Milja Kaunisto: Piispansormus

Olen luonteeltani sellainen, etä jos olen jonkin asian aloittanut, en mielelläni jätä sitä kesken. Tämä koskee erityisesti kirjasarjoja. Joten niin sitten kävi, että luin Kauniston kolmannen Olavi Maununpojasta kertovan teoksen, vaikka kaksi ensimmäistä eivät vakuuttaneetkaan minua. Tunnustan, että tämän teoksen luin suht nopeasti ja harppomalla, sillä lähinnä olin kiinnostunut vain kuinka Olavin oikein käy.

Teos alkaa, kun Olavi on Miraclen vieraana tämän linnassa. He elävät rakastavaisten elämää, tosin Olavi juopottelee paljon. Miraclen kasvinveli, tallirenki Oudinet, katoaa ja vain Olavi tietää hänen kohtalonsa. Tämä tapahtuma erottaa Olavin ja Miraclen vuosikausiksi, kunnes he viimein kohtaavat toisensa hieman vanhempina, viisaampina ja kokeneempina. Teos päättyy Olavin kuolemaan.

Olavi henkilöhahmona on yksi epämiellyttävimmistä josta olen aikoihin lukenut. Etenkin teoksen alkupuolella hänen käytöksensä oli todella ärsyttävää. Jatkuva juopottelu, mustasukkaisuus ja ylimielisyys sai minut hyppimään rivejä ihan urakalla. Onneksi lopussa seisoo kuitenkin kiitos, ja tarinan päättyessä Olavi olikin muuttut aikalailla. Nöyrä, viisaampi ja rohkeampi oli se mies, jonka tapasin viimeisillä sivuilla.

Yllätykseksini tästä trilogiasta jäi yllättävän hyvä maku suuhun, vaikka odotukseni olivatkin jotain muuta. Ei tämä kyllä pääse suosikkilistalleni, mutta ei tämä nyt niin älyttömän huonokaan ollut. Kirjailija oli koonnut loppuun lyhyen, mielenkiintoisen paketin historiallisista henkilöistä, joka nostaa ehdottomasti hänen pisteitään.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Eräs ehdottomia suosikkejani. Olin kymmenisen vuotta sitten todella suuri Harry Potter -fani, joten nämä kirjat ovat erittäin lähellä sydäntäni. Nyt sain lukea tämän ensimmäisen osan (minkä olen lukenut muutaman kerran aikaisemminkin), lapselleni ääneen. Toivottavasti hän nautti lukukokemuksesta yhtä paljon kun minäkin!

Tämä teoshan on esimmäinen seitsemästä Harry Potter -kirjasta. Tässä tutustutaan Harryyn ja taikamaailmaan, joka on meiltä tavallisilta ihmisiltä, jästeiltä, piilossa. 11-vuotias Harry asuu kamalan tätinsä ja setänsä luona. Dudley-serkku kiusaa Harrya ja elämä on todella kurjaa, kunnes Harry saa kutsun opiskelemaan noitien ja velhojen kouluun Tylypahkaan. Tästä alkaa koko lukuvuoden mittainen seikkailu. Harry tutustuu Ron Weasleyhin ja Hermione Grangeriin, rehtori Albus Dumbledoreen, professori McGarmiwaan, proferrosi Kalkarokseen, Draco Malfoyhin, Nevilleen, Woodiin, Weasleyn kakosiin, Hagridiin ja moniin muihin.

Dumbledore on piilottanut Viisasten kiven Tylypahkaan. Sitä tavoittelee paha velho Voldemort. Harry kuitenkin epäilee, että joku tylypahkalaisista on kiinnostunut kivestä, joten hän tekee hieman omia tutkimuksiaan yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Viime metreillä kivi saadaan pelastettua Voldemortilta ja Rohkelikko voittaa tupamestaruuden.

Tässä ensimäisessä teoksessa on tietynlainen lapsellisuus läsnä. Onhan tämä ehkä enemmän nuorille suunnattu kirja, mutta kyllä monet aikuisetkin ovat hurahtaneet Harryn maailmaan, eikä suotta. Idea on aivan loistava ja vaikka tarinankerronta hieman ontuukin vielä, se tulee kuitenkin paranemaan tulevien osien myötä.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että jokaisen yleissivistykseen kuuluu Harry Pottereiden lukeminen. Hyvän ja pahan taistelu on aina ajankohtainen aihe. Lisäksi Rowlingin kuvaama taikamaailma on niin herkullinen, että sen toivoisi olevan totta.

Jaana Kapari on onnistunut loistavasti suomennoksessa. Kunnioitan kovasti hänen työpanostaan koko kirjasarjan kohdalla. Uusien sanojen keksiminen ja kääntäminen ei ole helppoa. Teoksessa on paljon ihania, uusia sanoja kuten huispaus, jästi, Rokelikko jne. Teos saa aivan erilaisen otteen, kun mukana ei ole suoraan englannista otettuja sanoja, lotsuja tai käännöksiä, vaan suomentaja on pyrkinyt löytämään niille suomenkielisen vastineen.

Luin teoksen elokuussa 2002 ensimmäisen kerran, ja silloin kirjoitin näin:
Hyvä kirja!!! Kertoo 11-vuotiaasta Harrysta ja tämän ensimmäisestä vuodesta noitakoulussa Tylypahkassa. Harry osaa jollain ihme tavalla sotkea itsensä ja ystävänsä Ronin ja Hermionen asioihin jotka eivät heille kuulu. Rowling kirjoittaa selkeästi ja lyhyitä lauseuta, sekä selittää asian kun olettaisi että hänen lukijansa olisi tyhmä. Harry oppii paljon velhomaailmasta, miten taiotaan tai valmistetaan taikajuomia. Suosittelen!

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin, ja koko kirjasarjan lukeneena, nuo sanat hieman hymyilyttävät. Muistan, etten ollut kovin innostunut alunperin tästä kirjasta, mutta äitini sai houkuteltua minut kokeilemaan. Saattoi jopa olla niin, että katsoin ensin elokuvan ennen kuin luin tämän ensimmäisen osan. Mutta jäin koukkuun...

Kristina Ohlsson: Nukketalo

Tuttavani suositteli teosta, joten päätin tutustua minulle uuteen kirjailijatuttavuuteen. Kysessä on (taas!) yksi ruotsalainen dekkaristi. Välillä ihmettelen, mitä Ruotsissa on sellaista, että siellä kirjoitetaan niin paljon dekkareita. Esimerkisksi ruotsalaiset Marklund ja Larsson ovat ehdottomia suosikkejani, mutta toisaalta siellä on myös paljon dekkaristeja, joiden teksteistä en pidä niin paljon. Muun muassa Lapidus (jota hehkutettiin valtavasti) sekä Läckberg ovat jääneet puolitiehen.

Tämä Ohlsson oli kuitenkin mukaansatempaava siinä määrin, että luin esikoisteoksen parissa päivässä. Kerronta oli hyvää, juoni oli hyvä, eikä mitään älyttömyyksiä ollut pilvin pimein. Kirjailija onnistui jopa johtamaan taitavasti lukijaa harhaan Carlin suhteen. Toki teoksen aihe, lasten kidnappaukset, ei ole kevyimmästä päästä (etenkään näin äitinä), mutta älytöntä mässäilyä raa'alla aiheella ei ollut.

Tarina alkaa, kun pieni tyttö kaapataan junassa. Äiti on poistunut hetkeksi asemalaiturille soittamaan, ja myöhästyy junasta. Perillä Tukholmassa huomataan, että yksin jäänyt tyttö on kadonnut. Ensiepäilyt kohdistuvat tytön isään, mutta tarkkasilmäinen Fredrika Bergman näkee pintaa syvemmälle, vaikka kukaan ei haluakaan kuunnella häntä. Fredrika ei nimittäin ole "oikea" poliisi, vaan poliisissa työskentelevä siviilitutkija. Eihän hän voi ymmärtää kaikkia poliisityön vivahteita, kun ei ole roudannut juoppoja putkaan tai kuulustellut narkkareita.

Juttu tiivistyy, kun kadonnut tyttö löyty kuolleena. Lisäksi tytön isällä onkin alibi tapahtumien ajaksi, vaikka siitä hyvästä hän joutuukin tuomiolle. Tapahtuu toinen lapsikaappaus, ja hullun tekijän motiivi hahmottuu tutkijoiden silmissä. Kuten hyvässä dekkarissa aina, paha saa palkkansa, eli syyllinen saadaan kiinni.

Kerronta polveili sopivasti Fredrikan, hänen kollegansa Pederin, pomonsa Alexin sekä sihteeri Ellenin välillä. Muutaman kerran ääneen pääsee myös Jelena. Tapahtumat kudotaan toisiinsa hyvin, ja lukijalle annetaan juuri sopiva määrä oikeanlaista informaatiota. Päähenkilöiden yksityiselämää käsitellään sopivassa määrin, eikä huomio itse rikoksesta katoa hetkeksikään.

Luulenpa, että voisin lukea toisenkin Ohlssonin teoksen jossain vaiheessa.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Olin sitä mieltä Kauniston esikoisteoksen, Synnintekijän, jälkeen että tämä kirjallisuus ei taida olla minua varten. Liian rivoa, mutta niinpä vain löysin itseni lukemassa tätä jatko-osaa minkä löysin kirjastosta.

Teos jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa. Olavi on palannut Ranskanvuosiensa jälkeen Suomeen ja toimii kirkkoherrana. Tosin hänet vietellään haurauteen, ja näin ollen hän pakenee syntejään takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Samaan aikaan hänen ajatuksensa ja ruumiinsa kaipaa takaisin opiskelutoveri Miraclen luo. Miracle esiintyi miehenä, vaikka onkin nainen. Olavin täytyy myös hankkia todisteet Jeanne D'arcin noituudesta, ja Olavi saakin selville mielenkiintoisia asioita tästä nuorukaisesta. Juonittelu ja poliittinen vehkeily on vahvaa, ja Olavi itse rypee vähän liikaakin tyhmyydessään. Lopulta Olavi todistaa Miraclen sukupuolesta ja tapaa naisen Viattomien hautausmaalla.

Tarinassa itsessään ei ole mitään vikaa. Riettaudet ja seksikin tuntuu vähentyneen edellisestä teoksesta. Mutta joku tässä tökkii. Onko se kirjoitustyyli? Onko se Olavin paikoin ärsyttävä henkilöhahmo? Mutta ei tämä ihan kärkipaikkaa saa omassa listauksessani. Lisäksi minua häiritsee, kun ne voi luottaa historian paikkaansapitävyyteen. En ole perehtynyt Jeanne D'arcin taustoihin, joten en tiedä onko kirjassa esitetty väite, että hän olisikin ollut mies, totta vai ei. Vai onko kyseessä kirjailijan oma näkemys historiallisesta hahmosta.

Sarjan päätäävä osa odottaa yöpöydällä, joten saa nähdä tartunko siihen vai jätänkö lukematta.

Ilkka Remes: Hiroshiman portti

Olen kuunnellut tämän joskus aikaisemminkin äänikirjana, mutta juonta en enää muistanut. Nyt lainasin uudelleen kirjastosta ja kuuntelin. Osa tapahtumista tuntui etäisesti tutuilta, mutta loppuratkaisu oli unohtunut täysin.

Teoksessa seikkailee edellisestä kirjasta (Ikiyö) tuttu Antti Korpi, TERAn virkailija. Tosin jo teoksen alkumetreillä Antti saa potkut, mutta jatkaa tutkimuksia ominpäin. Lopussa Antille tarjotaan vanhaa työpaikkaansa takaisin, mutta hän ei vielä tee päätöstä asian suhteen. Lisäksi teoksessa Antin ja Soilen avioliitto on koetuksella, mutta tätäkään ei vielä ratkaista.

Teoksen teemana on ydinpoimmi Hiroshimassa, KGB-levyke ja suomen poliittinen johto (tällä kertaa Remes ei ole käyttänyt oikeita politikkoja, kuten hän usein tekee), älyllinen elämä avaruudessa, Olikiluodon ydinvoimala, antimateria sekä muinaiset kehittyneet sivilisaatiot. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Brysseliin, Sveitsiin, Ranskaan, Krakovaan ja Italiaan, vain muutamia mainitakseni.

Kaikki alkaa vanhasta KGB-levykkeestä, missä on Suomea koskevia asioita. Nykyinen presidentti on vuosikymmeniä aikaisemmin vuotanut tietoa Neuvostoliitolle. Mutta levykkeellä on muutakin, mikä kiinnostaa erityisesti amerikkalaisia sekä kiinalaisten palkkaamaa ryhmää. Kyse onkin kilpajuoksusta kun nämä tahot sekä Antti yrittävät ensimmäisenä saada tiedot itselleen. Jokainen taho saa tiedonmurun siltä, toisen täältä ja lopulta kaikki huipentuu kun ryhmät kohtaavat paikassa, jonne on haudattu jotain merkittävää.

Opin taas valtavasti uutta tätä kuunnellessai. Ja ehkä tämä onkin juuri yksi asia, mikä minua Remeksen kirjoissa viehättää. Hän tuo vähän niiin kuin vahingossa lukijan tietoon asioita historiasta, tieteestä ja tekniikasta. Kaikki on punottu jännittävään juoneen ja hyvään loppuratkaisuun. Joissakin Remeksen kirjoissa loppu ei toimi, mutta tämä oli mielestäni hyvä. Toki olin odottanut jotain paljon isompaa ja mullistavampaa kuin tiedemiehen muistiinpanoja, mutta parempi näin. Jos lopussa olisi löytynyt avaruusalus tai luolasto täynnä meille tuntematonta roinaa, olisi se varmaan latistanut filistä aika paljon.

Ilkka Remes: Ikiyö

Olen lukenut toukokuussa 2004 ja nyt kuuntelin kirjaston äänikirjana uudellen. Olin unohtanut hyvin paljon teoksen tapahtumista ja siksi tuntui kun teos olisi ollut minulle kokonaan uusi.

Teoksen teemoja ovat ydinaseet, ympäristöaktivismi, katolilainen uskonto, ebola, väestönkasvu ja Belgian ja Kongon välinen siirtomaasuhde, jota selvitetään tarkkaan varsinkin teoksen loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Saksaan, Kongoon ja Belgiaan.

Suomessa ryöstetään arvokuljetusauto jolla käydään Venäjällä hakemassa sieltä varastettu ydinlataus. Se kuljetetaan Euroopan halki Kongoon. Päähenkilö Antti Korpi on yhdessä poikansa Aaron kanssa hyvin lähellä rystäjiä laivamatkalla. Tarkoituksena on räjäyttää ydinlataus syvällä viidakossa ja levittää ilmakehään jotain. Ensin viranomaiset luulevat, että tarkoitus on tartuttaa ebola kaikkiin valkoihoisiin, sillä Ralf on tartuttanut ebolan Paaviin. Mutta kyseessä onkin maapallon pelastusyritys. Ralf haluaa levittää ihmisiin ainetta, joka tekee heidät steriileiksi. Hanke epäonnistuu, sillä Ralfin kumppani onkin varastanut ydinlatauksen Ralfilta ja vienyt sen Brysseliin. Bryssel evakuoidaan ja ydinlataus löytyy viime hetkellä ja saadaan tuhottua ilman suurempia vahinkoja.

Tätä kuunnellessa tuli vahvasti mieleen Dan Brownin Inferno. Siksi minun pitkin tarkistaa, että minä vuonna tämä onkaan ilmestynyt: 2003 eli kymmenen vuotta ennen Infernoa. Sama teema: väestönkasvu ja sen rajoittaminen ovat molempien teosten keskeinen teema, ja samalla se asia mikä saa lukijan miettimään tulevaisuutta.

Vuonna 2004 kirjoitin lukukokemuksestani näin:
Harvinaista lukea suomalaista jännitys-kirjallisuutta, mutta tämä oli hyvä!
Teoksessa seurataan 'poliisi' Antti Korven elämää, suomalaisen kettutytön Nooran, hänen poikakaverinsa Ralfin sekä muutamien muoden edesottamuksia. Mukaan kuvioihin tulee ydinase, salaisia poliiseja ja lopulta pommiuhka Brysselin keskustaan. Kirja on täynnä yllätyksiä ja oho-elämyksiä. Mikään ei ole sitä miltä näyttää. Remes jaksaa pitää lukijan mielenkiinnon yllä aina viimeisille sivuille saakka!

Olin yllättynyt, ettei tämä ollutkaan sieltä älyttömimmästä päästä Remeksen tuotantoa. Itse asiassa tämä olikin hyvä :) Tosin hieman jäin miettimään, että mitä Ralfin kirjeessä Paaville mahtoikaan lukea. Se olisi ollut kiva tietää. Lisäksi loppu jotenkin töksähti, olin odottanut selkeämpää selvitystä asioista. Mutta toisaalta tässä annettiin viitettä Remeksen Aaro Korvesta kirjoittamiin nuortenkirjoihin. Ehkäpä ne täytyy jossain vaiheessa lukea.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Olen ehkä sanonut tämän joskus aikaisemminkin, mutta olen suuri Hercule Poirot -fani! Tuo pedantti belgialaissalapoliisi on todella lähellä sydäntäni ja rakastan lukea tarinoita hänestä. Mutta mitä ajattelin, kun huomasin että kirjakauppoihin oli ilmestynyt uusi Poirot dekkari, kirjailijana minulle tuntematon Sophie Hannah. No, en ollut kovin mielissäni. Miksi ihmeessä pitää kirjoittaa uusi Poirot tarina? Ketä se palvelee (muita kun kustantajaa ja kirjamyyntiä)? Poirot on jo riittävän tunnettu ja uskon, että Agathan teoksia myydään edelleen.

En siis pistänyt rahojani kiinni tähän teokseen, vaan odotin saavani sen kirjastosta. Eräänä päivänä se olikin odottamassa minua äänikirjahyllyssä. Lainasin ja kuuntelin, enkä pitänyt vaikka lukijana onkin Lars Svedbergin ihanan rauhallinen ääni. Myönnettään, että minulla oli jo valmiiksi ennakkoasenne, mutta silti toivoin jossain sisimmässäni että olisin voinut teoksen kuuntelun jälkeen todeta, että olipas se hyvä Poirot tarina. Näin ei käynyt.

Tarinan juoni oli hyvä ja toimiva. Kolme henkilöä löydetään kuolleena tunnetusta hotellista. Poirot pääsee ratkomaan rikosta yhdessä nuoren Scotland Yardin etsivän kanssa. Murhaaja paljastuu ja Poirot pitää kuuluisan loppupuheenvuoronsa, jossa kaikille selvitetään mitä ja miten murhat toteutettiin. Paitsi että, kesken tämän selostuksen tapahtuu vielä yksi murha, Poirotin selonteko keskeytyy mutta lukija/kuulija saa kuitenkin tietää tapahtumat tarkalleen.

Jos juoni oli kerran hyvä, niin mitä minä sitten valitan?

Kerronta ja henkilöhahmot. Jankkaaminen ja rautalangasta vääntäminen. Toisto, toisto ja toisto. Tässä lyhykäisyydessään ne syyt, miksi tämä teos ei noussut lähellekään Agatha Christien tasoa.

Tätä kuunnellessa huomasi kyllä, että Hannah on lukenut poirottinsa. Samaa fiilistä oli havaittavissa kun "alkuperäisissäkin". Mutta kerronta oli siltikin liian jankkaava ja itseään toistavaa. Murhan tosiasioita toisteltiin moneen kertaan ja jopa ärsyttävyyteen asti. Lisäksi murhattujen nimet ja hotellihuoneiden numerot todellakin iskostettiin kuulijan aivoihin. En tiedä kuinka tämä olisi ollut, jos olisin itse lukenut teoksen enkä kuunnellut sitä. Mutta useampaan kertaan mieleeni tuli, että pitääkö kirjailija vastaanottajaansa tyhmänä tai vähämielisenä, niin useasti tuli rautalangastavääntämis-olo. Teoksen loppupuolella jankattiin erästä keskustelua, minkä tarjoilija oli kuullut hotellihuoneessa. Itse tajusin heti mitä siinä ajettiin takaa, mutta jouduin silti kuuntelemaan pitkän tovin ennen kuin Poirot lopilta "paljasti" pointin. Tämmöisestä jäi olo, ettei lukijalle tai kuulijalle jätetty kovin paljon oivaltamisen onnistumisen mahdollisuutta.

Entä Poirot henkilöhahmona? Kaikki kyllä tietävät ja tuntevat hänet. Onhan hänen ulkonäköään, tapojaan ja pikkutarkkuuttaan kuvailtu niin monissa teoksissa. Miksi Hannah sitten korostamalla korosti, useaan kertaan, mm. Poirotin virheiden silmien loistetta, pieniä harmaita aivosoluja tai pikkutarkkuutta? Lisäksi minun tuntemani Poirot ei juurikaan korota ääntään, mutta tällä kertaa Poirot tuntui huutavan jatkuvasti kurkkunsa käheäksi. Lisäksi Poirotin alentuva asenne Scotland Yardin etsivää kohtaan oli hyvin epä-poirotmaista. Tämä ylenpalttinen kuvailu ja korostaminen vain vei Porotin yhä kauemmas ja teki hahmosta epäilyttävän.

Joten. Olen tyytyväinen etten ostanut teosta itselleni, enkä osta. Olen myös tyytyväinen että kuitenkin kuuntelin sen loppuun, vaikka olinkin luovuttaa ensimmäisen levyn jälkeen. Tarinan olisi voinut supistaa lähes puoleen, mutta se ei kai olisi ollut nykypäivän mukaista. Tämän tyyppiset murhajutut eivät vaadi sivuja vaan toimivan ja ytimekkään kerronnan. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta on olemassa vain yksi ja ainoa ihminen, joka osaa ja pystyy kertomaan Poirot-tarinan. Te kyllä tiedätte kuka hän on!

Ilkka Remes: Horna

Jouluna 2014 itse itselleni ostama joululahja tuli luettua vasta nyt. Syynä oli oikeastaan se, että tiedän kun aloitan Remeksen, niin se täytyy lukea kerralla loppuun. Niin kävi tämänkin kanssa ja viimeisten sivujen lukeminen oli taas yhtä jännitystä.

Teoksen tapahtumat ovat tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaiset kun Ukrainan-kriisi on täydessä käynissä. Lisäksi Venäjällä on juuri murhattu oppositiopoliitikko Nemtsov, vaikka tämän teoksen tapahtumissa ei olekaan mitään Venäjän sisäpolitiikkaan liittyvää, niin silti tämä murha kertoo jotain Venäjän tavasta hoitaa asioitaan.

Lari Vuori on suomalainen sotilaistiedustelun palkkalistoilla oleva nuori mies. Hänen tiedossaan on Suomen ja Yhdysvaltojen läheinen tiedustelutoiminta. Hänellä on kuitenkin myös omia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ruotsi on liittymässä Natoon salaa Suomelta, ja Suomi aikoo seurata perässä. Venäjä hermostuu ja päättää aloittaa agressiivisen sotilaallisen lähestymisen asian tiimoilta.

Lari ja hänen naisytävänsä Sara matkustavat Moskovaan asentamaan huippusalaista järjestelmää erään venäläisen yhtiön tietokantaan. Larilla on kuitenkin myös oma salaisuutensa, hänellä on suhde työtoveriinsa Annaan. Anna paljastuukin illegaaliksi venäläistaustaiseksi agentiksi ja Lari huomaa itse möhlineensä liian monta asiaa moneen suuntaan.

Lopulta kaikki kärjistyy Helsingissä lähetystöalueella, kun sekä Venäjä kuin Yhdysvallat ovat kiinnostuneet salaisista tiedoista, jotka ovat Larin ja tämän ystävien hallussa. Kuten todettu, jännitystä riittää loppumetreille saakka ja kaikki päättyy kuitenkin omalla tavallaan hyvin, kuten Remeksen kirjoissa yleensäkin.

Itse epäilin Annaa jo heti alusta alkaen. Tosin mietin, olisiko Larikin voinut tietää naisen taustasta ja huijanneensa tälle vääriä tietoja. Näin ei kuitenkaan ollut. Mutta jotenkin liian silmiinpistävä oli tämän Annan rooli heti alusta alkaen.

Muutama teoksen sivujuoni jäi vaivaamaan, ja olisikin ollut kiva että kirjalilija olisi vienyt ne tavalla tai toisella loppuun. Ensinnäkin Joonaksen hahmo olisi voinut tehdä vähän enemmänkin, kuin olla vain Larin hätävara-apuri. Toiseksi teoksessa väläyteltiin nopeaa ja tehokasta mediahuijasta, minkä saisi levitetty sosiaalisen median välityksellä. Tämä kehittely jäi kuitenkin mielestäni kesken. Kolmanneksi kirjan alkupuolella viitattiin parikoodien poimimiseen Unto Minkkisen teoksesta "Horna". Tämäkin polku jäi tähän, eikä asiaan palattu enää missään vaiheessa.

Olen lukenut lähes kaikki Remeksen kirjoittamat teokset, joten kirjailijan tyyli ja tapa on erittäin tuttu. Tämäkään teos ei tuottanut pettymystä ja vähän jäi nälkäkin, kun luin kirjailijan jälkisanat: Yksi niistä havahdutti minut erityisesti, sillä se ei liity suurvaltapolitiikkaan eikä mihinkään spekulatiiviiseen, vaan tavallisten suomalaisten jokapäiväiseen arkeen. Onko kyse somen käytöstä, huoltovarmuudesta vai energian saannista. Luulen, että tulevaisuudessa tähänkin saadaan vastaus joko seuraavan Remeksen kirjan muodossa, tai sitten myöhemmin.

Dan Brown: Murtumaton linnake

Olen lukenut joskus vuosia sitten ja nyt vereksin muistot tästä teoksesta kirjaston äänikirjan muodossa. Taattua Dan Brown -tavaraahan tämä oli. Jännitystä, uskomattomia juonenkäänteitä ja yllättävä loppuhuipennus.

Tarina liikkuu Yhdysvaltojen tietoturvakeskuksen ja Espanjan välillä. On löydetty uusi, murtumaton koodi ja sitä yritetään murtaa maailman tehokkaimmillaan tietokoneella. Samaan aikaan Espanjassa kuolee koodin luoja ja luovuttaa oletetun avaimen pois. Sivilihenkilö David lähetetään noutamaan koodin avainta ja hän joutuukin seikkailemaan ympäri Sevilliaa löytääkseen sormuksen, lopulta myös hänen oma henkensä on vaarassa. Samaan aikaan tietoturvakeskuksessa Susan, Davidin kihlattu ja pääkryptologi pähkäilee murtumattoman koodin kanssa. Lopulta selviää, että koodin tarkoitus onkin avata turvaportit ja päästää tarkoin varjellut salaisuudet koko kansan tietoisuuteen. Yhtiön apulasjohtaja on tehnyt pahan virkavirheen ja nyt muut joutuvat paikkalemaan hänen mukaansa. Viime hetkellä oikea salausavain keksitään ja tiedot pelastuvat.

Koska tarina on kirjoitettu vuosia sitten, niin se ei oikein vastaa enää nykypäivän teknologiaa. Tätä teosta kuunnellessa huomaa kuinka valtavia harppauksia on otettu eteenpäin. Tänä päivänä meillä jokaisella on jonkilainen älyllisten ja netissä surffailu on jokapäiväistä. Olemme yhteydessä toisiimme erilaisten sosiaalistenmedioiden välityksellä, jaamme elämäämme eri tavoin ja saamme valtavat määrät informaatiota halutessamme. "Vanhentuneesta" tiedosta huolimatta tarina toimii ja tempaa mukaansa.

Anna Jansson: Haudankaivaja

Lainasin kirjastosta äänikirjana. Olen dekkari-fani, mutta tämä ei vain iskenyt. En tiedä missä oli syy, mutta tämän kuuntelu oli varsin tahmeaa. Harvoin käy niin, että meinaan jättää kuuntelun kesken, mutta tämän kohdalla se oli todella lähellä.

Frida on vanha, höperö nainen, jonka mies on kuollut. Mies on jättänyt Fridalle omituisen perinnön, tiedon historiallisesta faktasta, vaikka Frida ei tätä ensin ymmärräkään. Samaan aikaan kuolee useampi nainen, ja Fridankin väitetään kuolleen tulipalossa. Poliisi Maria Wern tutkii tapauksia pienessä Roman kylässä. Juonet punoutuvat yhten lopulta ja ratkaisu löytyy.

Tarina itsessään oli ihan hyvä, mutta jokin kerronnassa ontui. Ehkä tästä puuttui sellainen tietynlainen imu, mikä vetää lukijan/kuulijan mukanaan. Loppu oli hyvä ja yllättävä, mutta jokin tässä häiritsi koko ajan.