Torey Hayden: Häkkipoika

Mikä tunne, kun löytää omasta kirjahyllyssään suosikkikirjailijan teoksen, jota ei olekaan vielä lukenut!

Häkkipoika osui silmääni, kun etsin jotain "kevyempää" luettavaa Varistyttyö-trilogian jälkeen. No, oliko tämä sitten kevyttä, tuskinpa, mutta ainakin sai ajatukset pois siitä tuhatjalkaisesta.

Kevin on häkkipoika, joka maastoutuu pöydän alle ja kasaa ympäröivistä tuoleista itselleen turvallisen häkin. Hän pelkää kaikkea aina vihkojen kierteistä veteen. Torey, nuori ja innokas psykologi, on valmiina auttamaan. Kevinin puhumattomuus katoaa pian, mutta silti edessä on lukemattomia ongelmia.

Torey tekee pari vuotta töitä Kevinin kanssa, kunnes lopullinen sijoituspaikka löytyy ja tarina voidaan lopettaa. Siinä mielessä tämä kertomus oli erilainen, kun Toreyn aikaisemmat tapaukset, sillä nyt tarinaa ei oltu sidottu lukuvuoteen vaan päämääränä oli Kevinin "tervehtyminen". Itse kuitenkin näin monia puutteita Kevinin hoidossa. Ensinnäkin hänestä oli aivan liian vähän historiaa missään kirjoissa ja kansissa, sillä se mitä teoksen aikana selvisi, oli jotain uskomatonta. Kuinka kukaan pystyy tekemään töitä tuollaisen nuoren hyväksi, jos ei tiedä taustoja? Lisäksi Torey, kaikella kunnioituksella, oli liian nuori hoitamaan tällaista tapausta. Kevinin Bryan oli mielestäni yksityiskohta, johon olisi pitänyt tarttua aikaisemmin. Tai sitten ei. En ole psykologi, joten en tiedä kuinka tällaisia tapauksia hoidettaisi. Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista kuulla, mitä Kevinille kuului myöhemmin. Nyt tarina päättyi vähän niin kuin seinän vaikka tietyllä tavalla se saatiinkin onnelliseen päätökseen.

Erik Axl Sund: Varistyttö -trilogia

Ensi kontaktini Varistyttöön tapahtui kesällä, kun serkkuni suositteli ensimmäistä kirjaa. Luettuani tuolloin ensimmäisen luvun, ymmärsin että kyseessä on trilogia mikä pitää lukea "kaikki kerralla". Niinpä odotin syys-lokakuun vaihteeseen ennen kuin aloitin ensimmäisen osan lukemisen.

Varistyttö, trilogian aloittava teos, on mukaansatempaava, raaka, julma ja mielenkiintoinen. Tukholmasta löytyy kuolleita pikkupoikia. Poliisi Jeanette Kihlberg ryhtyy tutkimaan rikoksia. Samaan aikaan psykologi Sofia Zetterlund tapaa omia asiakkaitaan, ja lopulta kohtaa myös Jeanetten työn kautta.

Trilogian toinen osa Unissakulkija oli todellakin yhtä unta ja usvaa minulle. En osaa sanoa, johtuiko se kirjoitustavasta vai olinko itse jotenkin puutunut koko tarinaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että näin oli, sillä meinasin heittää koko trilogian suoraa kyytiä roskakoriin. Viimeiset sivut kuitenkin antoivat taas sellaisia viitteitä, että kolmannessa osassa olisi luvassa jotain uutta.

Näin kävi, sillä trilogian päätös, Varjojen huone, alkoi napakasti ja ytimekkäästi. Poissa oli unisuus ja tilalla puhdasta terävyyttä. Asioihin löytyikin yllättäen järkeviä selityksiä, mahdoton tuntuikin mahdolliselta ja yllättäen kaikki kävikin järkeen. Lukijalle kerrottiin suurin osa totuudesta, sen sijaan Jeanette jäi edelleenkin pimentoon muutamien tietojen suhteen ja teoksen loppu, no, minusta "anteeksi" ei oikein riitä. Mutta muutaman päivän asiaa sulateltuani, sekin sopii hyvin.

Ensimmäisen teoksen takakannessa sanottiin "Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla." No joo, tästä voi olla montaa mieltä. Trilogian aikana tuli useamman kerran selväksi, että Larssonin puolijumaluus tukholmalaisissa kirjalijapiireissä on hyvä vitsi. Lukijahan se loppuviimeksi päättää mitä lukee, ja näin ollen myös sen, mikä myy. Kyllä minäkin nämä ostin ja luin, enkä kadu, mutta... Silti minun sydämeni sykkii Lisbethille, ja sitä kautta myös Larssonille. Miksi? En tiedä, mutta ehkä Millenium-trilogia oli siistimpi, rafflaamattomampi, yhteiskunnallisenpi ja rauhallisempi sekä jotenkin älyllisempi.

Mitä tästä trilogiasta sitten jäi käteen? Ainakin se, että nykyisin kirjalijat ovat valmiita venymään mielikuvituksensa äärirajoille, saadakseen kasaan jotain sellaista mitä ei ole vielä kirjoitettu. Viimeisen kirjan tuhatjalkainen oli jotain niin oksettavaa, etten tiedä onko sellaista voitu keksiä selvin päin. Ja oikeastaan tässä kiteytyy myös tämän trilogian anti: mahdollisimman mahdotonta tekstiä, pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot (joita oli liikaa), ei mitenkään erikoinen tai koukuttava teksti, vaan lukijan mielenkiinto pidettiin yllä sillä, kun kaikkea ei kerrottu heti. Tilanteita palloteltiin siltä tänne ja tuonne, kunnes lopulta kaikki väännettiin kuitenkin rautalangasta.

Summa summarum. Luin ja pidin, omalla sairaalla tavallani. Tosin nämä kirjat piilotan tai arkistoion ylähyllylle seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Eivät sovi missään nimessä ennen sitä lasteni silmille. Vaikka epäilenkin, että tuossa ajassa ehditään kirjoittamaan paljon pahempaa ja kamalampaakin tekstiä.

Dan Brown: Kadonnut symboli

Robert Langdon on jälleen vauhdissa. Tällä kertaa hän seikkailee Yhdysvaltojen pääkaupungissa, Washingtonissa, vapaamuurareiden jäljillä etsimässä polkua, joka johtaa kadonneen Sanan luo. Robert on huijattu Washingtoniin muka pitämään puhetta ystävänsä Peter Solomonin järjestämässä tilaisuudessa. Nopeasti kuitenkin selviää, että Peter on siepattu ja sieppaaja vaatii lunnaina Robertia selvittämään vapaamuurareiden salaisuudet. CIAn johtaja Sato pistää joka käänteissä kapuloita Robertin rattaisiin, mutta onneksi Peterin sisko Katherine kuitenkin pelastuu Malakin kynsistä.

Mikään ei taaskaan ole sitä miltä näyttää. Robert käy taistelua aikaa vastaan vapauttamiseen ystävänsä. Onnistuuko hän, vai olivatko Washingtonin ensimmäiset vapaamuurarit sittenkin häntä ovelampia? Lopputulos yllättää ja hämmästyttää lukijan monella eri tasolla. Viitteitä annetaan taas pitkin kirjaa, mutta vasta lopussa kaikki pienetkin yksityiskohdat saavat merkityksen.

Luin tämän heti sen ilmestyttyä suomeksi vuonna 2009. Nyt tänä syksynä verestin muistojani teoksesta kirjaston äänikirjan muodossa. Huomasin, että moni asia oli ehtinyt vaipua unholaan näiden vuosien aikana. Kuitenkin Brownin tehokas kerronta vaatii lukijaa, tai kuulijaa, jatkamaan, vaikka siihen ei oikeastaan sillä hetkellä olisikaan aikaa.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksomin novellit ihastuttivat minut aikoinaan tähän kirjallisuuden alaan. Joten siinä mielessä tämä uusin kokoelma Välaikainen ei tuottanut pettymystä. Olin oikeastaan yllättynyt kuinka jaksoin lukea myös ne murteella kirjoitetut novellit, sillä aikaisemmissa kokoelmissa ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Tämä teos jakautui kolmeen osaan. Jokaisessa oma punainen lankansa. Erityisesti hienoa oli nyky-yhteiskunnan käsittely, ei niinkään somen ja siihen liittyvien härpäkkeiden kautta, vaan puhdas analyysi suomalaisesta yhteiskunnasta. Keitä me luulemme olevamme ja missä me oikein menemme. Tarinoista välittyi myös tämän vuosituhannen ilmiöt sekä suhteemme muun muassa luontoon ja lemmikkeihin.

Tällaista haluan ehdottomasti lukea lisää! Tällä kertaa lainasin teoksen kirjastosta, mutta luulen että ennemmin tai myöhemmin se löytyy myös omasta kirjahyllyssäni. Suosikkini näistä monista novelleista oli alkupuolella ollut hää-novelli. Kerrassaan ihastuttava!

Omassa kirjahyllyssä 31.12.2015 alkaen.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Neiti Marple tarina, kuuntelin tämän kirjaston äänikirjana. Tykkäsin, etenkin kun kaikki oli alusta alkaen jotenkin väärin. Ruumis tuntui olevan väärässä paikassa, eikä ketään täysin selvää murhaajaa ollut. Hienosti langanpäät kuitenkin punoutuivat yhteen ja syy ruumiin löytymiseen juuri tuosta nimenomaisesta kirjastostakin selvisi.

Tässä tarinassa oli monta kliseistä juttua. Oli ruumis, joka löytyi takanedusmatolta, tanssityttö, pyörätuolissa oleva vanhus sekä elokuvaohjaaja. Lisäksi tennisopettaja, uskolliset sukulaiset sekä poliisi, jota Neiti Marple pääsee ojentamaan. Ja rikoksen ratkaisi yksinkertaisesti pureskellut sormenkynnet. Taattua tavaraa!

Ilkka Remes: Itäveri

Luettu kesäkuussa 2006, jolloin kirjoitin näin: Mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia. Hyvin sotkettu Suomen ja Venäjän politiikkaa muutaman ihmisen kohtaloihin. Hieman jäin harmittamaan Juhon ja Maksimin etäiseksi jäänyt suhde, joka ei mielestäni päässyt sille tasolle, kun se olisi voinut päästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin -lopetus oli tietenkin ennalta-arvattava, mutta ehkä juuri sen vuoksi hyvä. Tämä oli aika peruskamaa.

Nyt kuuntelin saman kirjan äänikirjana. Ja pitkälti samat fiilikset. Tosin en muistanut tuota lopun "koukkua" mikä liittyi Juhon oikeaan äitiin. Se oli oikeastaan aika hieno lopetus kirjalle. Hieman yliampuvalta sen sijaan tuntui perintö, mutta toisaalta jollei sitä olisi ollut, niin tarina olisi jäänyt kesken.

Kirjan päähenkilö Juho saa kuulla olevansa adoptoitu. Hän lähtee Saksaan selvittämään juuriaan ja päätyy Venäjälle, ja huomaa olevansa rikkaan oligarkin poika. Suomeen jää Heli, jonka kanssa Juho on juuri eronnut, mutta Moskovasta löytyy Vera, vanha pioneeriystävä. Mukana on tietenkin Venäjän presidentin salamurha, öljykuviot ja paljon jännitystä takaa-ajon merkeissä.

Kaari Utrio: Iisalmen serkku ja muita kertomuksia

Lainasin kirjastosta tämän teoksen, mitä en omasta mielestäni ollut aikaisemmin lukenut. Iisalmen serkku ja muita kertomuksia koostuu pienoisromaaneistä sekä novelleista. Minulle tämä oli hyvin eriliainen Utrio-kokemus, mitä aikasemmat ovat olleet. Toisaalta samat teemat olivat läsnä: historia, rakkaus ja säätyjäykkyys. Mutta mukana oli myös uutta. Ehkä Utrio on halunnut kokeilla näissä kertomuksissaan jotain erilaista. Teos on julkaistu 1996, alempana kerron myös kyseisen tarinan kirjoitusvuoden.

Iisalmen serkku (1975) kertoo savosta Helsinkiin saapuvasta Lovisasta, joka on tottunut komentamaan ja käskemään kuin mies. Mukana pyörii sukulaisia ja sulhasia, ja lopulta kaikki löytävät onnellisesti puolison itselleen, vaikka kaksintaistelukin on uhkaamassa.

Luisa (1982) on unohdettu moneksi vuodeksi Viipuriin ranskalaiseen naistenopistoon kunnes eräänä päivänä opistolle saapuu nuori ja komea mies, opettajattaren veli. Pian saapuu myös lähetti, joka kertoo Luisan isän olevan kuolemaisillaan. Matkalla Helsinkiin Luisa kohtaa tulevan aviomiehensä, ja vaikka isä on kuollut ja äitipuoli aiheuttaa hankaluuksia ja Luisaa kierrätetään kyöhien sukulaisten luona, hänen tarinansa päättyy onnellisesti.

Agneta rakastuu (1980) on pieni tarina Agnetasta, joka rakastuu maalaajaan yhden taideteoksen perusteella. Rakkaus ei saa vastakaikua, sillä mestarilla on jo vaimo ja liuta lapsia. Agneta säilyttää kuitenkin kasvonsa tilaamalla suhlaselleen uuden maalauksen.

Rakas Thea (1982). Vanha isä, korskeat tyttäret ja taloudenhoitaja Thea. Kateutta ja ahneutta, jokainen ajamassa omaa etuaan.

Ihana köyhyys (1981) kertoo Juliasta ja ilkeästä ätdistä, joka on pimittänyt vuosia Julian perintörahoja. Kunnes tyttö rohkaistuu ja löytää kätkön. Siitä alkaa uusi mahdollisuus.

Ruusukupit (1979) on pikku tarina kyökistä, missä uutta piikaa opetetaan talon tavoille. Mitä saa sanoa ja mitä ei, kuinka herrasväkeä puhutellaan ja tuhansia muita pikkuasioita joista nuoren tytön pää menee pyörälle. Kahvi höyryää kauniissa rusukupeissa.

Rautalilja (1979) on pienoisromaani. Mielenkiintoinen kokeilu Utriolta kertoa tarinaa useiden eri päähenkilöiden kautta. On talousmatami, patruunan tytär, masuunimestari, merikapteeni, torpparin emäntä, pappilan mamseli ja koulumestari ja kaikilla on oma siteensä rautaruukkiin. Tämä on minulle siitä harvinainen ja erilainen Utrion tarina, että mukana on enemmän köyhyyttä, kurjuutta ja seksiä, kun missään muussa. Myös henkilöhahmot ovat erilaisia, ilkeämpiä ja kierompia, luotaantyöntävämpiä. Siksi ajattelinkin, että tämän täytyy olla jonkunlainen kokeilu, sillä minusta tämä ei ole ollenkaan sitä Utriota mistä minä pidän eniten. Tarinassa oli tietenkin pääkonnat, ne inhottavat ihmiset, joiden piti saada opetus. Mutta tarinan nuori sankari ja sankaritar olivatkin omalla tavallaan ahneita ja laskelmoivia. Lisäksi sankarin tapa maata lähes jokainen vastaantuleva nainen oli "vastoin tapoja", tai sitä tapaa mihin itse olen tottunut tämmöisissä kirjoissa. No, vanhempi sankari ja sankaritar (masuunimestari ja talousmatami) olivatkin sitten ne "oikeat" rakastavaiset, jotka saivat onneksi toisena kuten asiaan kuuluikin. Tarinan paras anti oli kuitenkin rautaruukin toiminnan tarka kuvaaminen. Pidän näistä oikeista historiallisista faktoista, joiden mukana voin itsekin oppia aina vähän jotain uutta.

Omassa kirjahyllyssä marraskuusta 2015 alkaen.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Olen suuri Lehtolais-fani, ja olen lukenut, tai kuunnellut, kaikki hänen teoksensa. Tietenkin Maria Kalliot ovat niitä suosikkejani, mutta osaa Lehtolainen muutakin. Tämän teoksen suhteen olin hieman skeptinen, sillä luin aikaisemmin tänä vuonna jonkun haastattelun, missä Lehtolainen sanoi, että tämän teoksen aikana hän halusi kokeilla erilaisia asioita ja leikitellä jollain jutuilla. Ihan tarkkaan en enää tuota haastattelua muista, mutta sen tunteen muistan mikä siitä jäi. Niinpä en heti rynnännytkään kirjakauppaan ostamaan Kuusi kohtausta Sadusta teosta, vaan varasin sen kirjastosta.

Eilen sain kirjastolta viestin, että teos olisi noudettavissa, äänikirjana. Mutta positiivinen yllätys odottikin pikalaina hyllyssä, kun samainen teos oli myös kirjana. Lainasin molemmat ja ajattelin, että aloitan lukemaan kirjaa ja sitten jos se jostain syystä tökkii, niin siirryn äänikirjaan. No, huoli oli turha, sillä ahmaisin kirjan kahtena suupalana.

Mitä voi sitten sanoa itse teoksesta? Se oli hyvä, erilainen, erikoinen ja hämmäntävä. Kuusi kohtausta Sadusta on näytelmä, mutta samalla siinä kerrotaan näyttelijöiden ja heidän tosielämän roolihahmojen ajatuksia. Itse näytelmä kertoo taiteilija Satu Savinaisesta. En tiedä miksi itse ajattelin, että Satu Savinainen on sama kuin Miina Äkkijyrkkä, vaikka missään ei ollut tämmöisiä viittauksia. Näytelmä kuvaa Sadun elämän läpileikkauksina aina kouluvuosista viimeisimpään miesystävään. Mukana on avioliitto, sen hajoaminen, lapsi, työ taitelijana sekä jokunen miesjuttu.

Henkilöhahmoja oli paljon. Oli "oikea" Satu, ja Aino, joka näytteli Satua. Vilja, Jukka, Jussi, Heikki, Tiina ja monia muita, sekä tietenkin heidän näyttelijänsä. Yllättävän hyvin tämä henkilöpaketti pysyi kuitenkin kasassa. Kerronta eteni kronologisesti näytelmän mukaan, vaikka välillä käytiinkin fiilistelemässä jonkun hahmon ajatuksilla. Juonellisesti teoksessa ei ollut mitään suuria yllätyksiä tai koukkuja. Ja oikeastaan koko juoni oli aika pliisu. Lopuratkaisu ei myöskään yllättänyt, sillä olin jotenkin ajatellut, että sieltä voisi löytyä joku isompi yllätys. Jossian vaiheessa olin varma, että Satu itse kirjoittaa näytelmää ja muiden henkilöiden ajatuksia, olisi ollut hienoa kun lopussa koko kertomus olisi paljastunut Sadun omaksi saduksi itsestään. Yritin myös etsiä sanojen satu/Satu ja kuusi/Kuusi leikittelyä, mutta en huomannut mitään riittävän selkeää.

Kuten sanottu, teos oli hyvä, mutta ei mitenkään hirmuisen hyvä. Taattua tavaraa hyvältä kirjoittajalta. Häiritsevänä piirteenä oli punk-asenteen työntäminen teokseen. Eikös se ole niitä Maria Kallio-juttuja? Samoin jotkin muut pikkujutut paljastavat teksin Lehtolaisen omaksi. Toisaalta on hienoa, että kirjailijalla on omat erityispiirteensä, mutta samojen asioiden esiin tuominen jokaisessa teoksessa menee jo tarpeettomuuden puolelle. Tarkoitan siis mm tuota punkkia.

Voi olla, että tämä vielä jonain päivänä päätyy omaankin kirjahyllyyn. Tai sitten ei. Ehkä pitäisi kuitenkin kuunnella teos vielä äänikirjana tähän päälle, jos sieltä löytyisikin jotain uutta?

Agatha Cristie: Murha Mesopotamiassa

Lainatu äänikirjana kirjastosta. Poiroit-tarina.

Ympäristönä argeloginen kaivaus, missä tapahtuu murha. Poirot sattuu olemaan lähettyvillä, joten hänet kutsutaan hätiin sillä murhaaja näyttäisi olevan joku retkikunnan jäsnistä. Kertojana tässä tarinassa on ihastuttava sairaanhoitajatar Amy Leatheran, joka on kutsuttu murhatun rouvan seuraksi.

Monelta retkikunnan jäseneltä löytyisi niin motivaatiota kuin tilaisuuttakin toteuttaa murha. Mutta kun tapahtuu toinen murha, niin Poirot viimein ovaltaa kuinka ovelasti ensimmäinen rikos on suoritettu.

Kuunneltuna miellyttävä, vaikka lukijana olikin Pekka Autiovuori. Hieman kesti tottua toisenlaiseen "Poirot-ääneen", mutta hyvin luettu :)

Kaari Utrio: Vendela

Ensimmäinen ikinä lukemani Kaari Utrion teos oli Vendela. Tämä tapahtui noin vuonna 2000, minkä jälkeen olen niin lukenut kuin kuunnellut äänikirjana (c-kasetteina) teoksen aika monta kertaa. Teinpä joskus opiskeluaikoina jonkin esitelmänkin teoksesta :) Vendela kuitenkin koukutti minut keskiaikaan sekä Utrion tuotantoon. Lisäksi luin jostain, että henkilöhahmoista juuri Vendela on Utriolle itselleen eräs rakkaimmista.

Vendela Dalhus on nuori, kaunis ja orpo neito Turussa. Hän asuu armosta ankaran setänsä, kaniikki Nicolaus Kurjen talossa yhdessä tätinsä kanssa. Vendelan täti kuitenkin kuolee, ja neito joutuu toisten sukulaisten luo kauas Viipuriin. Matkasaattuetta, missä Vendelan on määrä Viipuriin matkustaa, saattaa maan ylhäisiin kuuluva ritari Hartman Garse. Neito ja ritari ystävystyvät, etenkin kun Vendela viisaudessaan osaa parantaa ritaria vaivaavan kurkkukivun. Viipurissa Vendela kuitenkin pudotetaan takaisin maan kamaralle ja Hartman rakastuu kauniiseen Ilianaan. Yllättäen Vendela kutsutaan isänsä kuolinvuoteen ääreen, vaikka neito on luullut olevansa jo pitkään orpo. Isä kuitenkin kuolee ja Vendelalle selviää, että hänen juuri perimänsä linnoitus on todellisuudessa merirosvojen pesäpaikka. Hartman tahollaan huomaa ettei Iliana ollutkaan sellainen vaimo kun hän kuvitteli. Iliana kuolee ja Hartman määrätään tuhoamaan merirosvojen linnoitus. Lopulta Vendela ja Hartman saavat toisensa, kuten kunnon rakkaustarinassa pitääkin.

Teos on yhtäaikaa sekä historiallinen, että romanttinen. Utrio on tarkka kuvatessaan historiallisia tosiasioita, ja mukana on myös historiallisia henkilöitä. Oikeastaan kirjan niin sanottuna historiallisena juonena on Bo Johnsson Gripin valta-asema Suomessa. Rakkaspuolella valtaa pitää tietenkin Vendelan ja Hartmanin tarina, mutta mukaan mahtuu myös romanttinen pätkä itsensä Bo Johnssonin elämästä, olipa se sitten totta tai ei.

Teoksena Vendela on kevyt, verrattuna Utrion suurempiin keskiaikaromaaneihin. Vendelassa ei kuitenkaan mennä älyttömyyksiin juonenkäänteiden kanssa, vaan kaikki on sopusoinnussa keskenään. Lukija saa jännittää lähes viime metreille saakka kuinka rakastavaisten käy. Itseäni kiehtoi myös suuresti Urtion viljelemä keskiaikainen sanasto, joka onkin myöhemmin tullut tutuksi hänen tuotantonsa kautta.

Tätä teosta voin suositella lämpimästi kaikille historiasta ja rakkaudesta kiinnostuneille :)