Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Elokuussa suomeksi ilmestynyt uutuus pääsi kirjahyllyyni syyskuun lopulla. Voisi sanoa, että ahmin tämän nopeasti vaikka toisaalta yritinkin hidastella, sillä kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tosin tämän kirjan kohdalla mietin muutaman kerran, että onko tämä oikeasti niin älyttömän hyvä? Esimerkiksi Hinnelin rehtorin käytös oli omituista, ja kummasti ne asiat menivät useamman kerran juuri sillä tavalla kuin pitikin, tai vastaavasti umpikuja oli yllättävän ratkaisematon.

Baltimoren sukuhaaran tragedia jatkaa Marcus Goldmanin tarinaa, mikä alkoi jo Totuus Harry Quebertin tapauksessa. Marcus kertoo nyt oman sukunsa tarinan, ja tragedian mikä liittyy hänen suuremmoisena pitämiinsä Baltimoren Goldmaneihin. Lisäksi lukija saa kuulla myös Marcuksen henkilökohtaisesta elämästä mukaan lukien hänen rakkauselämänsä.

Marcuksen isän veli, Saul-setä on menestyvä asianajaja, hänellä on kaunis vaimo Anita, älykäs poika Hinnel sekä lähes adoptoitu toinen poika Woody, lahjakas jalkapalloilija. He asuvat komeassa talossa Oak Parkissa, viettävät kesät Hamptonsissa ja Floridassa. Marcus on onnekas kun saa viettää sekkujensa kanssa kaikki loma-ajat, yhdessä he muodostavat Goldmanin jengin. Marcus kadehtii niin setäänsä kuin serkkujaan ja toivoo olevansa yhtä hyvä ja arvostettu kun he ovat. Samalla Marcus häpeää omia vanhempiaan ja häpeää sitä että häpeää. On kuitenkin tullut aika selvittää totuus Baltimoren sukuhaarasta, sillä kaikki on romahtanut.

Tarina polveilee vuosien 1989 ja 2012 välillä. Vaikka teos on jaettu viiteen eri osaan, nämä eivät etene ajallisesti järjesteyksessä. Kaikki alkaa tietenkin nykyhetkestä, mutta varsinainen tarina koostuu takaumista ja muistoista. Lisäksi kirjailija onnistuu koukuttamaan hyvin lukijansa tämän tyyppisillä lauseilla: "Kuinka olisin voinut arvata, miten heille kävisi?" Eihän tämmöisen jälkeen voi muuta kuin lukea vielä yksi luku, tai kaksi!

Pidin kirjasta valtavasti. Se on hyvin kirjoitettu, mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Pienet puutteet ja omituisuudet hukkuvat suurenmoisuuteen. Tosin tämän jälkeen minulla ei ollut aivan niin innostunut olo kun Totuus Harry Quebertin tapauksen jälkeen. Tarina itsessään on hyvin surullinen, täynnä kateutta, häpeää, kilpailua, väärinkäsityksiä mutta myös anteeksiantoa, rakkautta ja lohtua. Kuten vanha sanonta, kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, pätee myös Goldmanien suvun suhteen. Hämmentävää miten tietämättömyys voi vaikuttaa niin moniin asioihin ja niin pitkäksi aikaa. Yksityiset ajatukset ovat salattuja, mutta niiden ääneen sanominen voisi pelastaa niin paljon.

En voi olla pohtimatta aikooko Dicker rakentaa koko kirjailijan uransa Marcus Goldmanin varaan? Toki uusia tarinoita ja seikkauluita on varmasti jäljellä, mutta tämä teos oli minusta suht tyhjentävä kertonut Goldmanista. Toivon tietenkin hartaasti, että saan jonain päivänä lukea Dickerilrä uutta tuotantoa, ja vain aika näyttää minkälaisen tarinan hän päättää lukijoilleen kertoa.