En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä teoksesta. Se oli hyvä, sitä ei käy kiistäminen mutta toisaalta taas olin pettynyt.
Juoni oli mielenkiintoinen ja toimi hyvin. Lukijaa johdatettiin useiden eri kertojien näkökulmien kautta kohti ratkaisua, joka myöskin oli onnistunut ja toimiva. Nuori nainen löydetään metsästä alasti keskellä höyhenten peittämää pentagrammia. Munch ryhtyy tutkimaan tapausta ja myös syrjäytetty Mia pyydetään uudelleen töihin. Edellisestä teoksesta tutut hahmot ovat mukana ja tarina toimii. Paljastuu, että ennen tytön kuolemaa häntä on kuvattu ja video löytyy netin pimeistä syövereistä. Miksi nainen tapettiin, kuka hänet tappoi, miten höyhenet liittyvät kertomukseen ja minkälainen tarina kaiken takana oikeastaan onkaan? Näihin kysymyksiin saadaan onneksi vastaukset ennen teoksen loppumista.
Miksi sitten olin pettynyt? Ehkä Mian henkilöhahmo aiheutti suurimman harmistuksen. Miaa kehutaan fiksuksi, tutkijaksi joka päättelee asioita pelkästään rikospaikkakuvia katsomalla. Mutta niin ensimmäisen teoksen kuin tämän jatko-osankin aikana Mia on menettänyt ihmeellisen kykynsä. Kaksoissisar kutsuu Miaa tuonpuoleiseen, ja Mia haluaisi vastata kutsuun. Mutta koska työ poliisina on tärkeää Mia lykkää ja lykkää päätöstään, ja siinä sivussa turruttaa aivojaan lääkkeillä ja alkoholilla. Hieman tympäisevää toimintaa kun ympärillä tapahtuu hirveitä. Lisäksi mietin olisiko juttu ratkennut nopeammin, jos Mia oli pysynyt kuivilla?
Vaikka tarina piti sisällään hirveyksiä siinä oli kuitenkin ripaus toivoa. Lisäksi muutama pieni viittaus antaa ymmärtää, että Mian ja Holgerin tarina tulee vielä jatkumaan. Uskon, että tulen lukemaan myös kaikki tulevat jatko-osat, sillä näen kirjailijassa potentiaalia.
Tämän ovat lukeneet myös Annika ja Ulla.
