Jo Nesbo: Panssarisydän

Minusta taitaa sittenkin olla tulossa pieni Harry Hole fani, vaikka en olisi uskonut sitä kuunneltuani Poliisin, mutta Lumiukko jäi kummittelemaan mieleeni joten ajattelin kokeilla vielä vähän lisää. Lisäksi kun Nesbon uusin kirja Jano ilmestyy tänä keväänä (tai on jo ilmestynyt), ja tarinassa seikkailee Harry Hole, niin ajattelin tutustua varhaisempaan tuotantoon hieman enemmän sillä aion kuunnella myös tuon uutuuden.

Tämän äänikirjan hankin Elisa kirjasta, sillä siellä on nyt hyvät tarjoukset uutuuden ilmestyessä. Lukijana on Jukka Pitkänen ja pidän hänen äänestään, se sopii tähän rosoiseen tarinaan hyvin sillä ääni on riittävän tasainen.

Kaksi naista murhataan Norjassa omituisella tavalla ja poliisi on ihmeissään. Harry Hole on Hongongissa ooppiumhuuruissa, mutta suostuu tulemaan takaisin kotiin. Syy ei ole sarjamurhaaja vaan Harryn sairas isä. Tutkinta kuitenkin kiinnostaa Harrya ja pian hän on mukana selvittämässä asiaa kun ruumiita tulee lisää.

Tässäkin teoksessa oli hieman ennalta-arvattavuutta, mutta ei aivan niin paljon kun Lumiukossa. Etenkin murhaajan henkilöllisyyden suhteen lukijaa/kuulijaa vedätettiin pitkään. Potentiaalisia henkilöitä oli kaksi, joista oikeastaan molemmat olivat lopulta syyllisiä. Kajan suunnitelmat huomasi aika pian ja erään uhrin henkilöllisyyden ymmärsi myös nopeasti.

Tapahtumapaikkoina on Oslon lisäksi Norjan vuoristo sekä Kongo ja tietenkin teoksen alussa Hongong. Keskiössä on sarjamurhaajan lisäksi isä-poika suhteet, poliisin sisäiset jännitteet murhatutkimusten organisoinnissa, selviytyiminen luonnossa, mustasukkaisuus sekä omituinen Leopoldin omena. Harry on hahmona mielenkiintoinen, vahva mutta myös heikko. Harry tuntuu olevan koko ajan hukassa henkilökohtaisessa elämässään. Rikostutkijana hän on omaa luokkaansa, ja ehkä tämä ristiriitaisuus on syy miksi hahmo on niin suosittu. Toki toinen syy on Nesbon luoma maailma, tapa kirjoittaa ja pitää lukijaa jännityksessä, sekä hieno loppuratkaisu missä langat solmitaan.

Teoksessa on paljon henkilöhahmoja, osa tuttuja aikaisemmista teoksista joita olen kuunnellut, mutta mukana on toki pari uuttakin tyyppiä. Mukavaa oli, että Lumiukosta tuttu Katrine oli mukana, samoin Beate jolla on ilmiömäinen kasvomuisti, Harryn rakas Rakel pilkahti sillä täällä vaikka Harrylla olikin sutinaa kollegansa Kajan kanssa. Mikael Bellman huseerasi KRP:n puolella yrittäen hankaloittaa Harryn tutkimuksia, kunnes hän oli pakko taipua ja pyytää Harrylta apua. Mukana on myös kivaa murretta puhuva rikospaikkatutkija Björn Holm, vaikka miesten välit ovatkin katkolla teoksen aikana.

Sanoisin, että tämä oli hyvä, sellainen kun odotinkin. En edelleenkään tiedä jaksainko itse lukea näitä, mutta äänikirjana kuunneltuna ovat olleet sopivia minulle. Täytyy tunnustaa, että kuuntelin tätä aina kun pystyin sillä juoni oli mielenkiintoinen ja piti otteessaan, vaikka pituutta olikin huimat 25 tuntia 38 minuuttia! Seuraavaksi Aaveen kimppuun, äänikirjana tietenkin!

Panssarisydän on luettu myös näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Iltaluvut, Herrasmiehistelyä, Nulla dies sine legendo, Annelin lukuvinkit sekä Savannilla.

Taavi Soininvaara: Vihan enkeli

Olin ajatellut lukevani/kuuntelevani Taavi Soininvaaran tuotannon (lähes) kokonaan, joten lainasin kirjastosta ihan urakalla näitä äänikirjoja. Koston komissio ei ollut aivan sitä mitä olin ajatellut, joten oli lähellä että olisin palauttanut tämän Vihan enkelin kirjastoon kuuntelematta sitä ollenkaan. Sattui kuitenkin sopiva hetki, eikä minulla ollut muuta kirjaa työnalla, joten ajattelin kokeilla. Äänikirjan kuunteleminen on siinä mielessä hyvä, että samalla voi tehdä jotain muuta.

Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti tästä teoksesta. Toisaalta ei siihen kovin paljon tarvittu, sillä edellinen kuuntelemani teos oli pohjanoteraus. Lukijana tässä äänikirjassa oli Jarmo Mäkinen, hän oli huomattavasti parempi kun aikaisemman teoksen lukija, vaikka olen toki parempiakin kuunnellut.

Se mikä tässä teoksessa oli hyvää, oli juoni. Sitä oli kehitelty ja hiottu paremmaksi kuin Soininvaaran aikaisemmissa teoksissa. Jossain vaiheessa kuuntelua mieleeni nousi muisto, että olen kuunnellut tämän joskus vuosia sitten, jotkut tapahtumat muistin vaikka muutoin juoni olikin unohtunut. Ei siis mikään tajunnan räjäyttävä mestariteos tämäkään kirja, mutta sopiva hetken viihteeksi.

Tässäkin tarinassa seikkailee Arto Ratamo ja Jussi Ketonen, Supon tyypit siis. Vihan enkeliksi itseään kutsuva hullu murhaa fyysikoita pitkin Eurooppaa, mutta taustalla on isompi salaliitto. Ekoterroristit ovat pistäneet oman lusikkansa soppaan ja näin ollen sotkeutuvat myös fyysikkomurhiin. Salaliitto on paljastuu tietenkin lopulta, kunhan riittävän moni on ensin kuollut.

Kuten sanoin, juonellisesti tämä oli hyvä. Mutta henkilöhahmojen puolella rupesi kyllästyttämään. Etenkin Arto "Supon mestarietsivä" Ratamon käytös oli sarjassa hohhoijaa. Milloin miestä ei ottanut päähän niin sitten hän kitisi ja kiukkusi jostain muusta syystä. Negatiivisuutta oli todella paljon näiden hyvisten leirissä ja ihmettelen mistä se johtui. Kiukku leimahti hetkessä ja jatkuvasti jotakuta tuntui vituttavan. Ei kovin kiva kuunnella tämmöistä pidemmän päälle. Joten näillä näkymin tämä jää toisestaiksi viimeiseksi Soininvaaraksi, ainakin hetkeksi.

Tämän ovat kuunnelleet myös Minna ja Tessa, molemmat suht positiivisin mielin.

Stephenie Meyer: Elämä ja kuolema

Käynti kirjaston lasten- ja nuortenosastolla voi olla joskus palkitsevaa. Bongasin tämän Meyerin Twilight kymmenvuotisjuhlakirjan joka sisältää teokset Houkutus sekä "uuden" teoksen Elämä ja kuolema Houkutus toisin päin. Kiinnostuin tietenkin heti ja nappasin lainaan.

Kyseessä on siis todellakin uusi versio Houkutuksesta, tällä kertaa sukupuolet on heitetty toisin päin ja Bellan ja Edwardin sijaan tarinassa seikkailevat ihmispoika Beau ja vampyyrityttö Edythe. Tämän lisäksi kaikkien muidenkin sukupuolet on vaihdettu, paitsi Bella/Beaun äidin ja isän sekä muutaman sivuhenkilön. Lisäksi kirjailija on tehnyt jotain hienosäätöä itse tekstiin, joka muutoin on sama kuin alkuperäisessä Houkutuksessa. Toki eroakin on, sillä teoksen loppu on aivan erilainen kuin Bellan versiossa. Meyer kirjoittaakin loppusanoissaan, että halusi kokeilla vaihtoehtoista lopetusta ja täytyy sanoa että minusta se toimi hyvin.

Koska tarina sinällään on tuttu, suuria yllätyksiä tai pettymyksiä ei ollut. Toisaalta oli mukavaa lukea taas hyvin kirjoitettua Meyeriä, sillä Kemisti jätti hieman valjun olon. Sitä pörröistä söpöstelyä, suuria tunteita ja palavaa rakkautta riitti, aivan kuten halusinkin. Toki mietin teoksen aikana muutaman kerran, että jos tälle teokselle tulisi jatkoa niin kuinka kirjailija aikoisi ratkaista Aamunkoin tapahtumat, etenkin Rennesmen syntymän. Mutta loppuratkaisu oli erittäin tyydyttävä tämän asian osalta, vaikka olisin tietenkin toivonut että asioista olisi kirjoitettu hieman pidemmin ja lukijalle olisi kuvailtu tarkemmin Beaun tunteita. Mutta tämä oli hyvä näin. Mukavaa, että kirjailija on nähnyt vaivaa ja palkinnut lukijansa tällaisella uus-vanhalla tarinalla.

Tämä on luettu myös blogeissa Kirjoja ja kikatuksia sekä Lukunurkka.

Kristina Ohlsson: Mion blues

Luin/kuuntelin Ohlssonin Lotus bluesin viime marras-joulukuussa loppuun. Tartuin heti tähän jatko-osaan ja ajattelin, että tämän lukee varmasti nopeasti kun ensimmäisen osan loppuun jäi mielenkiintoinen koukku. Pääsin sivulle 60 ennen joulua ja sitten lukeminen loppui kokonaan. Olen pyöritellyt tätä kirjaa yöpöydältä olohuoneeseen ja takaisin, mutta en ole pystynyt tarttumaan tähän uudestaan. Tällä viikolla huomasin Elisa kirjassa tämän tarjouksessa, ja vaikka en mielelläni osta ns. kaksoiskappaleita, taivuin ja hankin tämän Aku Laitisen lukemana äänikirjana. Kuunteminen sujuikin nopeasti, ja olin parissa-kolmessa päivässä saanut tarinan (vihdoinkin) päätökseen.

Mikä tässä tarinassa sitten oli se, mikä ei vain iskenyt? Luulen, että suurin syy oli päähenkilö Martin Benner, johon en saanut missään vaiheessa kontaktia. Olisin luullut, että tämän teoksen tapahtumien johdista hänestä olisi tullut hieman miellyttävämpi henkilö, mutta ei. Vastenmielinen alusta loppuun saakka. Toki tässä teoksessa korostettiin hänen ihonväriään paikoin jopa alleviivaamalla, mutta silti en voinut nähdä häntä muuna kuin keski-ikäisenä, valkoihoisena ruikuttavana tyyppinä, jolle hyvin pukeutuminen ja kaunis auto sekä säännöillinen pano on henki ja elämä.

Vaikka tämän teoksen juoni olikin huomattavasti yllättävämpi kuin edellisen teoksen, niin jokin kirjailijan kirjoitustyylissä oli myös luotantyöntävää. Tämä on mielestäni harmillista, sillä olen todellakin pitänyt Ohlssonin aikaisemmista teoksista, niiden henkilöhahmoista, tyylistä, juonesta, ihan kaikesta. Nyt mietin, että minkälaisen teoksen Ohlsson aikoo seuraavaksi julkaista. Varmaa on kuitenkin se, etten itse ryntää ensimmäisenä ostamaan sitä itselleni. Aion käyttää kirjastoa hyväkseni, sillä en halua enää yhtään tämän tyyppistä huonoa teosta hyllyyni pölyttymään.

Tarina jatkuu siis suoraan edellisen kirjan tapahtumista. Ne käydään pikaisesti läpi, mikä on toisaalta ihan hyvä sillä lukijan muisti on voinut haalistua kuukausien saatossa. Teos alkaa jotenkin hidastempoisesti ja laiskasti, paljon tekemistä, mutta mikään ei oikein onnistu Martinilta ja Lucylta. Vihdoin asioihin kuitenkin tulee selvyyttä. Martinille selviää missä Mio on ja miksi. Hän tajuaa myös että Lucifer on huijannut heitä kaikkia. Monta ihmistä kuolee, mutta Martin porskuttaa eteenpäin kohti totuutta. Matka Texasiin avaa hänen silmänsä kun totuus Luciferistä tulee ilmi. Tämä juonenkäänne on todella hyvä, mutta jää kuitenkin valitettavasti teoksen huonouden varjoon.

En odottanut mitään suurta rakkaustarinaa, mutta silti Martinin käytös lopussa sai minut narskuttelemaan hampaitani. Se oli ehkä viimeinen niitti sille, etten yksinkertaisesti voi pitää tästä hahmosta. Lisäksi ihmettelin koko ajan hänen ja Bellen suhdetta, ja sitä ettei Martin nähnyt syy-yhteys-suhdetta Bellen taantuneelle käytökselle ja hyvän vanhemman tavoin hakenut lapselle apua sen sijaan kun tuskaili sellaisten asioiden parissa, kun mistä saada hyvä pano. Lucy antoi kaikkensa, mutta mikään ei tuntunut riittävän Martinille. Hetken jopa toivoin, että hän olisi kuollut sinne öljykentälle!

Tämä on luettu muissa blogeissa hieman positiivisemmalla otteella. Hyvä niin, sillä ei tämä huono ollut juonen suhteen. Yllätyin itse todella monta kertaa, mikä oli hyvä asia, muutoin tämä postaus olisi voinut jäädä tekemättä :) Kirjasähkökäyrässä tätä kehutaan paremmaksi kuin ensimmäistä osaa (mikä on muuten totta!), Mummo matkalla on positiivisin mielin teoksesta ja Kaksi sivullista blogissa todetaan teoksen yllättävän lukijansa (mitä se todellakin tekee!). Onneksi muut ovat olleet avoimin silmin lukemassa, ja huomasin taas itsekin oppivani muiden mielipiteistä :)

Stefan Ahnhem: Miinus kahdeksantoista astetta

Tutustuin alkuvuodesta tähän ruotsalaiseen dekkaristiin, ja täytyy sanoa että hän on hetkessä noussut yhdeksi suosikeistani. Teokset ovat ehkä paikoin raakoja, mutta juonenkirjoitus on lähes mestarillista, ja lukija on saanut moneen kertaan ihmetellä juonenkäänteitä. Ahnhemin ensimmäisessä teoksessa kokonainen luokka oli vaarassa kun murhaaja jahtasi heitä. Toisessa dekkarissa pääteemana oli elinkauppa ja tässä kolmannessa teoksessa nostetaan esiin identiteettivarkaudet.

Minulla kävi tuuri, kun sain itseni ajoissa kirjaston varausjonoon, joten sain kirjan käsiini viime perjantaina. Viikonloppuna aloittelin lukemista, mutta tietoisesti hidastelin. Eilen tapahtui kuitenkin se mitä pelkäsin eniten: en voinut lopettaa lukemista vaan valvoin yli puolen yön jännittäen uusia juonenkäänteitä. Onneksi tajusin kuitenkin mennä nukkumaan, ja tänään sain ahmittua viimeiset kolmisenkymmentä lukua.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat kronologisesti kahden aikaisemman jälkeen. Fabian perheineen asuu Helsingborgissa ja teoksen aikana viitataan useaan kertaan aikaisempiin tapahtumiin ja henkilöihin. En tiedä voiko näitä oikeastaan sanoa Fabian Risk-dekkareiksi, sillä Dunja Hougaard on lähes yhtä merkittävässä ja suuressa roolissa kuin Fabian. Tosin sillä eroituksella, että Dunja työskentelee Tanskassa ja Fabian Ruotsissa. Tässä teoksessa oli kaksi toisistaan erillistä rikosta, jotka eivät lopulta liittyneet toisiinsa ollenkaan varsinaisina rikoksina. Molemmilla "päähenkilöillä" oli siis oma juttunsa, lisäksi mukana oli paljon aiemmista teoksista tuttuja hahmoja kuten Fabianin kollegat poliisilaitoksella, hänen perheensä, Malin Tukholmassa, Dunjan tuttavia Tanskassa sekä muutamia muita sivuhenkilöitä jotka ovat olleet esillä ennenkin.

Mielestäni Ahnhemin vahvuuksia ovat hyvät henkiöhahmot sekä yllätykselliset juonenkäänteet. Yhdeksäs hauta oli antanut viitteen viimeisessä X-luvussaan siihen mitä tässä kolmannessa teoksessa tulee tapahtumaan ja lukija olikin pitkään siinä luulossa, että tietää kuka rikollinen on. Kirjailija pääsi kuitenkin yllättämään ja vetämään maton jalkojen alta asettamalla kaiken aivan eri asentoon. Myös Dunjan tutkimusten suunta Tanskassa sai lukijan mietteliääksi monestakin syystä. Mitä Fabianiin hahmona tulee, niin hän on edelleen vähän nössö, mutta ei enää aivan niin rasittava kun ensimmäisen teoksen aikaan. On mielenkiitnoista nähdä kuinka Fabianin yksityiselämä kehittyy tulevien teosten aikana, viitteet avioerosta ovat olleet jatkuvasti läsnä ja lisäksi olen todella huolissani hänen lapsistaan.

Teoksen tapahtumat alkavat kun rikososaton päällikkö Tuveson jahtaa kaahaajaa, jonka auto päätyy mereen. Patologi Letti kuitenkin väittää, että kulejttaja on kuollut jo muutama kuukausi sitten ja ollut jäässä aina mereen suistumiseen saakka. Poliisit ovat ihmeissään, kunnes heille ilmoitetaan toisesta kadonneesta henkilöstä, joka on sattumoisin työskennellyt samassa firmassa ensimmäisen kanssa. Tapahtumat alkavat pikkuhiljaa hahmottua, mutta uusilta uhteilta ei vältytä ja välillä kaikki on aivan sekaisin. Fabianin perhe on jälleen vaarassa, ja hän joutuu ottamaan ohjat omiin käsiinsä mikä osin ärsyttää lukijaa, mutta saa Fabianin näyttämään sankarilta.

Tanskassa Dunja on ollut pitkään työttömänä kunnes on saanut järjestyspoliisista paikan. Kun kaduilla harhailee verinen nainen Dunja vedetään mukaan julmaan ja raakaan rikostutkintaan, jota hän ei kuitenkaan saa johtaa eikä lopulta edes tutkia. Dunjan kurjan elämän takana on Kim vitun Sleizner, entinen esimies jonka nenälle Dunja on hypännyt yhden kerran liikaa, tai vaihtoehtoisesti hän ei ole levittänyt jalkojaan miehelle. Sleizner on hahmona vastenmielinen, ja saa lukijan pysymään uskollisesti Dunjan puolella, vaikka tämä kiivaileekin välillä liikaa. Dunja on kuitenkin ainoa, joka pystyy yhdistämään kodittomien väkivaltaiset kuolemat nuoriin jotka pahoinpitelevät heitä ja kuvaavat hirveät tapahtumat nettiin.

Teoksen loppuun jäi periaatteessa kolme cliffhangeria. Yksi niistä liittyy Fabianin kollegaan, toinen Dunjaan ja siihen kuinka hän aikoo edetä Sleiznerin kanssa ja kolmas lukuun X, missä vihjataan taas samaan henkilöön kuin edellisen teoksen luvussa X. Nämä saavat lukijan odottamaan uutta teosta Ahnheimilta, ja toisaalta miksi ei, hänen teoksensa ovat parantuneet kerta kerralta, niin kielellisesti kuin juonellisestikin.

Yritin etsiä tästä muita blogiarvosteluita, mutta en löytänyt vielä yhtään. Toivon, että muutkin löytävät tämän kirjailjan tuotannon sillä kuten jo totesin, Ahnhemista on tullut yksi suosikeistani! Odotan jo nyt seuraavaa teosta, vaikka sen ilmestymisestä ei ole vielä mitään tietoa, mutta tiedän ettei tämä ollut tässä.

Stephenie Meyer: Kemisti

Olin aivan ihastuksissani kun huomasin, että Meyeriltä on ilmestynyt uusi teos! Ostin tämän omaan kirjahyllyyni jo tammikuussa mutta panttasin lukemisen aloittamista aina tähän viikkoon. Arvelin, että jos aloitan en pysty lopettamaan. No, ihan näin ei käynyt vaan kirjan sai laskea useaan otteeseen käsistä ilman pienintäkään tuskaa.

En tiedä mikä tässä kirjassa tökki, ehkä kyse oli useasta asiasta. Ensinnäkin teos alkoi kankeasti, päähenkilön (jonka nimi muuttui jatkuvasti mutta vakiintui lopulta Alex-muotoon) tarinaa ja menneisyyttä kerrottiin vähän turhankin tarkasti. Alku oli siis varsin hidastempoinen, mutta kun vihdoin päästiin itse asiaan (Danieliin) kaikki tuntui vähän turhan helpolta. Loppua kohden mukaan tuli hieman liikaa ennalta-arvaamista ja odottamattomat juonenkäänteet ja ahaa-elämykset jäivät kokematta. Ellen olisi pitänyt niin valtavasti Meyerin aikaisimmista teoksista, tämä olisi saattanut jopa jäädä kesken.

Päähenkilö Alex on kemisti, hänen toimenkuvaansa salaisessa palvelussa on kuulunut vankien kuulusteleminen kemiallisin keinoin. Jotain on kuitenkin mennyt vikaan ja Alex on elänyt vuosia maanpaossa ennen kuin hänen entinen pomonsa ottaa yhteyttä. Alexille syötetään varsin vakuuttava tarina, jonka myötä hän ryhtyy kuulustelemaan Danielia (joka onkin syytön) ja kesken kaiken Danielin kaksoisveli Kevin rynnii paikalle aikomuksena tappaa Alex. Näin salaisenpalvelun tyypit ovat laskeneet tapahtuvan, mutta Alex ja Kevin yllättävät heidät liittoutumalla. Alex tietenkin menee ihastumaan Danieliin, joten soppa on kaikin puolin valmis. Tarkoitus on listiä ne, ketkä tahtovat saada Alexin ja Kevinin pois päiviltä. Mukana on suuri määrä aseita, uskomatonta teknologiaa, kemiallisia myrkkyjä, superälykkäitä koiria sekä yllättäviä apureita. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis riittää ja tahti kiihtyy loppua kohden kiitettävästi.

Mikäli tämä olisi ollut nuortenkirja, antaisin sille anteeksi kaikki kliseet ja mokat. Mutta koska tätä markkinoidaan aikuisille lukijoille, en ole aivan vakuuttunut Meyerin kirjailijankyvyistä. Houkutus-sarja oli juuri sopivan pörröistä söpöstelyä, mutta tässä olisi voinut tarttua asioihin ihan niiden oikeilla nimillä ja lopettaa piileskelyn myrkkyjen ja aseiden takana. Turha selittely ja tieteily pois, minkä lisäksi olisin kaivannut hieman enemmän yllätyksiä.

Lopuksi vielä krittiikkiä suomalaiseslle kustantajalle Otavalle. Minkä ihmeen takia kirjan sivut ovat niin ohutta paperia, että joka kerta sivua kääntäessä täytyi varmistaa ettei tullut kääntäneeksi liikaa. Ohuet sivut ohensivat myös fyysisesti kirjan paksuutta eikä näin ollen ensisilmäyksellä aiheuttanut kuin pettymyksen. Vasta kun vilkaisin sivumäärää (511) huokaisin helpotuksesta.

Vaikka päällimäiseksi tästä teoksesta jäikin pienoinen pettymys, niin se johtui vain niistä korkeista odotuksista joita olin ladannut tähän teokseen. Luulen, että jonkin ajan päästä aika kultaa muistot ja suosittelen tätä teosta täyttä häkää kavereilleni. Toisaalta tämä todistaa vain sen, että kun on kerran saavuttanut lukijan silmissä huippu-kirjalijan tittelin, laadusta ja tasosta ei voi tinkiä.

Tämän ovat lukeneet myös Krista ja Marika.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Ystäväni suositteli minulle tätä teosta. Olin aluksi epäileväinen, mutta luotan ystävääni ja lisäksi kirjaston äänikirjana panos ei ollut kova, joten päätin testata ja ihastuin. Jostain syystä minulla on ollut Virpi Hämeen-Anttilasta hyvin epämääräinen kuva kirjailijana, mutta tämä teos muutti sitä hyvin paljon ja erittäin positiiviseen suuntaan. Lisäksi Helsinki miljöönä sekä 1920-luku olivat suurta plussaa, eikä päähenkilössä Karl Axel Björkissä ollut mitään valittamista. Lukijana tässä äänikirjassa oli Kari Ketonen, ja täytyy sanoa että hän osasi herättää tarinan hienosti eloon!

Eletään vuotta 1921, Karl Axel Björk tai pelkkä Kalle, työskentelee sisäasiainministeriössä päivisin, iltaisin, öisin ja varhaisina aamuntunteina hän avustaa poliisia. Björkin vanha lapsuudenystävä Martti on edennyt hyvin poliisin urallaan ja päästää Björkin mukaan tutkimuksiin. Kun Vesilinnasta löytyy ruumis, Björk on ensimmäisten joukossa tutkimassa asiaa. Vaikka johtolangat viittaavat selkeästi erääseen henkilöön, Björk ei ole vakuuttunut tämän syyllisyydestä. Juttu on kuin onkin monimutkaisempi, mutta Björk onnistuu selvittämään sen, vaikka hän oma henkensä on välillä vaarassa.

Pidin erityisesti teoksen kielestä, se väritti lukijalle (kuulijalle) hienosti ajankuvaa. Myös kuvaukset ajanmukaisista vaatteista ja tavoista lisäsivät ajan uskottavuutta. Olen eräänlainen historia-fani, joten minuun uppoaa tämmöinen pikkutarkka ja täsmällinen kuvailu, mikä on upotettu tekstin joukkoon vähän kuin vahingossa.

Olin siis enemmän kuin positiivisesti yllättynyt, ainoa pettymys on ettei äänikirjoja ole saatavilla enempää vaan seuraavan osan "joutuu" lukemaan aivan itse. Luulen kuitenkin, ettei se tuota pettymystä.

Tämä on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Kirsin kirjanurkka, Kaisa Reetta T, Kirjavuori sekä Kirjainten virrassa.