Kristina Ohlsson: Mion blues

Luin/kuuntelin Ohlssonin Lotus bluesin viime marras-joulukuussa loppuun. Tartuin heti tähän jatko-osaan ja ajattelin, että tämän lukee varmasti nopeasti kun ensimmäisen osan loppuun jäi mielenkiintoinen koukku. Pääsin sivulle 60 ennen joulua ja sitten lukeminen loppui kokonaan. Olen pyöritellyt tätä kirjaa yöpöydältä olohuoneeseen ja takaisin, mutta en ole pystynyt tarttumaan tähän uudestaan. Tällä viikolla huomasin Elisa kirjassa tämän tarjouksessa, ja vaikka en mielelläni osta ns. kaksoiskappaleita, taivuin ja hankin tämän Aku Laitisen lukemana äänikirjana. Kuunteminen sujuikin nopeasti, ja olin parissa-kolmessa päivässä saanut tarinan (vihdoinkin) päätökseen.

Mikä tässä tarinassa sitten oli se, mikä ei vain iskenyt? Luulen, että suurin syy oli päähenkilö Martin Benner, johon en saanut missään vaiheessa kontaktia. Olisin luullut, että tämän teoksen tapahtumien johdista hänestä olisi tullut hieman miellyttävämpi henkilö, mutta ei. Vastenmielinen alusta loppuun saakka. Toki tässä teoksessa korostettiin hänen ihonväriään paikoin jopa alleviivaamalla, mutta silti en voinut nähdä häntä muuna kuin keski-ikäisenä, valkoihoisena ruikuttavana tyyppinä, jolle hyvin pukeutuminen ja kaunis auto sekä säännöillinen pano on henki ja elämä.

Vaikka tämän teoksen juoni olikin huomattavasti yllättävämpi kuin edellisen teoksen, niin jokin kirjailijan kirjoitustyylissä oli myös luotantyöntävää. Tämä on mielestäni harmillista, sillä olen todellakin pitänyt Ohlssonin aikaisemmista teoksista, niiden henkilöhahmoista, tyylistä, juonesta, ihan kaikesta. Nyt mietin, että minkälaisen teoksen Ohlsson aikoo seuraavaksi julkaista. Varmaa on kuitenkin se, etten itse ryntää ensimmäisenä ostamaan sitä itselleni. Aion käyttää kirjastoa hyväkseni, sillä en halua enää yhtään tämän tyyppistä huonoa teosta hyllyyni pölyttymään.

Tarina jatkuu siis suoraan edellisen kirjan tapahtumista. Ne käydään pikaisesti läpi, mikä on toisaalta ihan hyvä sillä lukijan muisti on voinut haalistua kuukausien saatossa. Teos alkaa jotenkin hidastempoisesti ja laiskasti, paljon tekemistä, mutta mikään ei oikein onnistu Martinilta ja Lucylta. Vihdoin asioihin kuitenkin tulee selvyyttä. Martinille selviää missä Mio on ja miksi. Hän tajuaa myös että Lucifer on huijannut heitä kaikkia. Monta ihmistä kuolee, mutta Martin porskuttaa eteenpäin kohti totuutta. Matka Texasiin avaa hänen silmänsä kun totuus Luciferistä tulee ilmi. Tämä juonenkäänne on todella hyvä, mutta jää kuitenkin valitettavasti teoksen huonouden varjoon.

En odottanut mitään suurta rakkaustarinaa, mutta silti Martinin käytös lopussa sai minut narskuttelemaan hampaitani. Se oli ehkä viimeinen niitti sille, etten yksinkertaisesti voi pitää tästä hahmosta. Lisäksi ihmettelin koko ajan hänen ja Bellen suhdetta, ja sitä ettei Martin nähnyt syy-yhteys-suhdetta Bellen taantuneelle käytökselle ja hyvän vanhemman tavoin hakenut lapselle apua sen sijaan kun tuskaili sellaisten asioiden parissa, kun mistä saada hyvä pano. Lucy antoi kaikkensa, mutta mikään ei tuntunut riittävän Martinille. Hetken jopa toivoin, että hän olisi kuollut sinne öljykentälle!

Tämä on luettu muissa blogeissa hieman positiivisemmalla otteella. Hyvä niin, sillä ei tämä huono ollut juonen suhteen. Yllätyin itse todella monta kertaa, mikä oli hyvä asia, muutoin tämä postaus olisi voinut jäädä tekemättä :) Kirjasähkökäyrässä tätä kehutaan paremmaksi kuin ensimmäistä osaa (mikä on muuten totta!), Mummo matkalla on positiivisin mielin teoksesta ja Kaksi sivullista blogissa todetaan teoksen yllättävän lukijansa (mitä se todellakin tekee!). Onneksi muut ovat olleet avoimin silmin lukemassa, ja huomasin taas itsekin oppivani muiden mielipiteistä :)