Joulu lähestyy ja väki viettää pikkujouluja. Eräs nuorimies palailee työpaikkansa hipoista ja joutuu yllättäen kylmään jokeen. Ihmettelin hieman, että kuinka avovaimo oli niin nopeasti tekemässä rikosilmoitusta poliisille, mutta kai se kuului tähän juonikuvioon. Poliisi tosin toimi maltillisesti juuri sillä tavalla kuinka poliisin kuvittelisinkin toimivan vastaavassa tilanteessa.
Samaan aikaan poliisilaitokselle saapuu kaksi harjoittelijaa, joista toinen on Antin ryhmään kuuluvan Pappa Lindforsin poika Tero. Teron kohtalo ei ole mitenkään yllätys, sen verran hyvin pohjustetaan pojan harrastuksia. Tosin olisin toivonut lopputuloksen olevan toisenlainen.
Antti pääsee ryhmänsä kanssa ratkomaan jokeen hukuttamistapausta ja -yritystä. Lukijalle (kuulijalle) kerrotaan tosin koko ajan mitä hukuttaja ajattelee, suunnittelee ja tuntee. Joten taas saa olla pelkkänä sivustaseuraajana kun poliisi räpiköi eteenpäin. Antin ryhmä on vakiintunut tutkijoihin Pappa Lindforsiin, Jonna Holmiin, Lundiin sekä tekniikaan Simon Kankaaseen (jonka sukunimi särähtää edelleen korvaani). Esimies Berglund keuhkoaa taustalla, ja miehen tunnetilat tuntuvat muuttuvan kun kiukuttelevalla teinillä. Tosin ei Anttikaan vaikuta tasaisimmalta ja leppoisimmalta tyypiltä, ja välillä ihmettelin miksi hän ei vai voinut selvittää tilannetta Berglundille vaan vittuili ja tuhlasi aikaa suunsoittamiseen. No, pohojalainen on pohojalainen, mutta ei se silti selitä kaikkea.
Hukuttamistapausten lisäksi kurkistetaan Keppi-Kartsan sielunelämään sekä parin asuntomurtautujan suunnitelmiin. Tapaukset linkittyvät kuitenkin toisiinsa, ja tästä teoksesta puuttui selkeä "toinen juoni" mikä useissa dekkareissa on pääjuonen rinnalla. Itse motiivi jäi hieman vajaaksi, ja olisinkin toivonut että sitä olisi tarkasteltu lähemmin. Toki hukuttaja oli täysin pimeä tyyppi, mutta joku syy olisi ollut kiva saada tietää. Nyt jäi paljon oman tulkinnan ja arvailun varaan. Lisäksi hämmästyin, että Pappa päästettiin niin lähelle hukuttajaa. Luulisin että todellisessa elämässä hän ei olisi lähelläkään tutkintaa missä kohteena on oma läheinen. Kai poliiseillakin jonkinlaiset jääviyssäännöt ovat?
Kerronta oli kuitenkin luotettavan nasevaa ja mukaansatempaavaa. Pienet poliisintyöhön liittyvät tarinat sekä sivujuonet siellä täällä elävöittävät mukavasti tekstiä ja tekevät siitä uskottavampaa. Näitä juttuja on mukava lukea, vaikka huomaan että ne ovat hieman vähentyneet ensimmäisen Rönnbackan teoksen jälkeen. Harmillista. Lukijana tässäkin teoksessa oli Ville Tiihonen, jonka ääni sopii mukavasti tarinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti