Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Olen ehkä sanonut tämän joskus aikaisemminkin, mutta olen suuri Hercule Poirot -fani! Tuo pedantti belgialaissalapoliisi on todella lähellä sydäntäni ja rakastan lukea tarinoita hänestä. Mutta mitä ajattelin, kun huomasin että kirjakauppoihin oli ilmestynyt uusi Poirot dekkari, kirjailijana minulle tuntematon Sophie Hannah. No, en ollut kovin mielissäni. Miksi ihmeessä pitää kirjoittaa uusi Poirot tarina? Ketä se palvelee (muita kun kustantajaa ja kirjamyyntiä)? Poirot on jo riittävän tunnettu ja uskon, että Agathan teoksia myydään edelleen.

En siis pistänyt rahojani kiinni tähän teokseen, vaan odotin saavani sen kirjastosta. Eräänä päivänä se olikin odottamassa minua äänikirjahyllyssä. Lainasin ja kuuntelin, enkä pitänyt vaikka lukijana onkin Lars Svedbergin ihanan rauhallinen ääni. Myönnettään, että minulla oli jo valmiiksi ennakkoasenne, mutta silti toivoin jossain sisimmässäni että olisin voinut teoksen kuuntelun jälkeen todeta, että olipas se hyvä Poirot tarina. Näin ei käynyt.

Tarinan juoni oli hyvä ja toimiva. Kolme henkilöä löydetään kuolleena tunnetusta hotellista. Poirot pääsee ratkomaan rikosta yhdessä nuoren Scotland Yardin etsivän kanssa. Murhaaja paljastuu ja Poirot pitää kuuluisan loppupuheenvuoronsa, jossa kaikille selvitetään mitä ja miten murhat toteutettiin. Paitsi että, kesken tämän selostuksen tapahtuu vielä yksi murha, Poirotin selonteko keskeytyy mutta lukija/kuulija saa kuitenkin tietää tapahtumat tarkalleen.

Jos juoni oli kerran hyvä, niin mitä minä sitten valitan?

Kerronta ja henkilöhahmot. Jankkaaminen ja rautalangasta vääntäminen. Toisto, toisto ja toisto. Tässä lyhykäisyydessään ne syyt, miksi tämä teos ei noussut lähellekään Agatha Christien tasoa.

Tätä kuunnellessa huomasi kyllä, että Hannah on lukenut poirottinsa. Samaa fiilistä oli havaittavissa kun "alkuperäisissäkin". Mutta kerronta oli siltikin liian jankkaava ja itseään toistavaa. Murhan tosiasioita toisteltiin moneen kertaan ja jopa ärsyttävyyteen asti. Lisäksi murhattujen nimet ja hotellihuoneiden numerot todellakin iskostettiin kuulijan aivoihin. En tiedä kuinka tämä olisi ollut, jos olisin itse lukenut teoksen enkä kuunnellut sitä. Mutta useampaan kertaan mieleeni tuli, että pitääkö kirjailija vastaanottajaansa tyhmänä tai vähämielisenä, niin useasti tuli rautalangastavääntämis-olo. Teoksen loppupuolella jankattiin erästä keskustelua, minkä tarjoilija oli kuullut hotellihuoneessa. Itse tajusin heti mitä siinä ajettiin takaa, mutta jouduin silti kuuntelemaan pitkän tovin ennen kuin Poirot lopilta "paljasti" pointin. Tämmöisestä jäi olo, ettei lukijalle tai kuulijalle jätetty kovin paljon oivaltamisen onnistumisen mahdollisuutta.

Entä Poirot henkilöhahmona? Kaikki kyllä tietävät ja tuntevat hänet. Onhan hänen ulkonäköään, tapojaan ja pikkutarkkuuttaan kuvailtu niin monissa teoksissa. Miksi Hannah sitten korostamalla korosti, useaan kertaan, mm. Poirotin virheiden silmien loistetta, pieniä harmaita aivosoluja tai pikkutarkkuutta? Lisäksi minun tuntemani Poirot ei juurikaan korota ääntään, mutta tällä kertaa Poirot tuntui huutavan jatkuvasti kurkkunsa käheäksi. Lisäksi Poirotin alentuva asenne Scotland Yardin etsivää kohtaan oli hyvin epä-poirotmaista. Tämä ylenpalttinen kuvailu ja korostaminen vain vei Porotin yhä kauemmas ja teki hahmosta epäilyttävän.

Joten. Olen tyytyväinen etten ostanut teosta itselleni, enkä osta. Olen myös tyytyväinen että kuitenkin kuuntelin sen loppuun, vaikka olinkin luovuttaa ensimmäisen levyn jälkeen. Tarinan olisi voinut supistaa lähes puoleen, mutta se ei kai olisi ollut nykypäivän mukaista. Tämän tyyppiset murhajutut eivät vaadi sivuja vaan toimivan ja ytimekkään kerronnan. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta on olemassa vain yksi ja ainoa ihminen, joka osaa ja pystyy kertomaan Poirot-tarinan. Te kyllä tiedätte kuka hän on!