En ole aikaisempina vuosina koonnut mitenkään vuoden aikana lukemiani kirjoja. Tänään ajattelin, että olisi kiva tehdä tällainen postaus.
Mitä siis tuli luettua tai kuunneltua äänikirjana vuoden 2015 aikana?
Teoksia oli yhteensä 60.
Dekkareista Leena Lehtolaista luin/kuuntelin seitsemän teoksen verran ja Remestä neljän. Uusi tuttavuus oli Kristina Ohlsson, jonka tähänastisen tuotannon luin kokonaan eli yhteensä viisi teosta. Yksittäisiä dekkareita tuli luettua muutamia, kuten esim Sipilän ja Marklundin uusimmat ja Anna Janssonin Haudankaivaja, joka ei sytyttänyt minua. Lisäksi joukossa oli uusin Poirot-tarina, joka oli pettymys.
Fantasia puolelta esille nousee Twilight-sarja (4 teosta) ja ehdottomasti Harry Potter kuuden teoksen verran, plus päälle suomentajan oma teos ja Rowlingin täydentävä teos. Potterit luin ääneen lapselle.
Historialliselta puolelta Utrion kirjoja oli vain kaksi, uusin ja pikku tarina vuosien takaa. Kauniston trilogian kaksi viimeistä luin, vaikken ollutkaan suuresti ihastunut ensimmäiseen osaan.
Kevyempää kirjallisuutta olivat mm. Grey, Hääyöaie ja Orange is the new black.
Nuorenkirjallisuuteen tutustuin Simukan Lumikki-trilogian osalta, Pöllöpojan (Hayden) ja Veljeni Leijonamielen muodossa. Lisäksi Muumeja tuli kuunneltua lasten kanssa äänikirjoina yhteensä neljä.
Tietokirja/elämänkertaa pääsi edustamaan Ville Haapasalosta kertovat teokset.
Aikaisemmin luetuista teoksista kirjoitin vain Ibsenin Nukkekodista. Tämä voisi olla asia, johon voisin paneutua vuonna 2016! Kirjahyllyni pullistelee luettuja teoksia, mutta niistä kirjoittaminen tänne blogiin tuntuu aivan ylivoimaiselta.
Varsin monipuolinen kirjavuosi siis. Dekkarit ovat selkein enemmistö, toisena taitaa tulla tuo fantasia. Mutta ovathan molemmat suosikkejani :)
Mitään lupauksia tai suunnitelmia en tee vuodelle 2016. Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessan!
torstai 31. joulukuuta 2015
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Leena Lehtolainen: Kuparisydän
Näin joulupuuhia tehdessä on ollut hyvä kuunnella jo ennestään tuttuja äänikirjoja. Tämä Maria Kallio -dekkari on minulle tuttu jo monen vuoden takaa. Nyt kuuntelin uudestaan kirjaston äänikirjana, ensimmäisen kerran tähän tutustuin 26.5.2008. Silloin kirjoitin näin: Kuuntelin 7 levyn äänikirjan. Pidin. Kolmas Maria Kallion tapaus ei vaatinut aiempia tueksi. Pohjois-Karjalan Arpikylään eli Outokumpuun sijoittuva tarina ei ollut jäsiryttävän eilainen tai edes kovin jännä. Tutut paikannimet ja viittaukset antoivat tarinalle paljon, minun mielestäni. Juoni oli normaali rikosjuoni, mikä ei juuri poikennut vastaavista. En ehkä heti ryntää lukemaan kirjailijaa, mutta ihan hyvä oli kuulla tämänkin niin tietää tyypin.
Tämä taisi olla aikoinaan ensimmäinen Leena Lehtolaisen dekkari johon tutustuin. Kuten huomaa, aika nuiva oli vastaanotto. Sittemmin lämpenin kirjailijalle ja olenkin ahminut hänen tuotantonsa lähes kokonaan. Nyt myöhemmin kuunneltuna huomaan, että tässä on tiettyjä kliseitä joita usein löytää ensimmäisistä kirjailijoiden dekkareista. Ei tämä kuitenkaan ihan huono ole, kun olen tämän jälkeen tutustunut kirjailijaan paremmin.
Maria Kallio palaa kotikyläänsä Arpikylään (=Outokumpuun, mistä kirjailija Lehtolainen on kotoisin) kesänimisnaiseksi. Kaivos ja sen historia kerrotaan lukijalle, ja nyt myöhempinä vuosia olenkin oikeasti kiinnostunut siitä. Paikaillinen taiteilija löydetään kuolleena kaivostuornin juurelta ja Maria aloittaa tutkimukset asiasta. Matkalla kohti totuutta hän joutuu kohtaamaan nuoruutensa kipeitä asioita, mutta selättää ne kuten vahvan naisen kuuluukin. Murhaaja saadaan kiinni kaivoksen pimeissä tunneleissa ja Maria pääsee lopulta Antti-rakkaansa syleilyyn.
Tämä taisi olla aikoinaan ensimmäinen Leena Lehtolaisen dekkari johon tutustuin. Kuten huomaa, aika nuiva oli vastaanotto. Sittemmin lämpenin kirjailijalle ja olenkin ahminut hänen tuotantonsa lähes kokonaan. Nyt myöhemmin kuunneltuna huomaan, että tässä on tiettyjä kliseitä joita usein löytää ensimmäisistä kirjailijoiden dekkareista. Ei tämä kuitenkaan ihan huono ole, kun olen tämän jälkeen tutustunut kirjailijaan paremmin.
Maria Kallio palaa kotikyläänsä Arpikylään (=Outokumpuun, mistä kirjailija Lehtolainen on kotoisin) kesänimisnaiseksi. Kaivos ja sen historia kerrotaan lukijalle, ja nyt myöhempinä vuosia olenkin oikeasti kiinnostunut siitä. Paikaillinen taiteilija löydetään kuolleena kaivostuornin juurelta ja Maria aloittaa tutkimukset asiasta. Matkalla kohti totuutta hän joutuu kohtaamaan nuoruutensa kipeitä asioita, mutta selättää ne kuten vahvan naisen kuuluukin. Murhaaja saadaan kiinni kaivoksen pimeissä tunneleissa ja Maria pääsee lopulta Antti-rakkaansa syleilyyn.
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Kun luin tämän ensimmäisen kerran 3.-4.10.2008 pidin teosta suorastaan nerokkaana. Nyt muutamia vuosia myöhemmin huomaan teoksen teemat jo paljon aikaisemmin. Tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen kirjoitin näin: Mielenkiintoinen teos murhaajattaren näkökulmasta. Säde Vasara on mielenkiintoinen tyyppi. Tosin yllättävän nopsaan ja "helposti" nuo murhat järjestyivät. Todellinen yllätys oli Kallen paljastuminen Kaarloksi, sitä en ollut odottanut. Säteen sairaus oli aika selvä jo alkumetreiltä. Vaikka sairauden laatu pysyi yllätyksenä loppuun saakka, tajusin jo kuitenkin aikaisemmin kyseessä olevan syövän. Myös Maria Kallio on sivuhenkilönä ja tuli olo, että hän tietää totuuden vaikkei sitä tuotukaan julki.
Toisaalta nyt kun luen mietteeni vuosien takaa, voin yhtyä niihin edelleenkin. Teos on hyvin rakennettu ja erilainen juuri sen vuoksi että päähenkilö on se pahis, joka tappaa toisia. Onko Säteellä oikeus toteuttamiinsa murhiin? En tiedä. Mutta ainakin tämä teos nostaa esiin tärkän teeman: perheväkivallan.
Itse en muistanut kuinka paljon Maria Kallio, Koivu ja Wang olivatkaan tässä teoksessa läsnä. Toisaalta oli myös piristävää lukea Kalliosta jonkun toisten silmin kuvattuna, omissa teoksissaan hän on välillä vähän turhankin puhtoinen.
Toivon, että joskus saisin tämän omaankin kirjahyllyyni. Nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.
Toisaalta nyt kun luen mietteeni vuosien takaa, voin yhtyä niihin edelleenkin. Teos on hyvin rakennettu ja erilainen juuri sen vuoksi että päähenkilö on se pahis, joka tappaa toisia. Onko Säteellä oikeus toteuttamiinsa murhiin? En tiedä. Mutta ainakin tämä teos nostaa esiin tärkän teeman: perheväkivallan.
Itse en muistanut kuinka paljon Maria Kallio, Koivu ja Wang olivatkaan tässä teoksessa läsnä. Toisaalta oli myös piristävää lukea Kalliosta jonkun toisten silmin kuvattuna, omissa teoksissaan hän on välillä vähän turhankin puhtoinen.
Toivon, että joskus saisin tämän omaankin kirjahyllyyni. Nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.
J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Kuudennen Potterin ääneen lukeminen lapselle kesti noin kuukauden. Itselleni tämä oli ehkä kolmas kerta kun luin tämän, ensimmäisen kerran luin 16.-19.3.2006. Olin jo lukenut teoksen englanniksi heti sen ilmestyttyä, mutta oma äidinkieli on kuitenkin aina paras. Tuon lukukokemuksen jälkeen olin sitä mieltä etten halua lukea ikinä viimeistä kirjaa. Itkin sivuilla 652-653, kuten olin itkenyt alkuperäistä tekstiäkin lukiessa.
Nyt vuosia myöhemmin, ja kirjasarjan kokonaan lukeneena osaan ehkä suhtautua vähän vähemmän dramaattisesti kuin tuolloin. Tosin kyllä nytkin itkin moneen kertaan, vaikka koitin nieleskellä kyyneleitä että lapsi saisi selvän sanoista. Etenkin sivun 621 viimeinen lause sai silmäni kyyneliin.
Kun aloitimme tämän ääneen lukemisen, huomasin heti miten erilainen tämä oli aiempiin viiteen verrattuna. Ehkä se johtui siitä, kun näitä oli lukenut ääneen, niin tarinan rytmi on tullut tutuksi. Tämän teoksen alussa jouduin todella hakemaan rytmiä ja muutoinkin pari ensimmäistä lukua tuntuivat vierailta. Sitten teksti tasoittui, tai totuin uuteen rytmiin. Toisaalta ymmärrän kyllä hyvin kirjailijaa, jolla on ollut valtavat paineet kirjoittaa tämä ja viimeinen teos suurimman hypetyksen ollessa meneillään.
Teos kuvaa siis Harryn kuudetta kouluvuotta. Jo ennen lukuvuoden alkua Harry matkaa Dumbledoren kanssa Horatius Kuhnusarvion luo, houkuttelemaan tämän opettajaksi Tylypahkaan. Loppu loman Harry viettää Kotikolossa ja matkustaa Nevillen ja Lunan seurassa Tylypahkan pikajunassa, kun Ron ja Hermione hoitavat valvojaoppilaan velvollisuuksiaan.
Jo kirjan alussa Harry epäilee, että Draco Malfoy on liittynyt kuolonsyöjiin ja toteuttaa jotain Voldemortin määräämää tehtävää. Muut eivät kuitenkaan oikein tunnu uskovan Harrya, vaan hän on yksin epäilystensä kanssa. Tosin lopussa kiitos seisoo, ja selviää miten syvälle pimeyteen Malfoy on sotkeutunut.
Dumbledore antaa Harrylle yksityistunteja, joissa he sukeltavat milloin kenenkin muistoihin. Tarkoituksena on, että Harry oppii tuntemaan Tom Valedro -nimisen nuorukaisen, josta myöhemmin tulee pelätty lordi Voldemort. Lisäksi 16-vuotias Harry ja hänen ystävänsä huomaavat vastakkaisen sukupuolen kiinnostavuuden. Ron löytää ensimmäisen tyttöystävänsä ja Hermione on mustasukkainen. Harrykin saa vihdoin rinnalleen Ginnyn, vaikka he eroavatkin kirjan lopussa.
Pahin asia tässä teoksessa on Dumbledoren kuolema ja kaikki se kauheus mikä siihen liittyy. Harry tappelee Kalkarosta vastaan, mutta koko vuoden häntä taikajuomatunneilla auttanut puoliverinen prinssi osoittaautuukin Harryn pahimmaksi vihamieheksi.
Jos tätä teosta pitäisi kuvata muutamalla sanalla, niin tämän tarkoituksena oli tehdä lukijalle selväksi kuka Voldemort on, mistä hän tulee ja kuinka hän ehkä mahdollisesti ajattelee. Hirnyrkit nousevat merkittäviksi ja Harry aikookin lähteä metsästämään loppuja Voldemortin sielun palasia seuraavassa teoksessa.
Luulen, että rauhoitamme nyt joulun ja palaamme lapsen kanssa viimeisen Potterin pariin ensi vuoden puolella.
Nyt vuosia myöhemmin, ja kirjasarjan kokonaan lukeneena osaan ehkä suhtautua vähän vähemmän dramaattisesti kuin tuolloin. Tosin kyllä nytkin itkin moneen kertaan, vaikka koitin nieleskellä kyyneleitä että lapsi saisi selvän sanoista. Etenkin sivun 621 viimeinen lause sai silmäni kyyneliin.
Kun aloitimme tämän ääneen lukemisen, huomasin heti miten erilainen tämä oli aiempiin viiteen verrattuna. Ehkä se johtui siitä, kun näitä oli lukenut ääneen, niin tarinan rytmi on tullut tutuksi. Tämän teoksen alussa jouduin todella hakemaan rytmiä ja muutoinkin pari ensimmäistä lukua tuntuivat vierailta. Sitten teksti tasoittui, tai totuin uuteen rytmiin. Toisaalta ymmärrän kyllä hyvin kirjailijaa, jolla on ollut valtavat paineet kirjoittaa tämä ja viimeinen teos suurimman hypetyksen ollessa meneillään.
Teos kuvaa siis Harryn kuudetta kouluvuotta. Jo ennen lukuvuoden alkua Harry matkaa Dumbledoren kanssa Horatius Kuhnusarvion luo, houkuttelemaan tämän opettajaksi Tylypahkaan. Loppu loman Harry viettää Kotikolossa ja matkustaa Nevillen ja Lunan seurassa Tylypahkan pikajunassa, kun Ron ja Hermione hoitavat valvojaoppilaan velvollisuuksiaan.
Jo kirjan alussa Harry epäilee, että Draco Malfoy on liittynyt kuolonsyöjiin ja toteuttaa jotain Voldemortin määräämää tehtävää. Muut eivät kuitenkaan oikein tunnu uskovan Harrya, vaan hän on yksin epäilystensä kanssa. Tosin lopussa kiitos seisoo, ja selviää miten syvälle pimeyteen Malfoy on sotkeutunut.
Dumbledore antaa Harrylle yksityistunteja, joissa he sukeltavat milloin kenenkin muistoihin. Tarkoituksena on, että Harry oppii tuntemaan Tom Valedro -nimisen nuorukaisen, josta myöhemmin tulee pelätty lordi Voldemort. Lisäksi 16-vuotias Harry ja hänen ystävänsä huomaavat vastakkaisen sukupuolen kiinnostavuuden. Ron löytää ensimmäisen tyttöystävänsä ja Hermione on mustasukkainen. Harrykin saa vihdoin rinnalleen Ginnyn, vaikka he eroavatkin kirjan lopussa.
Pahin asia tässä teoksessa on Dumbledoren kuolema ja kaikki se kauheus mikä siihen liittyy. Harry tappelee Kalkarosta vastaan, mutta koko vuoden häntä taikajuomatunneilla auttanut puoliverinen prinssi osoittaautuukin Harryn pahimmaksi vihamieheksi.
Jos tätä teosta pitäisi kuvata muutamalla sanalla, niin tämän tarkoituksena oli tehdä lukijalle selväksi kuka Voldemort on, mistä hän tulee ja kuinka hän ehkä mahdollisesti ajattelee. Hirnyrkit nousevat merkittäviksi ja Harry aikookin lähteä metsästämään loppuja Voldemortin sielun palasia seuraavassa teoksessa.
Luulen, että rauhoitamme nyt joulun ja palaamme lapsen kanssa viimeisen Potterin pariin ensi vuoden puolella.
maanantai 14. joulukuuta 2015
Juha Numminen: Kyyhkynen
Kirjaston äänikirjahyllystä bongattu teos. Kuuntelin tätä vähän pidemmän kaavan mukaan, mutta juoni pysyi silti hyvin hallussa.
Mr CeeCeellä on Projekti jota hän toteuttaa 17 vuoden ajan. Alussa hän on vain itkevä Mr Finland -voittaja takahuoneessa, mutta toimittaja Make Sarkalan pilke silmäkulmassa annettujen vinkkien jälkeen hän nousee Suomen eturivin julkkiksiin. Mr CeeCee menee naimisiin, hautaa appensa, hautaa vaimonsa, menee uudelleen naimisiin, rakastuu häikäilemättömään naiseen ja lopulta katoaa.
Lukijalle ei missään vaiheessa selviä kuka Mr CeeCee todella on. Tietenkin hänestä kerrotaan kaikki mahdollinen, mutta todellinen minä roolin takana jää hämärään, niin kuin kuuluukin. Toimittaja Sarkalan lisäksi CeeCeen ympärillä pyörii nuorempi veli, Ville Kyyhkynen, jolla on suuret luulot itsestään mutta muiden silmissä hän on mitättömyys.
Teos on erittäin taivasti ja kiinnostavasti rakennettu. Hyvää ja laadukasta työtä sanoisin. Loppu on hieman hämäävä, sillä lukijalle ei oikein selviä mitä Mr CeeCeelle lopulta tapahtuu. Ehkä näin sen pitikin olla, sillä välillä kuunnellessani pysähdyin miettimään tykkäänkö CeeCeen hahmosta vai en? Haluanko, että hän jää kiinni rikoksistaan? Ja kummallista kyllä, pidin hänestä ja halusin, että hän vie tavoitteensa aina vain uudelle tasolle, yhä korkeammalle.
Tällaisia teoksia toivoisin kohdalleni enemmän!
Mr CeeCeellä on Projekti jota hän toteuttaa 17 vuoden ajan. Alussa hän on vain itkevä Mr Finland -voittaja takahuoneessa, mutta toimittaja Make Sarkalan pilke silmäkulmassa annettujen vinkkien jälkeen hän nousee Suomen eturivin julkkiksiin. Mr CeeCee menee naimisiin, hautaa appensa, hautaa vaimonsa, menee uudelleen naimisiin, rakastuu häikäilemättömään naiseen ja lopulta katoaa.
Lukijalle ei missään vaiheessa selviä kuka Mr CeeCee todella on. Tietenkin hänestä kerrotaan kaikki mahdollinen, mutta todellinen minä roolin takana jää hämärään, niin kuin kuuluukin. Toimittaja Sarkalan lisäksi CeeCeen ympärillä pyörii nuorempi veli, Ville Kyyhkynen, jolla on suuret luulot itsestään mutta muiden silmissä hän on mitättömyys.
Teos on erittäin taivasti ja kiinnostavasti rakennettu. Hyvää ja laadukasta työtä sanoisin. Loppu on hieman hämäävä, sillä lukijalle ei oikein selviä mitä Mr CeeCeelle lopulta tapahtuu. Ehkä näin sen pitikin olla, sillä välillä kuunnellessani pysähdyin miettimään tykkäänkö CeeCeen hahmosta vai en? Haluanko, että hän jää kiinni rikoksistaan? Ja kummallista kyllä, pidin hänestä ja halusin, että hän vie tavoitteensa aina vain uudelle tasolle, yhä korkeammalle.
Tällaisia teoksia toivoisin kohdalleni enemmän!
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kolmas ja viimeinen osa Lumikki -trilogiaa oli pienoinen pettymys. Kirjastosta lainasin äänikirjan, ja kuuntelinkin jo jokunen aika sitten mutten ole ehtinyt kirjoittamaan tänne.
Lumikin kolmas lukiovuosi on menossa ja joulu lähestyy. Lumikki on syksyn aikana tavannut mukavan pojan, jonka kanssa on kiva olla mutta silti hän ikävöi yhä ensirakkauttaan Liekkiä. Lisäksi Lumikki on lupautunut koulun näytelmään esittämään Lumikin roolia. Näytelmää ohjaa itsevarma ekaluokkalainen, jonka nimeä en tietenkään muista juuri nyt.
Näytelmäharjoitusten ja koulunkäynnin lomassa Lumikki kohtaa Liekin sekä saa uhkaavia viestejä tuntemattomalta "ihailijalta", joka väittää tietävänsä kaikki Lumikin synkät salaisuudet. Vähitellen Lumikki muistaa pätkiä lapsuudestaan ja elää uudelleen kipeää rakkauttaan Liekkiin. Välillä lukijalle annetaan kuva, että ahdistelija on Liekki, välillä tuntuu että se on näytelmän ohjaaja ja joskus jopa poikaystävä vaikuttaa olevan kirjeiden takana. Lopulta syyllinen löytyy yllättävältä taholta ja Lumikki saa vihdoinkin tietää totuuden lapsuudestaan.
Tässä tarinassa oli loistavat ainekset, mutta silti tämä oli lähes puolet lyhyempi kuin sarjan aloittanut ensimmäinen kirja. Lisäksi loppu oli omalla tavallaan pettymys romantiikannälkäiselle lukijalle, vaikkakin Lumikki osoitti vain olevansa itsenäinen nainen ratkaisunsa kanssa.
Se, että trilogian ensimmäisessä osassa oltiin huumekaupan jäljillä ja teos sisälsi runsaasti jännitystä ja juonenkäänteitä, niin tämä viimeinen teos oli enemmän psykologinen jännäri. Tosin kun ensimmäisen kirjan aikana kiipeäminen puuhun tuntui sopivan hyvin juoneen, niin kolmannen kirjan kiipeilyt Särkänniemessä tuntui hieman yliampuvilta. Onko tämä ollut vain kirjoitustekninen asia vai onko kirjailijalla ollut kiire saada teos eteenpäin? Joten hieman lässähti tämän trilogian päätösosa, harmillista.
Lumikin kolmas lukiovuosi on menossa ja joulu lähestyy. Lumikki on syksyn aikana tavannut mukavan pojan, jonka kanssa on kiva olla mutta silti hän ikävöi yhä ensirakkauttaan Liekkiä. Lisäksi Lumikki on lupautunut koulun näytelmään esittämään Lumikin roolia. Näytelmää ohjaa itsevarma ekaluokkalainen, jonka nimeä en tietenkään muista juuri nyt.
Näytelmäharjoitusten ja koulunkäynnin lomassa Lumikki kohtaa Liekin sekä saa uhkaavia viestejä tuntemattomalta "ihailijalta", joka väittää tietävänsä kaikki Lumikin synkät salaisuudet. Vähitellen Lumikki muistaa pätkiä lapsuudestaan ja elää uudelleen kipeää rakkauttaan Liekkiin. Välillä lukijalle annetaan kuva, että ahdistelija on Liekki, välillä tuntuu että se on näytelmän ohjaaja ja joskus jopa poikaystävä vaikuttaa olevan kirjeiden takana. Lopulta syyllinen löytyy yllättävältä taholta ja Lumikki saa vihdoinkin tietää totuuden lapsuudestaan.
Tässä tarinassa oli loistavat ainekset, mutta silti tämä oli lähes puolet lyhyempi kuin sarjan aloittanut ensimmäinen kirja. Lisäksi loppu oli omalla tavallaan pettymys romantiikannälkäiselle lukijalle, vaikkakin Lumikki osoitti vain olevansa itsenäinen nainen ratkaisunsa kanssa.
Se, että trilogian ensimmäisessä osassa oltiin huumekaupan jäljillä ja teos sisälsi runsaasti jännitystä ja juonenkäänteitä, niin tämä viimeinen teos oli enemmän psykologinen jännäri. Tosin kun ensimmäisen kirjan aikana kiipeäminen puuhun tuntui sopivan hyvin juoneen, niin kolmannen kirjan kiipeilyt Särkänniemessä tuntui hieman yliampuvilta. Onko tämä ollut vain kirjoitustekninen asia vai onko kirjailijalla ollut kiire saada teos eteenpäin? Joten hieman lässähti tämän trilogian päätösosa, harmillista.
tiistai 1. joulukuuta 2015
J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat
Tämä ohut kirjanen on yksi kolmesta Rowlingin kirjoittamasta oppaasta Harry Potter -maailman tueksi. Kaksi aiempaa (Huispaus kautta aikojen sekä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat) ovat ilmestyneet jo kesken kirjasarjan, mutta tämä ilmestyi vasta viimeisen kirjan jälkeen. Yhteistä näille teoksille on se, että niiden myyntituotto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Tämä on minusta hieno ele Rowlingilta.
Siuntio Silosäkeen tarinat koostuu viidestä lyhyestä velhosadusta sekä Albus Dumbledoren kommenteista. Sadut ovat sellaisia, joita velholapsille on kerrottu kautta aikojen, vähän samaan tapaan kun jästilapsille Tuhkimoa tai Prisnessa Ruurusta.
Lukijalle tämä teos antaa eniten, jos Potter -maailma on ennestään tuttu. Ja etenkin, jos lukija on lukenut kaikki seitsemän Potteria. Mitään suuria paljastuksia tässä teoksessa ei ole, mutta muutamia mukavia pieniä yksityiskohtia kyllä. Harry Potterista kirjassa ei kerrota, vaan keskiössä ovat sadut sekä Dumbledore.
Mukava, viihdyttävä ja erittäin nopealukuinen. Omassa kirjahyllyssäni teos on ollut toukokuusta 2009 ja useamman kerran olen tämän silmäillyt läpi.
Siuntio Silosäkeen tarinat koostuu viidestä lyhyestä velhosadusta sekä Albus Dumbledoren kommenteista. Sadut ovat sellaisia, joita velholapsille on kerrottu kautta aikojen, vähän samaan tapaan kun jästilapsille Tuhkimoa tai Prisnessa Ruurusta.
Lukijalle tämä teos antaa eniten, jos Potter -maailma on ennestään tuttu. Ja etenkin, jos lukija on lukenut kaikki seitsemän Potteria. Mitään suuria paljastuksia tässä teoksessa ei ole, mutta muutamia mukavia pieniä yksityiskohtia kyllä. Harry Potterista kirjassa ei kerrota, vaan keskiössä ovat sadut sekä Dumbledore.
Mukava, viihdyttävä ja erittäin nopealukuinen. Omassa kirjahyllyssäni teos on ollut toukokuusta 2009 ja useamman kerran olen tämän silmäillyt läpi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
