Toinen osa Lumikki Anderssonin trilogiasta. Tämäkin siis kirjastosta äänikirjana lainattu ja vähän hitaasti kuunneltu.
Lumikki on matkustanut Prahaan omaan rauhaan. Siellä hän kohtaa Zelenka-nimisen nuoren naisen, joka väittää olevansa Lumikin sisarpuoli. Lumikin muistoista kumpuaa ajatuksia ja muistikuvia siskosta, mutta eihän se voi olla mahdollista sillä he eivät ole koskaan ennen tavanneet Zelenkan kanssa eivätkä viettäneet "normaalia" perhe-elämää. Lumikille selviää, että Zelenka kuuluu Perheeseen, jossa noudatetaan hyvin tiukkoja sääntöjä. Samaan aikaan nuori, kunnianhimoinen toimittaja perehtyy Perheeseen. Lumikki kohtaa hänet sattumalta ja yhdessä he selvittelevät Perheen salaisuutta.
Tässä toisessa osassa Lumikki ei vaikuta enää niin kiinnostavalta persoonalta kuin ensimmäisessä osassa. Lumikin erikoiset kyvyt ovat tuntuneet hävinneen, tai niitä ei ainakaa tuoda kovin paljon esiin. Lumikki vaikuttaa enemmän normaalilta tytöltä, joka haikailee menetetyn rakkauden perään. Tässä teoksessa lukija saakin kuulla paljon Liekistä, Lumikin ensirakkaudesta, josta Lumikki ei ole vieläkään päässyt yli.
Lopulta selviää, että Zelenkan Perhe on tekemässä massaitsemurhaa, mutta Lumikki pelastaa heidät viime hetkellä. Zelenka ei olekaan hänen sisarensa, mutta heidän välilleen muodostuu kuitenkin luja ystävyys.
Saa nähdä mitä trilogian kolmas osa tarjoilee. Paljastuvatko Lumikin salaisuudet lopulta ja kuullaanko Liekistä vielä jotain?
perjantai 27. marraskuuta 2015
perjantai 20. marraskuuta 2015
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Haahuilen aina silloin tällöin kirjaston lasten- ja nuortenosastolla. Tämä teos tarrui yhdellä reissulla mukaan äänikirjan muodossa, kun huomasin että kyseessä on trilogia ja kaikki osat olivat saatavilla. Tutustun mielelläni uusiin nuortenkirjoihin, sillä koskaan ei voi tietää minkälainen löytö osuu kohdalle.
Lumikki Andersson on 17-vuotias lukiolaistyttö jonka koti on Riihimäellä mutta lukio Tampereella. Teoksen edetessä selviää, että Lumikki on ollut koko ala-asteen ajan koulukiusattu, mutta onnistunut pääsemään niin fyysisesti kuin psyykkisesti asian yläpuolelle. Hän on juuri sellainen sankaritar jolle kaikki on mahdollista. Hän on omalla tavallan nero, joka osaa ratkoa ongelmia hetkessä.
Lukiossa Lumikki viihtyy yksin, mutta eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää 500 euron seteleihin koulun pimiössä. Pian Lumikki on selvittänyt kuka setelit on pimiöön vienyt ja joutuu tahtomattaan mukaan soppaan, johon liittyy myös huumekauppaa sekä salaperäinen Jääkarhu.
Lumikki selviää uskomattomista tilanteista nopean älynsä ja tarkan nenänsä ansiosta. Lukijalle Lumikin historiaa tarjoillaan pieninä paloina, niin että mielenkiinto säilyy mutta lopulta kaikki kuitenkin paljastetaan. Tietenkin teoksen loppuun jää kuitenkin oma koukkunsa, onhan tämä tarina tarkoitettu trilogiaksi.
Lumikki Andersson on 17-vuotias lukiolaistyttö jonka koti on Riihimäellä mutta lukio Tampereella. Teoksen edetessä selviää, että Lumikki on ollut koko ala-asteen ajan koulukiusattu, mutta onnistunut pääsemään niin fyysisesti kuin psyykkisesti asian yläpuolelle. Hän on juuri sellainen sankaritar jolle kaikki on mahdollista. Hän on omalla tavallan nero, joka osaa ratkoa ongelmia hetkessä.
Lukiossa Lumikki viihtyy yksin, mutta eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää 500 euron seteleihin koulun pimiössä. Pian Lumikki on selvittänyt kuka setelit on pimiöön vienyt ja joutuu tahtomattaan mukaan soppaan, johon liittyy myös huumekauppaa sekä salaperäinen Jääkarhu.
Lumikki selviää uskomattomista tilanteista nopean älynsä ja tarkan nenänsä ansiosta. Lukijalle Lumikin historiaa tarjoillaan pieninä paloina, niin että mielenkiinto säilyy mutta lopulta kaikki kuitenkin paljastetaan. Tietenkin teoksen loppuun jää kuitenkin oma koukkunsa, onhan tämä tarina tarkoitettu trilogiaksi.
Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo "Et muuten tätäkään usko..." Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä
Luin tämän toisen Haapasalon elämänkerran putkeen ensimmäisen kanssa. Ja kuten tuo ensimmäinen osakin, tämäkin oli täynnä hienoja kuvia by Juha Metso. Ehkä tässä kirjassa oli aavistuksen sellainen olo, että kuvat on otettu yhdessä paikassa, lyhyessä ajassa. Tarjonta oli suppeampaa kuin ensimmäisessä kirjassa.
Toinen huomioni kiinnittävä asia oli toisto. Jonkun verran oli edellisen kirjan juttujen toistoa, oliko se tahallista vai tahatonta, en tiedä. Toisaalta näissä jutuissa oli myös se mielenkiintoinen juttu, että ne eivät olleet täysin identtisiä keskenään. Jokin pikkujuttu oli muuttunut. Tästä tuli entistä vahvemmin sellainen olo, että Ville on hyvä tarinankertoja eikä lukija voi olla aivan varma, että kaikki asiat on todella tapahtuneet juuri hänelle. Tai sitten hän yksityiskohtia muuttamalla suojelee jotain, ehkä itseään.
Tässä teoksessa oli ehkä edeltäjäänsä enemmän kannanottoja ja pohdintaa Venäjän tilasta 2000-luvulla. Hauskoja sattumuksia ja kamaluuksia oli vähemmän, vaikka kyllä lukija pääsi taas nauramaan ääneen moneen otteeseen. Toisaalta kautta teoksen lukija asti jonkinlaista varovaisuutta. En usko, että nämä teokset ovat jääneet FSB:n porukalta tutkimatta, vaikka Ville varookin visusti tuomasta esiin omaa, ehkä rehellistä mielipidettään Venäjästä.
Kuten Kauko Röyhkäkin toteaa: Ville Haapasalo on merkillinen mies. Ja voin sanoa, että jos hänestä ilmestyy vielä elämänkerta, luen sen mielelläni.
Toinen huomioni kiinnittävä asia oli toisto. Jonkun verran oli edellisen kirjan juttujen toistoa, oliko se tahallista vai tahatonta, en tiedä. Toisaalta näissä jutuissa oli myös se mielenkiintoinen juttu, että ne eivät olleet täysin identtisiä keskenään. Jokin pikkujuttu oli muuttunut. Tästä tuli entistä vahvemmin sellainen olo, että Ville on hyvä tarinankertoja eikä lukija voi olla aivan varma, että kaikki asiat on todella tapahtuneet juuri hänelle. Tai sitten hän yksityiskohtia muuttamalla suojelee jotain, ehkä itseään.
Tässä teoksessa oli ehkä edeltäjäänsä enemmän kannanottoja ja pohdintaa Venäjän tilasta 2000-luvulla. Hauskoja sattumuksia ja kamaluuksia oli vähemmän, vaikka kyllä lukija pääsi taas nauramaan ääneen moneen otteeseen. Toisaalta kautta teoksen lukija asti jonkinlaista varovaisuutta. En usko, että nämä teokset ovat jääneet FSB:n porukalta tutkimatta, vaikka Ville varookin visusti tuomasta esiin omaa, ehkä rehellistä mielipidettään Venäjästä.
Kuten Kauko Röyhkäkin toteaa: Ville Haapasalo on merkillinen mies. Ja voin sanoa, että jos hänestä ilmestyy vielä elämänkerta, luen sen mielelläni.
torstai 19. marraskuuta 2015
Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
Tämä taitaa olla niitä harvoja kirjoja minkä mieheni on lukenut ennen minua. Hän sai tämän vuosi sitten isänpäivälahjaksi ja jo silloin päätin, että minäkin tulen lukemaan tämän jossain vaiheessa. No, vuosi siinä vierähti kun oli aina muka jotain muuta kesken. Tämähän oli kyllä loppuen lopuksi todella nopealukuinen.
Teos on siis suomalaisen Ville Haapasalon elämänkerta, tai osa siitä. Teokselle on nimitäin jatko-osakin. Kauko Röyhkä haastattelee ja Ville kertoo. Nopealukuisen teoksesta tekee valtava kuvatarjonta, mikä on valokuvaaja Juha Metson käsialaa. Tosin näiden kuvien ääreen jää hetkeksi jos toiseksikin ihailemaan ammattilaisen kaunista jälkeä. Itse teos rakentuu kysymys-vastaus-periaatteella.
Villen varhaisvuodet Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä ovat jännittävää luettavaa. Näyttelijäksi opiskelemaan lähtenyt Ville on joutunut aika moniin tiukkoihin paikkoihin ja ihmettelen suuresti, että hän on ylipäänsä vielä hengissä. Toisaalta joistain jutuista tulee olo, että onko tämä nyt vain showmiehen tarinointia, vai onko näin todellakin tapahtunut. Luulen, että Haapasalo haluaa säilyttää jonkinlaisen savuverhon ympärillään eikä kerro ihan kaikkea, tai ainakaan koko totuutta. Tapahtumat ja sattumukset ovat viihdyttäviä ja välillä lukija saa nauraa ääneen pyörällä ajavalle karhulle tai Laatokalle unohdetulle kuvaajalle.
Innolla tartun tuohon seuraavaan teokseen. Pysyvätkö jutut edelleen yhtä hauskoina, vai tuleeko mukaan syvällisempää pohdintaa venäläisyydestä?
Teos on siis suomalaisen Ville Haapasalon elämänkerta, tai osa siitä. Teokselle on nimitäin jatko-osakin. Kauko Röyhkä haastattelee ja Ville kertoo. Nopealukuisen teoksesta tekee valtava kuvatarjonta, mikä on valokuvaaja Juha Metson käsialaa. Tosin näiden kuvien ääreen jää hetkeksi jos toiseksikin ihailemaan ammattilaisen kaunista jälkeä. Itse teos rakentuu kysymys-vastaus-periaatteella.
Villen varhaisvuodet Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä ovat jännittävää luettavaa. Näyttelijäksi opiskelemaan lähtenyt Ville on joutunut aika moniin tiukkoihin paikkoihin ja ihmettelen suuresti, että hän on ylipäänsä vielä hengissä. Toisaalta joistain jutuista tulee olo, että onko tämä nyt vain showmiehen tarinointia, vai onko näin todellakin tapahtunut. Luulen, että Haapasalo haluaa säilyttää jonkinlaisen savuverhon ympärillään eikä kerro ihan kaikkea, tai ainakaan koko totuutta. Tapahtumat ja sattumukset ovat viihdyttäviä ja välillä lukija saa nauraa ääneen pyörällä ajavalle karhulle tai Laatokalle unohdetulle kuvaajalle.
Innolla tartun tuohon seuraavaan teokseen. Pysyvätkö jutut edelleen yhtä hauskoina, vai tuleeko mukaan syvällisempää pohdintaa venäläisyydestä?
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Liza Marklund: Rautaveri
Jonotin tätä viimeistä Annika Bengtzon -teosta toista kuukautta kirjastosta. Sain tämän viimein kahden viikon pikalainaan, ja aika viime tippaan meni lukeminen sillä tänään on eräpäivä. Jostain syystä lukeminen takkusi tosi paljon alussa, tosin luulen sen johtuneen siitä että tiesin tämän olevan viimeinen Marklundin teos, hän on ilmoittanut lopettavansa kirjoittaminen kokonaan.
Tässä teoksessa vedettiin omalla tavallaan yhteen kymmentä edellistä Bengtzon -dekkaria. Osa mainittiin sivulauseissa mutta kaikki olivat tavalla tai toisella ainakin kerran esillä. Voi olla, että juuri siitä johtuen tämä ei oikein sysyttänyt minua ennen kuin teoksen oma juoni pääsi kunnolla vauhtiin.
Teoksessa oli kaksi pääteemaa: paperisen Kvällspressenin lopeetaminen ja Annikan sisaren Birgitan katoaminen. Lisäksi Annika kärsii pahoista paniikkikohtauksista psykologin vastaanotolla ja hän kohtaa menneisyytensä ja Svenin, entisen poikaystävänsä, jonka Annika on surmannut vuosia aikaisemmin. Omituiset kaksosveljet joutuvat myös kiinni (vaikka toinen heistä istuukin jo vankilassa) neuvokkaan Nina Hoffmanin ansiosta. Vaikka onkin lähellä, ettei Annikasta tule yksi heidän uhreistaan.
Kaikki juoneenpätkät ja langat punotaan siististi nippuun tarinan lopussa, myös aikaisempien kirjojen asiat. Lukijalle tulee hyvä olo, vaikka toisaalta kirjan toiseksi viimeinen luku onkin omalla tavallaan surullinen. Viimeinen luku, epilogi, on Thomaksen näkökulmasta ja vaikka hän hahmona onkin mitä ällöttävin ja ärsyttävin, ihailen kirjailijan kykyä kirjoittaa noin epämiellyttävä henkilöhahmo. Lukijalle jää myös hyvä ja turvallinen olo: Annikan elämässä kaikki on nyt hyvin ja hän on onnellinen.
Tässä teoksessa vedettiin omalla tavallaan yhteen kymmentä edellistä Bengtzon -dekkaria. Osa mainittiin sivulauseissa mutta kaikki olivat tavalla tai toisella ainakin kerran esillä. Voi olla, että juuri siitä johtuen tämä ei oikein sysyttänyt minua ennen kuin teoksen oma juoni pääsi kunnolla vauhtiin.
Teoksessa oli kaksi pääteemaa: paperisen Kvällspressenin lopeetaminen ja Annikan sisaren Birgitan katoaminen. Lisäksi Annika kärsii pahoista paniikkikohtauksista psykologin vastaanotolla ja hän kohtaa menneisyytensä ja Svenin, entisen poikaystävänsä, jonka Annika on surmannut vuosia aikaisemmin. Omituiset kaksosveljet joutuvat myös kiinni (vaikka toinen heistä istuukin jo vankilassa) neuvokkaan Nina Hoffmanin ansiosta. Vaikka onkin lähellä, ettei Annikasta tule yksi heidän uhreistaan.
Kaikki juoneenpätkät ja langat punotaan siististi nippuun tarinan lopussa, myös aikaisempien kirjojen asiat. Lukijalle tulee hyvä olo, vaikka toisaalta kirjan toiseksi viimeinen luku onkin omalla tavallaan surullinen. Viimeinen luku, epilogi, on Thomaksen näkökulmasta ja vaikka hän hahmona onkin mitä ällöttävin ja ärsyttävin, ihailen kirjailijan kykyä kirjoittaa noin epämiellyttävä henkilöhahmo. Lukijalle jää myös hyvä ja turvallinen olo: Annikan elämässä kaikki on nyt hyvin ja hän on onnellinen.
torstai 12. marraskuuta 2015
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Äänikirjan kansi houkutteli kirjastossa tarttumaan tähän. Lopulta jouduin lainaamaan itse kirjankin, sillä levyt olivat niin huonossa kunnossa etten saanut kaikesta selvää. Viimeiset luvut luin kirjasta, kun äänikirjan kuunteleminen ei muista syistä ollut mahdollista ja halusin saada tämän äkkiä päätökseen. Voi olla, että olisi ollut parempi kuunnella koko teos eikä ryhtyä kesken kaiken lukemaan sitä. Jotenkin tuntui, että loppu tuli joko liian äkkiä tai lässähti omituisesti, kun luin sen itse.
Teos kuuluu "maagisen realismin" piiriin ja ensin ajattelin, ettei minulla juurikaan ole kokemusta tästä kirjallisuuden lajista. Mutta asiaa hetken pohdittuani, löysinkin useamman teoksen joka täyttää maagisen realismin tunnuspiirteet. Ehkä tunnetuimpia lajin edustajia on Sadan vuoden yksinäisyys ja suomalaisista kirjailijoista Johanna Sinisalo on ehkä tuttu useimmille.
Tässä teoksessa keskiössä on kuvitteellinen kaupunki Suomessa, Jäniksenselkä ja sen kuuluisa lastenkirjailija Laura Lumikko sekä hänen perustamansa kirjallisuuden seura. Seuran jäseniä ovat yhdeksän lasta, joista kirjailija Lumikko on tehnyt yhdeksän menestyvää suomalaista kirjailijaa sekä uusi, kymmenes jäsen Ella Milana, jonka Laura Lumikko on juuri valinnut joukkoon ja pian sen jälkeen kirjailijatar katoaa omituisesti. Tosin jotain perin omituista ja salaperäistä tässä seurassa on, sen saa nuori kirjallisuuden tutkija Ella Milana huomata. Seuralla on aivan omat sääntönsä sekä Peli, jota he pelaavat keskenään. Pian Ellalle myös selviää, ettei hän olekaan ensimmäinen kymmenes jäsen seurassa, vaan joku on ollut ennen häntä. Ella ryhtyy Pelin avulla selvittämään mysteeriä ja paljastaa lopulta valtavan salaisuuden, mikä koskee kaikkia seuran jäseniä.
Teos kuuluu "maagisen realismin" piiriin ja ensin ajattelin, ettei minulla juurikaan ole kokemusta tästä kirjallisuuden lajista. Mutta asiaa hetken pohdittuani, löysinkin useamman teoksen joka täyttää maagisen realismin tunnuspiirteet. Ehkä tunnetuimpia lajin edustajia on Sadan vuoden yksinäisyys ja suomalaisista kirjailijoista Johanna Sinisalo on ehkä tuttu useimmille.
Tässä teoksessa keskiössä on kuvitteellinen kaupunki Suomessa, Jäniksenselkä ja sen kuuluisa lastenkirjailija Laura Lumikko sekä hänen perustamansa kirjallisuuden seura. Seuran jäseniä ovat yhdeksän lasta, joista kirjailija Lumikko on tehnyt yhdeksän menestyvää suomalaista kirjailijaa sekä uusi, kymmenes jäsen Ella Milana, jonka Laura Lumikko on juuri valinnut joukkoon ja pian sen jälkeen kirjailijatar katoaa omituisesti. Tosin jotain perin omituista ja salaperäistä tässä seurassa on, sen saa nuori kirjallisuuden tutkija Ella Milana huomata. Seuralla on aivan omat sääntönsä sekä Peli, jota he pelaavat keskenään. Pian Ellalle myös selviää, ettei hän olekaan ensimmäinen kymmenes jäsen seurassa, vaan joku on ollut ennen häntä. Ella ryhtyy Pelin avulla selvittämään mysteeriä ja paljastaa lopulta valtavan salaisuuden, mikä koskee kaikkia seuran jäseniä.
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Viides Potter luettu ääneen lapselle. Itse olen lukenut tämän aikaisemmin ainakin kolme kertaa, voi olla että kertoja on enemmänkin, mutten ole merkinnyt niitä muistiin. Ensimmäisen kerran luin 12.-15.3.2004, toisen 15.-20.9.2004 ja kolmannen 18.-27.12.2005.
Harryn viiden vuosi Tylypahkassa alkaa levottomasti. Ankeuttajat hyökkäävät hänen ja Dudleyn kimppuun ja Harry joutuu tapauksen vuoksi Taikaministeriöön kuulusteluun. Cornelius Toffee, Taikaministeri, haluaisi erottaa Harryn Tylypahkasta. Osin syynä on se, että Harry itsepintaisesti väittää että Voldemort on palannut. Dumbledore kuitenkin "pelastaa" Harryn ja tämä pääsee lähtemään kouluun, kun on ensin viettänyt loppukesän Siriuksen talossa Kalmanhanaukiolla, missä myös Voldemorttia vastaan taisteleva salaseura Feeniksin kilta kokoontuu.
Koulussa Harry ja kumppanit saavat uuden pimeuden voimilta suojautumisen opettajan, kuten oli odotettua. Uusi opettaja, Dolores Pimento, on ministeriön määräämä virkamies, jonka mielestä oppilaat oppivat kaiken teoriassa eikä taikomista tarvita lainkaan. Harry joutuu Pimennon jälki-istuntoon ja joutuu kirjoittamaan omalla verellään "ei saa valehdella" omaan ihoonsa. Lisäksi Pimento määrää jatkuvasti uusia opetusasetuksia, ja lopulta nousee Tylypahkan rehtoriksikin kun Dumbledore joutuu lähtemään.
Harryn kouluvuosi on täynnä Albuksen Kaartia (Harry opettaa ystävilleen käytännön suojautumista pimeuyden voimia vastaan), ihastumista Chon, hiuspauksen pelikieltoa, kentaureja, jättiläisiä, angstia, unia Voldemortin tekemisistä, uusia ystäviä, joulu Siriuksen kanssa, Okklumeuksen opettelua Kalkaroksen johdolla sekä tietenkin V.I.P.-kokeet. Kouluvuoden lopussa Harry, Ron, Hermione, Ginny, Neville ja Luna Lovekiva säntäävät Taikaministeriön Salaperäisyyksien osastolle pelastamaan Siriusta, vain huomatakseen että Voldemort on houkutellut heidät ovelaan ansaan. Onneksi Kiltalaiset tulevat paikalle, ja vaikka Voldemort pakeneekin, niin velhomaailman on vihdoin tunnustettava hänen paluunsa. Hinta on tosin Harrylle kallis, sillä hän menettää Siriuksen. Harry saa myös kuulla vihdoinkin Dumbledorelta kohtalonsa: joko hänen on murhattava Voldemort tai Voldemort murhaa hänet.
Tämä teos on kaikista paksuin, ja toisaalta myös raskain. Ei pelkästään Siriuksen kuoleman vuoksi, vaan osin myös siksi, koska Harry on hankalassa 15-vuoden iässä, jolloin hänen tunteensa menevät vuoristorataa ja lukijan tekisi mieli välillä karjua hänelle järkeä päähän. Lisäksi teoksessa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, lähinnä Pimennon taholta, että lukijan tekee mieli itkeä ja kirkua ääneen. Onneksi mukana on paljon uuttakin, lukija pääsee tutustumaan paremmin Taikaministeriöön, Pyhän Mungon taikatautien sairaalaan, Fred ja George Weasley pistävät todella hanttiin Pimennolle ja lopulta jättävät koulun perustaakseen oman Weasleyn Welhowitsit kaupan Viistokujalle.
Huomenna katsomme elokuvan, vaikka tiedänkin jo etukäteen että se tulee olemaan pettymys. Yli tuhatta sivua ei vain saa mahdutettua muutaman tunnin leffaan.
Harryn viiden vuosi Tylypahkassa alkaa levottomasti. Ankeuttajat hyökkäävät hänen ja Dudleyn kimppuun ja Harry joutuu tapauksen vuoksi Taikaministeriöön kuulusteluun. Cornelius Toffee, Taikaministeri, haluaisi erottaa Harryn Tylypahkasta. Osin syynä on se, että Harry itsepintaisesti väittää että Voldemort on palannut. Dumbledore kuitenkin "pelastaa" Harryn ja tämä pääsee lähtemään kouluun, kun on ensin viettänyt loppukesän Siriuksen talossa Kalmanhanaukiolla, missä myös Voldemorttia vastaan taisteleva salaseura Feeniksin kilta kokoontuu.
Koulussa Harry ja kumppanit saavat uuden pimeuden voimilta suojautumisen opettajan, kuten oli odotettua. Uusi opettaja, Dolores Pimento, on ministeriön määräämä virkamies, jonka mielestä oppilaat oppivat kaiken teoriassa eikä taikomista tarvita lainkaan. Harry joutuu Pimennon jälki-istuntoon ja joutuu kirjoittamaan omalla verellään "ei saa valehdella" omaan ihoonsa. Lisäksi Pimento määrää jatkuvasti uusia opetusasetuksia, ja lopulta nousee Tylypahkan rehtoriksikin kun Dumbledore joutuu lähtemään.
Harryn kouluvuosi on täynnä Albuksen Kaartia (Harry opettaa ystävilleen käytännön suojautumista pimeuyden voimia vastaan), ihastumista Chon, hiuspauksen pelikieltoa, kentaureja, jättiläisiä, angstia, unia Voldemortin tekemisistä, uusia ystäviä, joulu Siriuksen kanssa, Okklumeuksen opettelua Kalkaroksen johdolla sekä tietenkin V.I.P.-kokeet. Kouluvuoden lopussa Harry, Ron, Hermione, Ginny, Neville ja Luna Lovekiva säntäävät Taikaministeriön Salaperäisyyksien osastolle pelastamaan Siriusta, vain huomatakseen että Voldemort on houkutellut heidät ovelaan ansaan. Onneksi Kiltalaiset tulevat paikalle, ja vaikka Voldemort pakeneekin, niin velhomaailman on vihdoin tunnustettava hänen paluunsa. Hinta on tosin Harrylle kallis, sillä hän menettää Siriuksen. Harry saa myös kuulla vihdoinkin Dumbledorelta kohtalonsa: joko hänen on murhattava Voldemort tai Voldemort murhaa hänet.
Tämä teos on kaikista paksuin, ja toisaalta myös raskain. Ei pelkästään Siriuksen kuoleman vuoksi, vaan osin myös siksi, koska Harry on hankalassa 15-vuoden iässä, jolloin hänen tunteensa menevät vuoristorataa ja lukijan tekisi mieli välillä karjua hänelle järkeä päähän. Lisäksi teoksessa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, lähinnä Pimennon taholta, että lukijan tekee mieli itkeä ja kirkua ääneen. Onneksi mukana on paljon uuttakin, lukija pääsee tutustumaan paremmin Taikaministeriöön, Pyhän Mungon taikatautien sairaalaan, Fred ja George Weasley pistävät todella hanttiin Pimennolle ja lopulta jättävät koulun perustaakseen oman Weasleyn Welhowitsit kaupan Viistokujalle.
Huomenna katsomme elokuvan, vaikka tiedänkin jo etukäteen että se tulee olemaan pettymys. Yli tuhatta sivua ei vain saa mahdutettua muutaman tunnin leffaan.
tiistai 3. marraskuuta 2015
Jo Nesbo: Poliisi
Ensimmäinen, ja ehkä viimeinenkin Harry Hole -dekkarini. Tämä löytyy pokkarina omasta hyllystä, mutta on jäänyt lukematta. Nyt lainasin kirjastosta äänikirjana, ja täytyy sanoa että jos olisin lukenut tätä, niin kesken olisi jäänyt. Äänikirjankin kuunteleminen oli paikoin todellisen työn takana. En siis aivan ymmärrä miksi Nesboa hehkutetaan niin valtavasti.
Toisaalta täytyy sanoa, ettei tämä huono ollut, ei missään nimessä. Mutta kun kirjailija on uusi, maailma ja hahmot ovat uusia, lukijalla (kuulijalla) menee oma aikansa päästä kaikeen tähän sisälle. Lisäksi henkilöhahmoja oli paljon, samoin tapahtumia ja paikkoja. Tässä teoksessa tutkittiin poliisimurhia. Poliiseja murhattiin rikospaikoilla, joiden rikokset eivät olleet selvinneet. Näitä murhia ehti tapahtua kai ainakin kolme, ellen väärin muista. Pari viimeistä jäivät yrityksisksi. Eli kuolemaa oli todella paljon.
Se missä Nesbo on hyvä, niin hämäämään lukijaa (kuulijaa). Hän antaa ymmärtää jonkun asian olevan näin, kunnes selviääkin sen olleen aivan päinvastoin. Henkilöhahmo saattaa kulkea ase kädessään ja lukija kuvittelee kyseessä olevan henkilön X, mutta yllättäen selviää että se olikin henkilö Y. Tehokeinona tämä on oikein hyvä, mutta jotenkin tuli epäluotettava olo, sillä tätä käytettiin koko ajan. Vaikka jännitin tapahtumissa mukana, mietin silti koko ajan että onko tämä taas sellainen hämäystemppu. Se hieman nakersi nautintoa.
Luulen, että koko Harry Hole -sarja olisi hyvä päättää tähän kirjaan. Sanon näin, vaikken olekaan lukenut muita Hole -teoksia, mutta tämän kirjan loppu oli vain jotenkin niin sopiva. Hieman minua jäi vaivaamaan, kun aivan kaikkia langanpäitä ei solmittu yhteen. Auroran vessa-retki, erään vangin kohtalo sekä yhden poliisikokelaan tulevaisuus jäivät häiritsemään. Koska minulla ei kuitenkaan ole aiempaa Harry Hole -kokemusta, en tiedä onko tämmöiset normaaleja kirjailijan temppuja. Tapa saada lukijat tarttumaan seuraavan teokseen siinä toivossa, että ratkaisut auki jääneisiin kysymyksiin löytyivät sieltä.
* * *
4.4.2017
Pakko tulla kommentoimaan tätä vanhaa merkintää. Ei, en aio muuttaa tätä, sillä haluan jättää muistiin ne fiilikset mitkä minulla oli kuunneltuani tämän. Nyt olen kuitenkin tutustunut Harry Holeen useamman teoksen verran ja voin sanoa, että mielipiteeni on muuttunut. Olen totaalisen ihastunut hahmoon, kirjailijaan, tyyliin, sivuhenkilöihin, aivan kaikkeen. Kun olen saanut koottua kuvaa tästä monen dekkarin tarinasta ehyemmäksi, ymmärrän nyt myös tämän teoksen taustat paremmin.
Koska luovuin juuri omasta Poliisin painoksestani, lainasin kirjan kirjastosta ja silmäilin pikaisesti läpi. Ajatuksena tietenkin se, että olin juuri lopettanut Aaveen ja haluan aloittaa uuden Janon, mutta totesin että haluan muistutella tapahtumat mieleeni kunnolla. Se olikin ihan fiksua, sillä nyt ymmärrän joitain kirjan tapahtumia paremmin. Nesbolla on näköjään tapana palata edellisen teoksen tapahtumiin, ja selvitellä niiden jälkipyykkiä seuraavassa teoksessa. Eikä tämä ole huono asia ollenkaan!
Kuva lisätty 4.4.2017
Toisaalta täytyy sanoa, ettei tämä huono ollut, ei missään nimessä. Mutta kun kirjailija on uusi, maailma ja hahmot ovat uusia, lukijalla (kuulijalla) menee oma aikansa päästä kaikeen tähän sisälle. Lisäksi henkilöhahmoja oli paljon, samoin tapahtumia ja paikkoja. Tässä teoksessa tutkittiin poliisimurhia. Poliiseja murhattiin rikospaikoilla, joiden rikokset eivät olleet selvinneet. Näitä murhia ehti tapahtua kai ainakin kolme, ellen väärin muista. Pari viimeistä jäivät yrityksisksi. Eli kuolemaa oli todella paljon.
Se missä Nesbo on hyvä, niin hämäämään lukijaa (kuulijaa). Hän antaa ymmärtää jonkun asian olevan näin, kunnes selviääkin sen olleen aivan päinvastoin. Henkilöhahmo saattaa kulkea ase kädessään ja lukija kuvittelee kyseessä olevan henkilön X, mutta yllättäen selviää että se olikin henkilö Y. Tehokeinona tämä on oikein hyvä, mutta jotenkin tuli epäluotettava olo, sillä tätä käytettiin koko ajan. Vaikka jännitin tapahtumissa mukana, mietin silti koko ajan että onko tämä taas sellainen hämäystemppu. Se hieman nakersi nautintoa.
Luulen, että koko Harry Hole -sarja olisi hyvä päättää tähän kirjaan. Sanon näin, vaikken olekaan lukenut muita Hole -teoksia, mutta tämän kirjan loppu oli vain jotenkin niin sopiva. Hieman minua jäi vaivaamaan, kun aivan kaikkia langanpäitä ei solmittu yhteen. Auroran vessa-retki, erään vangin kohtalo sekä yhden poliisikokelaan tulevaisuus jäivät häiritsemään. Koska minulla ei kuitenkaan ole aiempaa Harry Hole -kokemusta, en tiedä onko tämmöiset normaaleja kirjailijan temppuja. Tapa saada lukijat tarttumaan seuraavan teokseen siinä toivossa, että ratkaisut auki jääneisiin kysymyksiin löytyivät sieltä.
* * *
4.4.2017
Pakko tulla kommentoimaan tätä vanhaa merkintää. Ei, en aio muuttaa tätä, sillä haluan jättää muistiin ne fiilikset mitkä minulla oli kuunneltuani tämän. Nyt olen kuitenkin tutustunut Harry Holeen useamman teoksen verran ja voin sanoa, että mielipiteeni on muuttunut. Olen totaalisen ihastunut hahmoon, kirjailijaan, tyyliin, sivuhenkilöihin, aivan kaikkeen. Kun olen saanut koottua kuvaa tästä monen dekkarin tarinasta ehyemmäksi, ymmärrän nyt myös tämän teoksen taustat paremmin.
Koska luovuin juuri omasta Poliisin painoksestani, lainasin kirjan kirjastosta ja silmäilin pikaisesti läpi. Ajatuksena tietenkin se, että olin juuri lopettanut Aaveen ja haluan aloittaa uuden Janon, mutta totesin että haluan muistutella tapahtumat mieleeni kunnolla. Se olikin ihan fiksua, sillä nyt ymmärrän joitain kirjan tapahtumia paremmin. Nesbolla on näköjään tapana palata edellisen teoksen tapahtumiin, ja selvitellä niiden jälkipyykkiä seuraavassa teoksessa. Eikä tämä ole huono asia ollenkaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
