Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Tämä oli ensimmäinen Rönnbackan teos joka kiinnitti huomioni ja mielenkiintoni. Ehkä teoksen nimi oli sellainen, että pysähdyin ja ryhdyin tarkastelemaan asiaa tarkemmin. Olen kuitenkin järjestelmällinen, joten haluan yleensä lukea kirjailijan tuotannon sen ilmestymisjärjestyksessä. Etenkin Rönnbackan suhteen tämä on ollut järkevää, sillä hän viittaa aiempiin teoksiin jonkin verran.

Kuten aikaisemmatkin Antti Hautalehto -romaanit, tämänkin olin ostanut Elisan äänikirjana jo jokin aika sitten. Lukijana tässä oli sama Ville Tiihonen kun edellisessäkin teoksessa Julma, joten ääni ja rytmi olivat tuttuja.

Marraskuiseen Porvooseen ilmestyy yllättäen tyhjiä kuoppia, hautoja. Pian niiden läheltä löytyy viestejä, yksi kirjain jokaisen haudan luota: I, N, R ja I. Sitten viidennestä haudasta löytyy ruumis ja poliisi on ymmällään. Lukija (kuulija) arvaa jo oikeastaan tässä vaiheessa mikä on homman idea, joten kovin suurta ahaa-elämystä ei pääse tämän teoksen parissa kokemaan. Tietoa ammennetaan paikoin liiankin suurella kauhalla ja lukija on koko ajan askeleen edellä poliiseja. Joskus se on ihan mukavaa, mutta että koko teos on sellainen niin varsinainen lukunautinto ja oivaltamisen riemu kärsii.

Lisäksi Suvin sivujuoni-tarina äidistään oli ennalta-arvattava, eikä lopussa ollut mitään suurta yllätystä. Siinä mielessä tämä oli pienoinen pettymys, olisin odottanut jotain muuta, jotain sellaista loppuratkaisua missä kaikki olisikin keikautettu aivan päälaelleen. Myös Antin ja Larsin ryyppyreissun päätös rakennuksessa 31 oli lukijan nähtävissä jo kauan ennen kuin hiprakkaiset miehet itse ymmärsivät mistä oikein on kyse.

Sitten oli vielä se, että kirjailija oli päättänyt vaihtaa yhden sivuhenkiön nimen Simon Korvesta Simon Kankaaksi! En tiedä oliko tämä tietoinen päätös vai puhdas vahinko, mutta kun kirjoja on kuunnellut nyt putkeen niin särähti heti korvaan. Sen jälkeen tietenkin kuuntelee entistä herkemmällä korvalla ja etsii muita mahdollisia virheitä. Niitä ei onneksi tullut vastaan, vaikka ajattelinkin että Leenalla oli dobermanneja eikä rotikoita. Sen verran vainoharhainen olin, että piti käydä kirjastosta hakemassa Julma ja tarkastaa asia, mutta onneksi olin väärässä :)

Vaikka tässä tuli paljon negatiivisia asioita tästä teoksesta, se ei silti tarkoita etteikö se olisi ollut omalla tavallaan hyvä. Kerronta ja kieli oli sujuvaa, suuria aukkoja ja puutteita ei ollut, juoni pysyi mielenkiintoisena (sai jännittää kuinka nopeasti henkilöhahmot oivaltavat itsestäänselvyydet) ja huumoria riitti sopivasti. Minulla odottaa vielä yksi Rönnbackan teos puhelimessa kuunneltavana, joten luulen että tartun siihen piakkoin.