En tiedä mikä tässä kirjassa tökki, ehkä kyse oli useasta asiasta. Ensinnäkin teos alkoi kankeasti, päähenkilön (jonka nimi muuttui jatkuvasti mutta vakiintui lopulta Alex-muotoon) tarinaa ja menneisyyttä kerrottiin vähän turhankin tarkasti. Alku oli siis varsin hidastempoinen, mutta kun vihdoin päästiin itse asiaan (Danieliin) kaikki tuntui vähän turhan helpolta. Loppua kohden mukaan tuli hieman liikaa ennalta-arvaamista ja odottamattomat juonenkäänteet ja ahaa-elämykset jäivät kokematta. Ellen olisi pitänyt niin valtavasti Meyerin aikaisimmista teoksista, tämä olisi saattanut jopa jäädä kesken.
Päähenkilö Alex on kemisti, hänen toimenkuvaansa salaisessa palvelussa on kuulunut vankien kuulusteleminen kemiallisin keinoin. Jotain on kuitenkin mennyt vikaan ja Alex on elänyt vuosia maanpaossa ennen kuin hänen entinen pomonsa ottaa yhteyttä. Alexille syötetään varsin vakuuttava tarina, jonka myötä hän ryhtyy kuulustelemaan Danielia (joka onkin syytön) ja kesken kaiken Danielin kaksoisveli Kevin rynnii paikalle aikomuksena tappaa Alex. Näin salaisenpalvelun tyypit ovat laskeneet tapahtuvan, mutta Alex ja Kevin yllättävät heidät liittoutumalla. Alex tietenkin menee ihastumaan Danieliin, joten soppa on kaikin puolin valmis. Tarkoitus on listiä ne, ketkä tahtovat saada Alexin ja Kevinin pois päiviltä. Mukana on suuri määrä aseita, uskomatonta teknologiaa, kemiallisia myrkkyjä, superälykkäitä koiria sekä yllättäviä apureita. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis riittää ja tahti kiihtyy loppua kohden kiitettävästi.
Mikäli tämä olisi ollut nuortenkirja, antaisin sille anteeksi kaikki kliseet ja mokat. Mutta koska tätä markkinoidaan aikuisille lukijoille, en ole aivan vakuuttunut Meyerin kirjailijankyvyistä. Houkutus-sarja oli juuri sopivan pörröistä söpöstelyä, mutta tässä olisi voinut tarttua asioihin ihan niiden oikeilla nimillä ja lopettaa piileskelyn myrkkyjen ja aseiden takana. Turha selittely ja tieteily pois, minkä lisäksi olisin kaivannut hieman enemmän yllätyksiä.
Lopuksi vielä krittiikkiä suomalaiseslle kustantajalle Otavalle. Minkä ihmeen takia kirjan sivut ovat niin ohutta paperia, että joka kerta sivua kääntäessä täytyi varmistaa ettei tullut kääntäneeksi liikaa. Ohuet sivut ohensivat myös fyysisesti kirjan paksuutta eikä näin ollen ensisilmäyksellä aiheuttanut kuin pettymyksen. Vasta kun vilkaisin sivumäärää (511) huokaisin helpotuksesta.
Vaikka päällimäiseksi tästä teoksesta jäikin pienoinen pettymys, niin se johtui vain niistä korkeista odotuksista joita olin ladannut tähän teokseen. Luulen, että jonkin ajan päästä aika kultaa muistot ja suosittelen tätä teosta täyttä häkää kavereilleni. Toisaalta tämä todistaa vain sen, että kun on kerran saavuttanut lukijan silmissä huippu-kirjalijan tittelin, laadusta ja tasosta ei voi tinkiä.
Tämän ovat lukeneet myös Krista ja Marika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti