Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Tämä oli ensimmäinen Rönnbackan teos joka kiinnitti huomioni ja mielenkiintoni. Ehkä teoksen nimi oli sellainen, että pysähdyin ja ryhdyin tarkastelemaan asiaa tarkemmin. Olen kuitenkin järjestelmällinen, joten haluan yleensä lukea kirjailijan tuotannon sen ilmestymisjärjestyksessä. Etenkin Rönnbackan suhteen tämä on ollut järkevää, sillä hän viittaa aiempiin teoksiin jonkin verran.

Kuten aikaisemmatkin Antti Hautalehto -romaanit, tämänkin olin ostanut Elisan äänikirjana jo jokin aika sitten. Lukijana tässä oli sama Ville Tiihonen kun edellisessäkin teoksessa Julma, joten ääni ja rytmi olivat tuttuja.

Marraskuiseen Porvooseen ilmestyy yllättäen tyhjiä kuoppia, hautoja. Pian niiden läheltä löytyy viestejä, yksi kirjain jokaisen haudan luota: I, N, R ja I. Sitten viidennestä haudasta löytyy ruumis ja poliisi on ymmällään. Lukija (kuulija) arvaa jo oikeastaan tässä vaiheessa mikä on homman idea, joten kovin suurta ahaa-elämystä ei pääse tämän teoksen parissa kokemaan. Tietoa ammennetaan paikoin liiankin suurella kauhalla ja lukija on koko ajan askeleen edellä poliiseja. Joskus se on ihan mukavaa, mutta että koko teos on sellainen niin varsinainen lukunautinto ja oivaltamisen riemu kärsii.

Lisäksi Suvin sivujuoni-tarina äidistään oli ennalta-arvattava, eikä lopussa ollut mitään suurta yllätystä. Siinä mielessä tämä oli pienoinen pettymys, olisin odottanut jotain muuta, jotain sellaista loppuratkaisua missä kaikki olisikin keikautettu aivan päälaelleen. Myös Antin ja Larsin ryyppyreissun päätös rakennuksessa 31 oli lukijan nähtävissä jo kauan ennen kuin hiprakkaiset miehet itse ymmärsivät mistä oikein on kyse.

Sitten oli vielä se, että kirjailija oli päättänyt vaihtaa yhden sivuhenkiön nimen Simon Korvesta Simon Kankaaksi! En tiedä oliko tämä tietoinen päätös vai puhdas vahinko, mutta kun kirjoja on kuunnellut nyt putkeen niin särähti heti korvaan. Sen jälkeen tietenkin kuuntelee entistä herkemmällä korvalla ja etsii muita mahdollisia virheitä. Niitä ei onneksi tullut vastaan, vaikka ajattelinkin että Leenalla oli dobermanneja eikä rotikoita. Sen verran vainoharhainen olin, että piti käydä kirjastosta hakemassa Julma ja tarkastaa asia, mutta onneksi olin väärässä :)

Vaikka tässä tuli paljon negatiivisia asioita tästä teoksesta, se ei silti tarkoita etteikö se olisi ollut omalla tavallaan hyvä. Kerronta ja kieli oli sujuvaa, suuria aukkoja ja puutteita ei ollut, juoni pysyi mielenkiintoisena (sai jännittää kuinka nopeasti henkilöhahmot oivaltavat itsestäänselvyydet) ja huumoria riitti sopivasti. Minulla odottaa vielä yksi Rönnbackan teos puhelimessa kuunneltavana, joten luulen että tartun siihen piakkoin.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Tämä on toinen Risto Isomäen kirja jonka kuuntelin tänä vuonna. Kurganin varjot kuuntelin helmikuussa. Tämäkin löytyi kätevästi kirjastosta äänikirjana.

Tämän teoksen keskiössä oli Atlantiksen kadonnut kaupunki sekä sulavat jäävuoret. Teoksessa kuvattu Atlantiksen löytyminen läheltä Intiaa vaikuttaa mahdolliselta, sillä perustelut olivat erittäin hyvät. Platonin kuvaukset kadonneesta kaupungista täsmäävät osin niihin löytöihin, joita Intian läheltä on oikeastikin tehty. Tietenkin kirjailija on värittänyt tarinaa myös fiktiolla, joten kaikkea ei pidä ottaa totena. Mutta Sarasvati on todellakin ollut aikoinaan joki, joka on virrannut oletetun Atlantiksen lähellä. Suuren hyökyaallon tuhottua Atlantiksen, Sarasvati on tuonut mukanaan hiekkaa mikä on haudannut kaupungin suojaten sitä samalla.

Toinen teoksen pääteemoista ovat jäätiköt ja ennen kaikkea niiden sulaminen. Intiassa kadonnutta kaupunkia tutkimassa oleva Sergei huomaa sähköpostissaan outoja kuvia jäätiköltä. Hän on yhteydessä Susaniin, joka työskentelee jäätiköllä ja Susan lähtee selvittämään suuren järven katoamista. Tästä alkaa todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Fakta on että jäätikkö sulaa, ja voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa mega tsunamin, joka puolestaan voi hukuttaa alleen uskomattomat määrät kaupunkeja. Pieni porukka yhdessä Venäjän presidentin kanssa käy toimeen. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että on positiivista lukea joskus venäläisistä "hyviksinä" kun useimmissa kirjoissa heidät kuvataan stereotyyppisinä, ahneina ja väkivaltaisina. Joka tapauksessa, tutkijat suosittavat rannikoilla olevien ydinvoimaloiden sulkemista mahdollisimman pian, sillä jättimäinen tsunami tuhoaisi nuo voimalat hetkessä ja vapauttaisi suuret määrät radioaktiivista materiaalia ilmaan ja veteen.

Siinä mielessä nämä Isomäen kirjat ovat erikoisia, että näistä puuttuu niin sanottu klassinnen onnellinen loppu. Tietenkin tässäkin teoksessa oli omalla tavallaan hyvä loppu, sellainen joka antoi toivoa ja viestitti ettei koko maapallo tuhoutuisi vaikka pahin kauhuskenario tapahtuisikin. Silti moni kuolee ja maailma muuttuu hyvin toisenlaiseksi mitä se on tällä hetkellä. Teos herättää ajatuksia ja pistää miettimään niin ydinvoimaa, ilmastonmuutosta kuin historiaakin. Ihminen voisi oppia virheistään, mutta entä jos onnettomuuden jälkeen ei ole ketään kertomassa niistä? Tai tuo joukko olisi hyvin pieni ja levittäytynyt eri puolille maapalloa. Suomen kohdalla teoksessa kävi kuitenkin hyvin, vedenpinta ei noussut kovin korkealle vaan mahdollisuus asua täällä olisi edelleen olemassa. Ellei tietenkin otettaisi huomioon glofvirran loppumista ja -50 asteen pakkastalvia.

Uusi ulkoasu ja Facebook

Lukijan kirjahylly sai tänään uuden ulkoasun ja omat Facebook-sivut. Saa käydä tykkäämässä :)

Facebookia olen miettinyt jo pitkään, ja tänään löytyi aikaa ja energiaa toteuttaa tuo ajatus. En tiedä onko muilla kirjabloggareilla omia FB-sivuja, mutta itse koen asian hyvänä. Tarkoitus on siis päivittää uusimmat postaukset myös FB:n puolelle. Tosin en tiedä onko tällä blogilla itseni lisäksi muita lukijoita :)

Christian Rönnbacka: Julma

Toinen Christian Rönnbackan teos kuunneltu Elisan äänikirjana. Tämänkin hankin itselleni jo aikaisemmin, mutta koska mielestäni saman kirjailijan teokset täytyy lukea (kuunnella) ilmestymisjärjestyksessä niin tämä Julma oli sitten seuraava kuuntelulistalla. [Tosin luen/kuuntelen useaa kirjaa yhtäaikaa, joten tänne ne päätyvät siinä järjestyksessä milloin mikäkin teos loppuu.] Lukijana oli tällä kertaa Ville Tiihonen, hyvä lukija mutta ensimmäisen osan lukijan, Jukka Peltolan jälkeen minulla meni hetki tottua Tiihosen ääneen.

Julma jatkaa Antti Hautalehdon tarinaa. Hän on nyt kokonaan Porvoolainen poliisi, ja saa teoksen alussa ylennyksen. Pian käsillä onkin Antin ensimmäinen juttu tutkinnanjohtajana. Pieni tyttö kaapataan kotoaan, mutta mikä kummallisinta, hänet palautetaan parin päivän päästä. Vaikka asiaa ei sanota suoraan, niin lukijalle annetaan kuva siitä mitä tytölle on tapahtunut. Eikä tyttö jää kaappaajansa viimeiseksi uhriksi. Samalla valotetaan myös pedofiilien ajatusmaailmaa mikä kylmää ja puistattaa. Joitain asioita ei vain voi ymmärtää ja hyväksyä!

Samaan aikaan kun paineet kasautuvat Antin niskaan, hän saa myös kuulla että hänestä on luvattu tapporaha. Taustalla on edellisen teoksen tapahtumat ja suuren huumelastin joutuminen viranomaisten käsiin. Antti kokee muutaman läheltäpititilanteen, ja onneksi selviää myös ruotsalaisten palkkamurhaajien käsistä vaikka tyttöjä kaapannut pedofiili yrittää myös riistää Antin hengen.

Edellisen teoksen tapaus-Heli päättyi surullisesti, mutta onneksi Antin ei tarvitse olla enää yksin. Rinnalle löytyy lääkärinä työskentelevä Leena. Joten pientä romantiikkaakin on taas ilmassa.

Pidin tästäkin teoksesta paljon. Kerronta on sujuvaa ja huumori kukkii sopivasti. Tapaukset ovat kammottavuudessaan uskottavia eikä mitään älyttömiä ylilyöntejä ole. Juuri tällainen pitää kunnon dekkarin ollakin!

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Olen kuunnellut aikaisemmin tänä vuonna Kaisa Haatasen aikaisemman teoksen Meikkupussin pohjalta. Pidin tuosta teoksesta, joten odotin tältä uudelta teokselta paljon.

Tämä Ylipainolisämaksu jatkaa Tytti Karakosken tarinaa, tosin tällä kertaa Tytti jakaa lukijoilleen matkustuskertomuksia, pieniä tarinoita ja sattumuksia vuosien varrelta. Kuinka erilaisia matkakumppaneita onkaan olemassa, miten erilaisia paikkoja ja tapoja. Mielenkiintoista luettavaa (kuunnaltavaa) mutta jostain syystä tämä ei sytyttänyt minua niin paljon kuin ensimmäinen teos.

Lainasin tämän kirjastosta äänikirjana ja kuuntelin nopeasti, eihän tällä ollut kestoa kuin 3 tuntia ja 37 minuuttia. Huumoria tässä teoksessa onneksi oli ja sain nauraa muutaman kerran makeasti. Saa nähdä vieläkö Haatanen jakaa Tytin kokemuksia vai keksiikö hän jotain uutta? Ainakin huumori on hänellä hallussa :)

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen

Hankin tämän alkukesästä itselleni Elisan äänikirjana, mutta kuuntelu on viipynyt näihin päiviin. Toisaalta olen iloinen, että jaksoin odottaa, toisaalta taas harmittaa etten tutustunut tähän aikaisemmin. Tämä oli nimittäin todella positiivinen yllätys!

Antti Hautalehto on KRP:n poliisi joka on siirtynyt Porvooseen tekniikkaan. Syy siirtoon on se, että Antti kyttää parempaa ylenemismahdollisuutta, Tosin pitkään Antti ei ehdi hommiaan tehdä, kun KRP kutsuu taas, iso peiteoperaatio kaipaa pätevää tekijää, Antti jää pian omilleen kun huumeliigan pyörä pyörähtää ja Antti joutuu pelaamaan kahteen pussiin.

Dekkarina teos oli hyvä, toimiva. Mukava kuunnella hyvää suomalaista poliisitoimintaa, etenkin kun kirjailija on itse entinen poliisi, tämä näkyy tekstissä ja välittyy juuri sopivalla tavalla. Pidin pienistä yksityiskohdista, jotka tuovat tarinaan juuri sopivaa terävyyttä. Ainoa ennalta-arvattava asia oli Heli. Hänet oli kirjoitettu tarinaan liian ilmiselvästi. Mutta toisaalta tämä ei haitannut, sillä ripaus romantiikkaa sopii mielestäni dekkareihin hyvin.

Olin tyytyväinen kun hankin tämän Elisan äänikirjana. Lukijana Jukka Peltola oli todella hyvä. Nautin suuresti hänen äänestään ja se sopi tarinaan erinomaisesti. Luulen, että seuraavaksi kuuntelen hieman lisää Antti Hautalehdon tekemisiä.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Elokuussa suomeksi ilmestynyt uutuus pääsi kirjahyllyyni syyskuun lopulla. Voisi sanoa, että ahmin tämän nopeasti vaikka toisaalta yritinkin hidastella, sillä kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tosin tämän kirjan kohdalla mietin muutaman kerran, että onko tämä oikeasti niin älyttömän hyvä? Esimerkiksi Hinnelin rehtorin käytös oli omituista, ja kummasti ne asiat menivät useamman kerran juuri sillä tavalla kuin pitikin, tai vastaavasti umpikuja oli yllättävän ratkaisematon.

Baltimoren sukuhaaran tragedia jatkaa Marcus Goldmanin tarinaa, mikä alkoi jo Totuus Harry Quebertin tapauksessa. Marcus kertoo nyt oman sukunsa tarinan, ja tragedian mikä liittyy hänen suuremmoisena pitämiinsä Baltimoren Goldmaneihin. Lisäksi lukija saa kuulla myös Marcuksen henkilökohtaisesta elämästä mukaan lukien hänen rakkauselämänsä.

Marcuksen isän veli, Saul-setä on menestyvä asianajaja, hänellä on kaunis vaimo Anita, älykäs poika Hinnel sekä lähes adoptoitu toinen poika Woody, lahjakas jalkapalloilija. He asuvat komeassa talossa Oak Parkissa, viettävät kesät Hamptonsissa ja Floridassa. Marcus on onnekas kun saa viettää sekkujensa kanssa kaikki loma-ajat, yhdessä he muodostavat Goldmanin jengin. Marcus kadehtii niin setäänsä kuin serkkujaan ja toivoo olevansa yhtä hyvä ja arvostettu kun he ovat. Samalla Marcus häpeää omia vanhempiaan ja häpeää sitä että häpeää. On kuitenkin tullut aika selvittää totuus Baltimoren sukuhaarasta, sillä kaikki on romahtanut.

Tarina polveilee vuosien 1989 ja 2012 välillä. Vaikka teos on jaettu viiteen eri osaan, nämä eivät etene ajallisesti järjesteyksessä. Kaikki alkaa tietenkin nykyhetkestä, mutta varsinainen tarina koostuu takaumista ja muistoista. Lisäksi kirjailija onnistuu koukuttamaan hyvin lukijansa tämän tyyppisillä lauseilla: "Kuinka olisin voinut arvata, miten heille kävisi?" Eihän tämmöisen jälkeen voi muuta kuin lukea vielä yksi luku, tai kaksi!

Pidin kirjasta valtavasti. Se on hyvin kirjoitettu, mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Pienet puutteet ja omituisuudet hukkuvat suurenmoisuuteen. Tosin tämän jälkeen minulla ei ollut aivan niin innostunut olo kun Totuus Harry Quebertin tapauksen jälkeen. Tarina itsessään on hyvin surullinen, täynnä kateutta, häpeää, kilpailua, väärinkäsityksiä mutta myös anteeksiantoa, rakkautta ja lohtua. Kuten vanha sanonta, kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, pätee myös Goldmanien suvun suhteen. Hämmentävää miten tietämättömyys voi vaikuttaa niin moniin asioihin ja niin pitkäksi aikaa. Yksityiset ajatukset ovat salattuja, mutta niiden ääneen sanominen voisi pelastaa niin paljon.

En voi olla pohtimatta aikooko Dicker rakentaa koko kirjailijan uransa Marcus Goldmanin varaan? Toki uusia tarinoita ja seikkauluita on varmasti jäljellä, mutta tämä teos oli minusta suht tyhjentävä kertonut Goldmanista. Toivon tietenkin hartaasti, että saan jonain päivänä lukea Dickerilrä uutta tuotantoa, ja vain aika näyttää minkälaisen tarinan hän päättää lukijoilleen kertoa.

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Aivan ihastuttava kertomus 1800-luvun Englannista. Jane Austen on kyllä romantiikan mestari, ja tämä tarinat toimivat vielä nykypäivänäkin. Sillä vaikka puitteet, pukeutuminen ja tavat muuttuvat, niin tunteet säilyvät. Ihastuminen ja rakastuminen, mustasukkaisuus ja epävarmuus ovat muuttumattomia. Lainasin tämän teoksen kirjastosta äänikirjana.

Anne Elliot, ei enää aivan nuori neito, kohtaa kahdeksan vuoden jälkeen entisen kihlattunsa. Vaikka hän kuinka yrittää tukahduttaa tunteitaan, ne nousevat uudelleen pintaan. Mutta epävarmuus, kuinka kapteeni Wentworth suhtautuu häneen vuosien jälkeen raastaa neidon sydäntä ja hän joutuu asettelemaan sanansa huolella ja varoen. Samaan aikaan kapteeni Wentworth käy ankaraa sisäistä kamppailua kuinka suhtautua entiseen rakastettuun, mustasukkaisuus vaivaa miestä sekä epävarmuus Annen tunteista.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat osittain Bathiin, kaupunkiin missä haluaisin ehdottomasti jonain päivänä vierailla! Henkilöhahmoja on paljon, muttei liikaa niin että lukija (kuulija) pysyy hyvin kärryillä tapahtumista. Neiti Elliottin ja kapteeni Wentworthin lisäksi on Annen isä, kaksi sisarta, toisen sisaren mies, kaukainen serkku herra Elliot (jonka uskotaan kihlaavan Anne), sekä joukko ystäviä, sukulaisia ja naapureita.

Jane Austen kuuluu jokaisen romantiikan nälkäisen lukulistalle!

Ilkka Remes: Kiirastuli

Syksy on siitä ihanaa aikaa, että hyviltä kirjailijoilta ilmestyy usein uusi teos. Näin siis Ilkka Remekseltäkin ilmestyi Kiirastuli. Kirja jatkaa suoraan Hornan ja Jäätyvän helvetin tarinaa Lari Vuoresta sekä Suomea kohtaavasta uhasta kun kaksi suurvaltaa ovat ottamaisillaan yhteen Suomen maaperällä. Kumman puoleen Suomi lopulta kääntyy (tai taipuu), ei selvinnyt vielä tässä teoksessa ja Remes lupasi jatkoa. Sitä odotellen!

Jouduin toppuuttelemaan itseäni etten olisi ahminut tätä teosta yhdeltä istumalta. Joskus on parempi antaa tarinalle hieman tilaa ja nauttia sitä pienissä erissä, sillä liian monesti olen ahmaissut jonkun teoksen liian nopeasti. Silloin jää helposti olo ettei kirjasta jää mitään mieleen. Tätä virhettä yritän välttää.

Kiirastuli on enemmän kuin ajankohtainen, kuten Remeksen kirjat yleensä ovat. Psykologinen sodankäynti ja maahanmuutto-kriisi ovat teoksen keskeiset teemat, ja mikä pahinta ne voisivat olla jopa totta. Kaikki alaa Keuruun puukirkon palolla, joka lavastetaan maahanmuuttajan sytyttämäksi. Lari Vuori puolestaan toimii eräänlaisena sissinä ja yrittää ehkäistä venäläismielisten suomalaisten levittämän väärän tiedon leviämistä. Kun Suomi solmii liiton Amerikkalaisten kanssa ja antaa heidän astua Suomen maaperälle Venäjä reagoi voimakkaasti. Suomen ja Venäjän välinen raja aukeaa, mutta vain toiseen suuntaan: Venäjä lähettää Suomeen valtavat määrät pakolaisia, jotka on kuljetettu paikalle junalla ja busseilla.

Tarinaa seurataan sekä Larin, että muiden keskeisten henkilöiden näkökulmasta, näin lukija pysyy askeleen edellä tapahtumissa. Myös pilkahduksia muista näkökulmista nähdään tarinan seassa, mikä tuo tarinaan niin uskottavuutta kuin kauhistuttaa lukijaa.

Loppuun oli hienosti pedattu seuraavan teoksen alkuasetelma, ja täytyy sanoa että odotan sitä jo innolla! Sillä sekin tulee päätymään kirjahyllyyni, aivan kuin tämäkin teos heti ilmestymispäivänään.

Hauskana yksityiskohtana nostan esille huomioni, että teoksen puolivälissä Lari tuntui syövän jatkuvasti :) Aina kun hänen kerrontavuoronsa tuli, niin hän nautiskeli joko sämpylää tai suklaata. Ymmärrän kyllä, että kirjailija on halunnut inhimillistää henkilöhahmoa mutta minulle tämä pisti vain silmään hassusti. Itse juonen kannaltahan tällä ei ole yhtään mitään merkitystä!