tiistai 22. huhtikuuta 2014

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Ensimmäinen Miki-kirjani. Olen odottanut tämän teoksen ilmestymistä pokkarina, mutta kun näin tämän Miki-kirjana päätin kokeilla tätä uutta formaattia. Joten ensin sananen tästä uudesta kirjamuodosta.

Tykkäsin lukea Miki-kirjaa. Teksti on normaalin kokoista mutta sivut ovat ohuet kuin virsikirjassa tai raamatussa. Alussa häiritsi hieman kun teksti paistoi toiselta puolelta, mutta siihen joko tottui tai opin kallistamaan teoksen sellaiseen kulmaan ettei se enää häirinnyt. Mukavinta kirjassa oli sen pieni koko, joten se kulki kätevästi taskussa paikasta toiseen niin mökillä kuin kotonakin :) Nyt odotankin, että Miki-kirjoina ilmestyy lisää suosikkejani. Niin, ja hinta oli minusta kohtuullinen. Hieman pokkaria kalliimpi mutta vain muutaman euron. Kovakantista kirjaa huomattavasti halvempi. Ja koska itse kuulun siihen kategoriaan mille sisältö on tärkeintä, en välitä missä muodossa nautin kirjani, kaikki käy!

Sitten itse teokseen. Kirjahyllyssäni on kirjailijan aikaisempi teos Tuhat loistavaa aurinkoa, minkä olen lukenut joitain vuosia sitten. Siitä joskus ihan oma postaus tänne, kunhan ehdin. Joten kirjailijana Hosseini on tuttu, samoin hänen teemansa. Toisaalta olin yllättynyt, kun tässä teoksessa ei ollut niin kantaa ottava asenne, mitä muistelen tuosta aikaisemmasta.

Ja vuoret kaikuivat kertoo sisaruksista, jotka merkitsevät toisilleen koko maailmaa. Isoveli ja pikkusisko joiden elämä muuttuu eräänä päivänä eikä palaa enää koskaan ennalleen. Hienosti monen henkilön kautta kerrottu tarina herättää ajatuksia mikä merkitys kohtalolla, sattumalla ja valinnoilla onkaan elämässä. Kurkistus mahdollisuuksien viidakkoon valottaa sanottomasti sen toisen puolen kuinka tapahtumat olisivat voineet mennä.

Olen usein niin sanotusti takki tyhjänä, kun lopetan kirjan lukemisen. Tämän teoksen jälkeen oloni oli ennen kuulumattoman tyhjä. Usein pystyn kuitenkin ajattelemaan, että teos oli hyvä tai huono, ihana tai surkea, koskettava tai tylsä. Nyt en tuntenut mitään. Oliko loppu pettymyt? Kyllä ja ei. Olisinko halunnut siitä toisenlaisen, sellaisen ruusuisen hempeän? Ehkä. Mutta parempi kuitenkin näin.

Yksi asia mistä pidin aivan valtavasti on se, kuinka paljon sanotaan ilman sanoja. Hyvä kirjailija ei aliarvioi lukijaansa ja väännä rautalangasta jokaista ajatustaan. Tässä teoksessa oli monta kohtaa, joissa lukija sai itse tuntea oivaltamisen riemua.

Hankalinta on varmaan kategorisoida tämä teos. Se ei ole historiallinen eikä romanttinen. Se ei ole dekkari eikä jännitystä. Ehkä se on vain yksinkertaisesti yhteiskunnallinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...