkeen tarina olisi voinut lähteä hyvin moneen eri suuntaan, mutta vain kirjailija itse on vastuussa seuraavien teosten tapahtumista. Kokonaisuudessaan sarja on hieno, mutta näen että tämä kolmas Harry Potter on eräänlainen käännekohta koko sarjan kannalta. Johtuuko se eräänlaisesta lapsellisuudesta, joka teoksessa on vielä tallella? Harryn nuoresta iästä? Vai siitä, ettei kukaan merkittävä hahmo ole vielä kuollut?

Olen pohtinut, että kuinka pitkälle voin luea sarjaa ääneen lapselleni? Koska tapahtumat ovat minulle ennestään tuttuja, tiedän mitä kaikkea pahaa (ja hyvääkin) on vielä tulossa. Kuinka paljon lapsi pystyy käsittelemään vai pitäisikö minun jättää lukemisen ilo ja riemu hänelle itselleen? Toisaalta, kun luen ääneen, olen lähellä ja tukena vaikeissa kohdissa. Ehkä me kesän aikana kuitenkin kurkistamme seuraavaan teokseen :)