Kaari Utrio: Porvarin morsian

Yksi asia on varmaa: tarinankertojana Kaari Utrio on lyömätön!

En yleensä kirjastossa käydessäni katsele Utrion kirjojen perään, sillä suurinosa niistä löytyy omasta hyllystäni. Mutta viime kirjastoreissulla kävin pyörähtämässä Utrion hyllyllä ja huomasin tämän ohuen läpyskän. Hetken kääntelin teosta käsissäni ja ajattelin, että pakkohan tämä on lukaista pois, kun en tähän ollut aikaisemmin törmännyt.

Kyseessä on Utrion 1980-luvun alussa kirjoittama kioskikirja. Sellainen tyypillinen kevyt rakkaustarina, mutta monta kertaa parempi kun harlequinit. Luin tämän hetkessä iltapalana, sillä sivuja oli vain 125 ja kerronta sujuvaa. Lisäksi kun olen lukenut Utriota niin paljon aikaisemminkin, pienet viittaukset ja latinankieliset lisähöysteet eivät jarrutelleet lukemista.

Itse tarina on yksinkertainen. Kaltoinkohdeltu neito äitipuolensa ja isäpuolensa armoilla. Onneksi neidon isä oli kuitenkin kihlannut ainoan tyttärensä turkulaiselle ikälopulle porvarille. Neitoa Porvoon seudulta Turkuun saattaa nuori kartanonherra Arn. Rakkaus on molemmin puolista, mutta sanatonta. Anna-neidon elo Turussa sujuu hyvin, kunnes miehen ilkeä sisarpuoli saapuu ja nostattaa tunteita syyttämällä, että Annan kantama lapsi on äpärä. Vanha porvari kuolee järkytyksestä ja ilkeä siskopuoli vie Annan omaan taloonsa aikeena tappaa syntyvä lapsi ja naittaa Anna omalle pojalleen ettei suuri omaisuus menisi sivusuun. Viime hetkillä Arn syöksyy apuun, todistaa lapsen syntymän ja kosii Annaa.

En arvosta nykypäivän kioskikirjallisuutta, siis niitä harlquineja, kovin korkealle lähinnä huonon kerronnan vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ollutkaan ihan tavallinen kioskikirja. Hyvän kirjailijan tunnistaa kyllä, ja välillä lukija kaipaakin tämmöistä kevyttä romantiikkapiikkiä.

Bernhard Schlink: Lukija

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa tästä kirjasta. Toisaalta haluaisin sanoa vaikka mitä. Syy, miksi ostin tämän omaan hyllyyni, oli yksinkertaisesti kirjan nimi, Lukija. Sama nimimerkki, jota itse käytän ja mikä ei kylläkään ole kovin omaperäinen tai ainutlaatuinen. Lisäksi teos oli ohut ja ajattelin sen olevan nopealukuinen. No, sitä se ei ollut, vaikka itse tarina olikin hyvä ja myös koskettava.

15-vuotiaan pojan ja 36-vuotiaan naisen rakkaustarina. Epäilin, että voiko tästä tulla mitään järkevää, mutta onneksi teos ei ollut pelkästään tuon suhteen fyysistä kuvaamista. Mukaan tuli hyvin pian lukeminen. Poika, Michael lukee ääneen klassikkoja naiselle, Hannalle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kuvataan poikasen nuoruutta ja suhdetta. Toisessa osassa käsitellään Hannan oikeudenkäyntiä ja viimeisessä osassa minä-kertoja kuvailee kuinka hän ryhtyi jälleen lukemaan Hannalle ääneen.

Tämä oli hyvin erilainen keskitysleiri-tarina mitä olen koskaan aikaisemmin kuullut. Tuliko Hannan hahmosta miellyttävämpi hänen puutteensa takia? Voiko teoksen lukija ymmärtää yksittäisten natsien valintoja paremmin tämän luettuaan? Ja ennen kaikkea, päättyikö teos oikein? Olisiko ollut jotain, mitä Michael olisi voinut tehdä toisin? Ehkä, ehkä ei. Nuoruudenrakkaus on ainutlaatuinen, mutta silti se jäi kummittelemaan Michaelin mieleen koko loppuelämäksi. Menikö hänen oma elämänsä pilalle Hannan vuoksi?

Laskettuani teoksen käsistäni olin pettynyt, surullinen ja turta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Päinvastoin! Jos jokin kirja onnistuu herättämään tunteita, minkälaisia tahansa, niin se on silloin hyvä kirja. Omituinen pala kurkussa todistaa vain, että tässä oli jotain, mitä luultavasti prosessoin alitajunnassani tulevina päivinä.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Ollessani viime viikolla tekemässä vappuostoksia, huomasin että tämä Ohlssonin neljäs teos oli ilmestynyt pokkarina, joten se päätyi ostoskoriini. Olen tänä keväänä yrittänyt rajoittaa kirjojen heräteostamisia, mutta vanhoista tavoista ei pääse helposti eroon. Lisäksi tällä kertaa luin ostamani kirjan välittömästi, eikä se jäänyt kirjahyllyyni pölyttymään kuten heräteostoksilla on usien tapana.

Juoni oli jälleen hyvin tiivistunnelmainen. Käänteitä tapahtui jatkuvasti ja tiedonmurusia ripoteltiin vähän kerrallaan. Erikoista tässä oli, että tapahtumat tapahtuivat noin kahdessa vuorokaudessa. Tietenkin lopussa oli yhteenveto, kuten Ohlssonilla on tapana. Jos aikaisemmat rikokset on ratkottu noin viikossa, niin tämä vuorokaudessa tapahtunut ratkeminen on todellinen ihme. Toisaalta tutkijoille ei selvinnyt aivan kaikki tapahtumat, mutta onneksi ne selvitettiin lukijalle.

Tässä teoksessa mukaan tuli uusi hahmo, Eden Lundell. Mutta aikaisemmissa jutuissa mukana ollut Peder pudotettiin pois. Fredrika ja Alex olivat kuitenkin mukana, tosin minua hieman vaivasi, kun teoksessa ei kertaakaan mainittu Fredrikan toisen lapsen nimeä. Ensimmäisen nimi, Saga, tuli selville jo edellisessä teoksessa. Tosin nyt päähenkilöiden yksityiselämä oli muutenkin taka-alalla.

Tämän teoksen vahvat teemat olivat terrorismi, pommiuhkaukset, lentokoneen kaappaaminen sekä erittäin pienessä sivuosassa maahanmuuttajat. Tukholmasta New Yorkiin matkalla oleva kone kaapaataan. Terroristien vaatimuksissa on kaksi asiaa: yhdysvaltalaisen vankileirin lopettaminen sekä ruotsalaisen tettoriepäilyn karkoituspäätöksen mitätöinti. Kyseessä on kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä koneen on määrä rähäjtää heti jos vaatimuksiin ei suostuta tai jos se yrittää laskeutua jonnekin muualle, kun kaappaajan ilmoittamaan paikkaan.

Yhdessä vaiheessa teosta lukiessani mieleeni nousi vahvasti tänä vuonna Alpeilla tapahtunut tuhoisa lento-onnettomuus. Mietin, että voiko olla olemassa jotain näin julmaa, mutta onnekseni kirjan tapahtumat eivät olleet yhteneväiset Alppien turman kanssa.

Lopulta selviää kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni! Väärinkäsitykset, väärinymmärrykset sekä virheelliset tulkinnat ja olettamukset voivat pilata lyhyessä ajassa paljon. Kuinka vain yksi ihminen voi saada aikaan niin paljon pahaa, tuhota niin monen elämän?

Tässä kuussa pitäisi ilmestyä Ohlssonin seuraava teos. Tein siitä jo varauksen kirjastoon, sillä pyrin todellakin vähentämään heräteostoksia ja vältän myös täyttämästä kirjahyllyäni teoksilla, jotka luen vain kerran.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Voiko Vappuaan viettää paremmin, kun hyvän kirjan parissa mökillä? Mielestäni ei.

Luin siis viikonloppuna Ohlssonin kolmannen teoksen, mikä on ehdottomasti mielestäni tähänastisista paras. Fredrikan, Alexin ja Pederin tiimi saa tutkittavakseen paloittelusurman. Pian ruumiita löytyy lisää ja lankoja tuntuu pitävän käsissään mykkä lastenkirjailija.

Teos on rakennettu teknisesti hyvin, joka lukuun jää selkeämpi koukku, mikä pakottaa lukijan ahmimaan tekstiä. Kerronta polveilee sopivasti eri hahmojen välillä ja informaatiota tulee taas tasaisesti. Etenkin lopussa oli mukavaa kokea monta ahaa-elämystä niin ettei asiaa kuitenkaan väännetty rautalangasta.

Päähenkilöiden yksityiselämiin tulee taas hieman enemmän valoa, etenkin Fredrikan kohdalla. Hänen miestään epäillään niin raiskauksesta kuin osallisuudesta vuosikymmenten takaisin tapauksiin, joita Fradrikan tiimi tutkii.

Kirjastosta löysin tämän teoksen.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Niinhän siinä kävi, että kun viime viikolla luin Ohlssonin esikoisteoksen niin jokin jäi kaivelemaan hampaankoloon. Onneksi kirjastosta löytyi seuraava teos Tuhatkaunot. Tämäkin tuli lukaistua nopeasti, sillä niin juoni kun kerronta on mukaansatempaavaa.

Mietin, että mikä tässä tyylissä on se "juttu". Päädyin siihen, että vaikka teoksen tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, sitä ei kuitenkaan korosteta liikaa. Tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua myös Suomeen tai lähes mihin tahansa muuhun Euroopan maahan. Tällainen tiedostettu tai tiedostamaton paikkojen anonyymiys tuo tapahtumat lähemmäs lukijaa. En tietenkään väitä, etteikö teoksessa missään vaiheessa olisi mainuttu Tukholmaa, Uppsalaa tai muita paikkojen nimiä, mutta niitä ei tuotu liikaa esille. Lisäksi toinen asia, mikä on positiivista on päähenkilöiden oma henkilökohtainen elämä. Siihen saatiin kurkistaa jo ensimmäisen teoksen aikana, ja nyt raotettiin verhoa vähän lisää. Nämä henkilökohtaiset elämät eivät kuitenkaan vie huomiota pois itse rikoksista, vaan kulkevat taustalla mukavana sivujuonena. Joskus on äärimmäisen rasittavaa, kun dekkari onkin enemmän ihmissuhde tarina päähenkilön elämästä kun itse rikoksista. Näissä teoksissa ei ole tätä ongelmaa ollut ainakaan tähänasti.

Tarina alkaa nuoren tytön juhannuksenvietosta ja pahoinpitelystä. Nykyaikaan siirryttäessä vastaan tulee pian ensimmäinen rikos: papin ja tämän vaimon kuolema. Onko kyseessä itsemurha vai murha? Raskaana oleva Fredrika ryhmänsä kanssa tutkii tapausta, joka tuntuu omituiselta. Monet papin ystävät puhuvat asioista ristiin. Lisäksi pariskunnan toinen tytär on tuntunut kadonneen maanalle sen jälkeen kun on tuonut siskonsa sairaalan ensiapuun, minne tämä kuolee huumeidenyliannostukseen. Samoihin aikoihin löydetään tunnistamaton maahanmuuttajataustainen nuorimies kuolleena, ja pian toinenkin. Jutuilla näyttää olevan jonkinlainen yhteys ja vähitellen raskaustokkurainen Fredrika herää eloon juonen tiivistyessä ja onnistuu tuomaan tutkintaan omia näkemyksiään ja johtamaan porukkaa oikeille jäljille.

Lukijaa johdateltiin sopivissa kohdin harhaan, eikä jotkut asiat olleetkaan sitä miltä näyttivät. Tosin loppupuolella tuli sellainen olo, että vieläkö tämä kääntyy kertaalleen päälaelleen. Muutoinkin loppuratkaisu oli ehkä hieman sekava ja omituinen. Olinko ladannut sinne liian paljon odotuksia huipennuksesta? Vai luinko viimeiset luvut sellaisella vauhdilla etten malttanut keskittyä tekstiin vaan ahmin sitä saadakseni tietää totuuden? Toisaalta, kaikki tuli kuitenkin selvitettyä lukijalle, joten tarina ei ainakaan jäänyt kesken rikoksen osalta.

Kirjailijan kolmas teos odottaa laukussa, että pääsee matkalukemisekseni vappu-reissulle.

Milja Kaunisto: Piispansormus

Olen luonteeltani sellainen, etä jos olen jonkin asian aloittanut, en mielelläni jätä sitä kesken. Tämä koskee erityisesti kirjasarjoja. Joten niin sitten kävi, että luin Kauniston kolmannen Olavi Maununpojasta kertovan teoksen, vaikka kaksi ensimmäistä eivät vakuuttaneetkaan minua. Tunnustan, että tämän teoksen luin suht nopeasti ja harppomalla, sillä lähinnä olin kiinnostunut vain kuinka Olavin oikein käy.

Teos alkaa, kun Olavi on Miraclen vieraana tämän linnassa. He elävät rakastavaisten elämää, tosin Olavi juopottelee paljon. Miraclen kasvinveli, tallirenki Oudinet, katoaa ja vain Olavi tietää hänen kohtalonsa. Tämä tapahtuma erottaa Olavin ja Miraclen vuosikausiksi, kunnes he viimein kohtaavat toisensa hieman vanhempina, viisaampina ja kokeneempina. Teos päättyy Olavin kuolemaan.

Olavi henkilöhahmona on yksi epämiellyttävimmistä josta olen aikoihin lukenut. Etenkin teoksen alkupuolella hänen käytöksensä oli todella ärsyttävää. Jatkuva juopottelu, mustasukkaisuus ja ylimielisyys sai minut hyppimään rivejä ihan urakalla. Onneksi lopussa seisoo kuitenkin kiitos, ja tarinan päättyessä Olavi olikin muuttut aikalailla. Nöyrä, viisaampi ja rohkeampi oli se mies, jonka tapasin viimeisillä sivuilla.

Yllätykseksini tästä trilogiasta jäi yllättävän hyvä maku suuhun, vaikka odotukseni olivatkin jotain muuta. Ei tämä kyllä pääse suosikkilistalleni, mutta ei tämä nyt niin älyttömän huonokaan ollut. Kirjailija oli koonnut loppuun lyhyen, mielenkiintoisen paketin historiallisista henkilöistä, joka nostaa ehdottomasti hänen pisteitään.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Eräs ehdottomia suosikkejani. Olin kymmenisen vuotta sitten todella suuri Harry Potter -fani, joten nämä kirjat ovat erittäin lähellä sydäntäni. Nyt sain lukea tämän ensimmäisen osan (minkä olen lukenut muutaman kerran aikaisemminkin), lapselleni ääneen. Toivottavasti hän nautti lukukokemuksesta yhtä paljon kun minäkin!

Tämä teoshan on esimmäinen seitsemästä Harry Potter -kirjasta. Tässä tutustutaan Harryyn ja taikamaailmaan, joka on meiltä tavallisilta ihmisiltä, jästeiltä, piilossa. 11-vuotias Harry asuu kamalan tätinsä ja setänsä luona. Dudley-serkku kiusaa Harrya ja elämä on todella kurjaa, kunnes Harry saa kutsun opiskelemaan noitien ja velhojen kouluun Tylypahkaan. Tästä alkaa koko lukuvuoden mittainen seikkailu. Harry tutustuu Ron Weasleyhin ja Hermione Grangeriin, rehtori Albus Dumbledoreen, professori McGarmiwaan, proferrosi Kalkarokseen, Draco Malfoyhin, Nevilleen, Woodiin, Weasleyn kakosiin, Hagridiin ja moniin muihin.

Dumbledore on piilottanut Viisasten kiven Tylypahkaan. Sitä tavoittelee paha velho Voldemort. Harry kuitenkin epäilee, että joku tylypahkalaisista on kiinnostunut kivestä, joten hän tekee hieman omia tutkimuksiaan yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Viime metreillä kivi saadaan pelastettua Voldemortilta ja Rohkelikko voittaa tupamestaruuden.

Tässä ensimäisessä teoksessa on tietynlainen lapsellisuus läsnä. Onhan tämä ehkä enemmän nuorille suunnattu kirja, mutta kyllä monet aikuisetkin ovat hurahtaneet Harryn maailmaan, eikä suotta. Idea on aivan loistava ja vaikka tarinankerronta hieman ontuukin vielä, se tulee kuitenkin paranemaan tulevien osien myötä.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että jokaisen yleissivistykseen kuuluu Harry Pottereiden lukeminen. Hyvän ja pahan taistelu on aina ajankohtainen aihe. Lisäksi Rowlingin kuvaama taikamaailma on niin herkullinen, että sen toivoisi olevan totta.

Jaana Kapari on onnistunut loistavasti suomennoksessa. Kunnioitan kovasti hänen työpanostaan koko kirjasarjan kohdalla. Uusien sanojen keksiminen ja kääntäminen ei ole helppoa. Teoksessa on paljon ihania, uusia sanoja kuten huispaus, jästi, Rokelikko jne. Teos saa aivan erilaisen otteen, kun mukana ei ole suoraan englannista otettuja sanoja, lotsuja tai käännöksiä, vaan suomentaja on pyrkinyt löytämään niille suomenkielisen vastineen.

Luin teoksen elokuussa 2002 ensimmäisen kerran, ja silloin kirjoitin näin:
Hyvä kirja!!! Kertoo 11-vuotiaasta Harrysta ja tämän ensimmäisestä vuodesta noitakoulussa Tylypahkassa. Harry osaa jollain ihme tavalla sotkea itsensä ja ystävänsä Ronin ja Hermionen asioihin jotka eivät heille kuulu. Rowling kirjoittaa selkeästi ja lyhyitä lauseuta, sekä selittää asian kun olettaisi että hänen lukijansa olisi tyhmä. Harry oppii paljon velhomaailmasta, miten taiotaan tai valmistetaan taikajuomia. Suosittelen!

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin, ja koko kirjasarjan lukeneena, nuo sanat hieman hymyilyttävät. Muistan, etten ollut kovin innostunut alunperin tästä kirjasta, mutta äitini sai houkuteltua minut kokeilemaan. Saattoi jopa olla niin, että katsoin ensin elokuvan ennen kuin luin tämän ensimmäisen osan. Mutta jäin koukkuun...

Kristina Ohlsson: Nukketalo

Tuttavani suositteli teosta, joten päätin tutustua minulle uuteen kirjailijatuttavuuteen. Kysessä on (taas!) yksi ruotsalainen dekkaristi. Välillä ihmettelen, mitä Ruotsissa on sellaista, että siellä kirjoitetaan niin paljon dekkareita. Esimerkisksi ruotsalaiset Marklund ja Larsson ovat ehdottomia suosikkejani, mutta toisaalta siellä on myös paljon dekkaristeja, joiden teksteistä en pidä niin paljon. Muun muassa Lapidus (jota hehkutettiin valtavasti) sekä Läckberg ovat jääneet puolitiehen.

Tämä Ohlsson oli kuitenkin mukaansatempaava siinä määrin, että luin esikoisteoksen parissa päivässä. Kerronta oli hyvää, juoni oli hyvä, eikä mitään älyttömyyksiä ollut pilvin pimein. Kirjailija onnistui jopa johtamaan taitavasti lukijaa harhaan Carlin suhteen. Toki teoksen aihe, lasten kidnappaukset, ei ole kevyimmästä päästä (etenkään näin äitinä), mutta älytöntä mässäilyä raa'alla aiheella ei ollut.

Tarina alkaa, kun pieni tyttö kaapataan junassa. Äiti on poistunut hetkeksi asemalaiturille soittamaan, ja myöhästyy junasta. Perillä Tukholmassa huomataan, että yksin jäänyt tyttö on kadonnut. Ensiepäilyt kohdistuvat tytön isään, mutta tarkkasilmäinen Fredrika Bergman näkee pintaa syvemmälle, vaikka kukaan ei haluakaan kuunnella häntä. Fredrika ei nimittäin ole "oikea" poliisi, vaan poliisissa työskentelevä siviilitutkija. Eihän hän voi ymmärtää kaikkia poliisityön vivahteita, kun ei ole roudannut juoppoja putkaan tai kuulustellut narkkareita.

Juttu tiivistyy, kun kadonnut tyttö löyty kuolleena. Lisäksi tytön isällä onkin alibi tapahtumien ajaksi, vaikka siitä hyvästä hän joutuukin tuomiolle. Tapahtuu toinen lapsikaappaus, ja hullun tekijän motiivi hahmottuu tutkijoiden silmissä. Kuten hyvässä dekkarissa aina, paha saa palkkansa, eli syyllinen saadaan kiinni.

Kerronta polveili sopivasti Fredrikan, hänen kollegansa Pederin, pomonsa Alexin sekä sihteeri Ellenin välillä. Muutaman kerran ääneen pääsee myös Jelena. Tapahtumat kudotaan toisiinsa hyvin, ja lukijalle annetaan juuri sopiva määrä oikeanlaista informaatiota. Päähenkilöiden yksityiselämää käsitellään sopivassa määrin, eikä huomio itse rikoksesta katoa hetkeksikään.

Luulenpa, että voisin lukea toisenkin Ohlssonin teoksen jossain vaiheessa.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Olin sitä mieltä Kauniston esikoisteoksen, Synnintekijän, jälkeen että tämä kirjallisuus ei taida olla minua varten. Liian rivoa, mutta niinpä vain löysin itseni lukemassa tätä jatko-osaa minkä löysin kirjastosta.

Teos jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa. Olavi on palannut Ranskanvuosiensa jälkeen Suomeen ja toimii kirkkoherrana. Tosin hänet vietellään haurauteen, ja näin ollen hän pakenee syntejään takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Samaan aikaan hänen ajatuksensa ja ruumiinsa kaipaa takaisin opiskelutoveri Miraclen luo. Miracle esiintyi miehenä, vaikka onkin nainen. Olavin täytyy myös hankkia todisteet Jeanne D'arcin noituudesta, ja Olavi saakin selville mielenkiintoisia asioita tästä nuorukaisesta. Juonittelu ja poliittinen vehkeily on vahvaa, ja Olavi itse rypee vähän liikaakin tyhmyydessään. Lopulta Olavi todistaa Miraclen sukupuolesta ja tapaa naisen Viattomien hautausmaalla.

Tarinassa itsessään ei ole mitään vikaa. Riettaudet ja seksikin tuntuu vähentyneen edellisestä teoksesta. Mutta joku tässä tökkii. Onko se kirjoitustyyli? Onko se Olavin paikoin ärsyttävä henkilöhahmo? Mutta ei tämä ihan kärkipaikkaa saa omassa listauksessani. Lisäksi minua häiritsee, kun ne voi luottaa historian paikkaansapitävyyteen. En ole perehtynyt Jeanne D'arcin taustoihin, joten en tiedä onko kirjassa esitetty väite, että hän olisikin ollut mies, totta vai ei. Vai onko kyseessä kirjailijan oma näkemys historiallisesta hahmosta.

Sarjan päätäävä osa odottaa yöpöydällä, joten saa nähdä tartunko siihen vai jätänkö lukematta.

Ilkka Remes: Hiroshiman portti

Olen kuunnellut tämän joskus aikaisemminkin äänikirjana, mutta juonta en enää muistanut. Nyt lainasin uudelleen kirjastosta ja kuuntelin. Osa tapahtumista tuntui etäisesti tutuilta, mutta loppuratkaisu oli unohtunut täysin.

Teoksessa seikkailee edellisestä kirjasta (Ikiyö) tuttu Antti Korpi, TERAn virkailija. Tosin jo teoksen alkumetreillä Antti saa potkut, mutta jatkaa tutkimuksia ominpäin. Lopussa Antille tarjotaan vanhaa työpaikkaansa takaisin, mutta hän ei vielä tee päätöstä asian suhteen. Lisäksi teoksessa Antin ja Soilen avioliitto on koetuksella, mutta tätäkään ei vielä ratkaista.

Teoksen teemana on ydinpoimmi Hiroshimassa, KGB-levyke ja suomen poliittinen johto (tällä kertaa Remes ei ole käyttänyt oikeita politikkoja, kuten hän usein tekee), älyllinen elämä avaruudessa, Olikiluodon ydinvoimala, antimateria sekä muinaiset kehittyneet sivilisaatiot. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Brysseliin, Sveitsiin, Ranskaan, Krakovaan ja Italiaan, vain muutamia mainitakseni.

Kaikki alkaa vanhasta KGB-levykkeestä, missä on Suomea koskevia asioita. Nykyinen presidentti on vuosikymmeniä aikaisemmin vuotanut tietoa Neuvostoliitolle. Mutta levykkeellä on muutakin, mikä kiinnostaa erityisesti amerikkalaisia sekä kiinalaisten palkkaamaa ryhmää. Kyse onkin kilpajuoksusta kun nämä tahot sekä Antti yrittävät ensimmäisenä saada tiedot itselleen. Jokainen taho saa tiedonmurun siltä, toisen täältä ja lopulta kaikki huipentuu kun ryhmät kohtaavat paikassa, jonne on haudattu jotain merkittävää.

Opin taas valtavasti uutta tätä kuunnellessai. Ja ehkä tämä onkin juuri yksi asia, mikä minua Remeksen kirjoissa viehättää. Hän tuo vähän niiin kuin vahingossa lukijan tietoon asioita historiasta, tieteestä ja tekniikasta. Kaikki on punottu jännittävään juoneen ja hyvään loppuratkaisuun. Joissakin Remeksen kirjoissa loppu ei toimi, mutta tämä oli mielestäni hyvä. Toki olin odottanut jotain paljon isompaa ja mullistavampaa kuin tiedemiehen muistiinpanoja, mutta parempi näin. Jos lopussa olisi löytynyt avaruusalus tai luolasto täynnä meille tuntematonta roinaa, olisi se varmaan latistanut filistä aika paljon.