Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Aivan erilainen kirja Pohjois-Koreasta! Kaikki aikaisemmat lukukokemukseni ovat olleet loikkareiden tarinoita suljetusta maasta ja sen kauhuista, mutta tämä oli täydellinen vastakohta. En ole kuitenkaan muuttanut mieltäni tuon mielipuolisen valtion suhteen tämän lukukokemuksen jälkeen, ehkä mielipiteeni ovat päin vastoin vahvistuneet. Tämän pokkarin löysin Prismasta kesän alussa. Luin nopeasti, vaikka teksti olikin niin pientä pränttiä että silmiin sattui.

Kenji Fujimoto on japanilainen sushikokki, joka on toiminut itsensä Kim Jong-ilin kokkina ja myös jonkinlaisena ystävänä, mikäli diktaattorilla sellaisia onkaan. Fujimoto puhuu teoksensa alussa Pohjois-Koreasta ja sen johtajasta ylistävään sävyyn, kehuen ja ihaillen. Hän kertoo mitä Kim Jong-il tykkäsi syödä ja minkälaista elämä hänen rinnallaan oli. Hän paljastaa myös kutsuvierasalueiden tarkkoja sijainteja sekä pohjapiirroksia. Asioita joiden vuoksi hänet voitaisi tappaa. Silti Fujimoto ei korosta omaa asemaansa ja riskejä joita hän on ottanut tämän teoksen kirjoittaessaan.

Fujimoto lähti Pohjois-Koreaan alun perin vuodeksi töihin. Raha oli liikkeelle paneva voima, mutta pian hän huomasi kaipaavansa sinne takaisin. Jonkin ajan päästä hän pääsi työskentelemään Kim Jong-ilille ja valmisti hänelle ja hänen vierailleen sushia sekä joitakin muita japanilaisia herkkuja. Pohjois-Korean ja Japanin välit ovat huonot, joten onkin ihmeellistä että Suuri Johtaja on halunnut itselleen juuri japanilaisen kokin. Toisaalta hän oli niin ihastunut Fujimoton sushiin, että se selittänee asian.

Kirjassa kuvataan kuinka ylellistä ja yltäkylläistä elämää Pohjois-Korean johtaja, tämän perhe ja lähin eliittiryhmä eli 1980- ja 1990-lukujen aikana. Fujimoto pakenee Pohjois-Koreasta 2001, jättäen taakseen uuden perheensä sekä Kim Jong-ilin. Elämä, jota Kim Jong-il vietti oli paikoin mieletöntä. Hän saattoi maksaa ihmisille siitä, että nämä joivat kalliita konjakkeja. Hän osteli käsittämättömät määrät autoja, päällysti parkkipaikkoja marmorilla sekä tilasi ympäri maailmaa juuri niitä ylellisyystuotteita joita itse halusi. Samaan aikaan hänen kansansa näki (ja näkee edelleen) nälkää, kituu vankileireillä ja saa osakseen huonompaa kohtelua kuin Suuren Johtajan hevoset. Raha ei tuntunut olevan Kim Jong-ilille mikään ongelma, hän maksoi hyvin myös Fujimotolle, myös tippejä tuli säännöllisin väliajoin.

Fujimoton päätös lähteä Pohjois-Koreasta sai alkunsa kun hän joutui kotiarestiin eikä päässyt tapaamaan Kim Jong-iliä. Joka päivä hän odotti puhelua, kunnes viimein sai taas kutsun Suuren Johtajan luo. Epäilyksen siemen on kuitenkin kylvetty, ja Fujimoton silmät avautuvat vähitellen. Hän ymmärtää, että milloin tahansa voi olla hänen vuoronsa joutua teloitetuksi tai leirille. Itse ihmettelen ettei Fujimotolle ole käynyt huonommin niin varomattomasti hän on välillä käyttäytynyt.

Teos on erittäin mielenkiintoinen näkökulma tuohon suljettuun yhteiskuntaan. Ei kuitenkaan pitä unohtaa tätä lukiessa niitä kauheuksia joita valtaosa kansasta on kokenut ja kokee edelleen.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kolmannen Flavia de Lucen lukemisen aloitin jo kesäkuussa, mutta lukemissa oli useamman viikon tauko, joten lopettelin teoksen vasta heinäkuun puolella. Tässä kirjassa oli muuten maailman pisimmät ja tylsimmät kiitokset! Ymmärrän kyllä, että kirjailija haluaa kiittää häntä auttaneita henkilöitä, mutta jostain syystä ajattelin että tässä on kiitelty aivan kaikki mahdolliset ja mahdottomat henkilöt. Joskus kiitoksia on mukava lukea, mutta nämä olivat puuduttavat.

Mutta sitten itse teokseen. Flavia kohtaa markkinoilla mustalaisen joka ennustaa hänelle. Pian mustalaisen teltta syttyy tuleen ja Flavia saattelee vanhan naisen vankkureineen lepäämään. Tosin pian samainen mustalaisnainen löytyy henkihieverissä ja Flavia hälyttää apua. Mustalaisen lapsenlapsi ilmestyy seudulle ja Flavia tutustuu häneen. Pian löytyy myös ensimmäinen ruumis ja Flavia pääsee jälleen selvittelemään murhaa.

Tämän teoksen aikana arvasin jo jossain vaiheessa loppuratkaisun, tai ainakin osan siitä. Siitä huolimatta tämä oli mukavalukuinen ja hyvä. Ihmettelen vain välillä de Lucen perheen suhteita ja pidättyneisyyttä. Harriet-äidin haamu häälyy koko perheen yllä, mutta hänestä ei juuri puhuta. Vanhemmat sisaret kiusaavat Flaviaa urakalla, ja hän yrittää parhaan taitonsa mukaan kostaa heille. Eversti-isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja tutkii postimerkkejään, vaikka teoksen lopussa hän antaakin Flavialle uskomatonta, vaikkakin sanatonta tunnustusta.

Pidän näistä teoksista paljon. Tyyli on mukaansatempaavaa ja juoni mielenkiintoinen. Välillä pohdin onko Harriet oikeasti kuollut, vai ilmestyykö hän jonain päivänä takaisin? Onnettomuus vuorilla on kuitenkin helppo lavastaa. Asia jää nähtäväksi, sillä näitä Flavia-teoksia on lisää, osa tosin veilä suomantamatta.

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot

Uusin Takamäki dekkari, 16 laatuaan, on kyllä taattua tavaraa! Luin tämän kesäkuun lopulla eräällä poikkeuksellisen pitkällä automatkalla. Sain teoksen kirjastosta juuri lähtöä edeltävänä päivänä ja laina-aika oli kaksi viikkoa, kuten uutuuksilla yleensä.

Tällä kertaa juoni oli punottu todella mielnkiintoisesti, ja lopussa oli todellinen yllätys ja jymypaukku! Kaikki alkaa, kun narkkarihuoraa viilletään veitsellä yksityisasunnossa. Tämä rikos ei kuitenkaan suoraan liity varsinaiseen murhaan jota Takamäen ryhmä tutkii. Eräältä parkkipaikalta nimittäin löytyy kaksi ruumista ammuttuina autoon. Kun juttua selvitellään, käy ilmi, että toinen miehistä on KRP:n poliisi, joka on ollut peitetoiminnassa mukana. Takamäen ryhmä on hieman napit vastakkain KRP:n kanssa, mutta saa kuitenkin tarvittavat tiedot murhatusta.

Mukana häärii tutut hahmot jo edellisistä teoksista, eikä uusia hahmoja ole kuin murhatut ja tietenkin jotkut rikolliset. Pidän siitä, ettei tarvitse opetella joka kerta lukematonta määrää uusia henkilöhahmoja vaan saa nauttia vanhojen tuttujen seurasta. Vaikka Sipilän tyyliin ei kuulu avata hahmojensa yksityiselämää, lukija saa silloin tällöin tiedonmurun siltä, toisen täältä, mikä myös lisää lukunautintoa.

Teos osoittaa kuinka monet erilaiset rikokset voivat liittyä toisiinsa. Tämä oli ajankohtainen, mutta toisaalta ajaton Takamäki! Seuraavaa jo odotellen!

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Tämän toisenkin Flavia de Lucen luin jo kesäkuun puolella. Heti ensimmäisen osan lopetettuani, sillä niin paljon ihastuin tähän tyyliin. Teksti on mutkatonta, mutta juoni pysyy hyvin kasassa. Lukijalle paljastetaan riittävästi, mutta ei liikaa. Näitä teoksia onkin verrattu Viisikkoon ja Agatha Christien Neiti Marpleen, ja samaa tyyliä on kyllä havaittavissa. Sopivan kevyttä mutta kuitenkin jännittävää kesälukemista.

Tässä toisessa osassa Flavia pääsee ratkomaan nukketaiteilijan yllättävää kuolemaa, mikä tietenkin paljastuu pian murhaksi. Kiertävän nukketeatterin auto on mennyt rikki juuri Bishop's Laceyn hautausmaan kulmalla. Taitelijat tienaavat korjausrahat järjestämällä kaksi näytöstä seurakuntatalolla, mutta juuri toisen näytöksen lopulla mestari romahtaa kulisseista keskelle lavaa kuolleena. Flavia hääräilee koko ajan mukana auttamassa milloin missäkin askareessa, joten näin ollen hän on myös mukana molemmissa näytöksissä.

Poliisi ryhtyy tietenkin selvittämään murhaa, mutta Flavia ei jää odottamaan poliisin virallista raporttia. Hänen omissa tutkimuksissaan selviää, että jäljet johtavat niin Gibbetin metsään kuin sen läheiselle Culverhouse Farmille. Totuus on monimutkainen, eikä poliisilla ole hajuakaan tapahtumien kulusta. Joten niinpä Flavia selvittää komisaario Hewittille reippaasti mitä oikein tapahtui ja miksi. Flavia on aivan ihastuttava nuori neiti!

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Olin kesäkuun alussa Suomalaisessa kirjakaupassa pokkari-ostoksilla, tämä on jo monen vuoden perinne, sillä pokkarialesta tekee yleensä mielenkiintoisia löytöjä. Kassalla maksaessani satuin kysymään myyjältä, että mitä nuo pastelli-kantiset pokkarit oikein ovat ja ovatko ne hyviä? Myyjä innoistui suosittelemaan, ja sanoi niiden olevan hänen omia suosikkejaan. Näin kolme ensimmäistä Flavia de Luce pokkaria päätyi omaan kirjahyllyyni.

Tämän ensimmäisen luin jo kesäkuussa, mutta reissujen vuoksi en ole päässyt kirjoittamaan aikaisemmin.

En oikein tiedä mikä olisi sopiva sana kuvaamaan näitä teoksia. Dekkareita nämä ovat, sillä jokaisessa ratkotaan murhamysteeriä. Mutta erilaiseksi ja erikoiseksi kirjat tekee niiden päähenkilö, 11-vuotias Flavia de Luce, joka elää syrjäisessä englantilaisessa kartanossa yhdessä kahden isosiskonsa sekä isänsä kanssa. Lisäksi heillä on uskollinen Dogger, yhditetty hovimestari, autonkuljettaja ja sekatyömies. Flavia on innokas kemisti ja viettääkin paljon aikaansa suuren kartanon laboratoriossa, minkä hän on perinyt kauan sitten kuolleelta sukulaiseltaan. Flavian äiti, Harriet, kuoli tytön ollessa pieni, ja hänen muistonsa häälyy koko ajan talossa ja sen asukkaiden mielissä. Flavia käy jatkuvaa kamppailua sisarustensa kanssa, ja tuntuu että Flavia on yksin kahta vastaan. Kepposia ja rumempiakin kostotoimia tehdään puolin ja toisin. Tyttöjen isä, eversti de Luce on innokas postimerkkeilijä, ja viihtyykin enemmän kokoelmansa kuin tytärtensä parissa. Flavialla on taipumus törmätä kuin vahingossa kuolleisiin, joten hän ryhtyy salapoliisiksi ja työntää nenänsä jokaiseen seudun rikokseen. Tämä ei ole komisaario Hewitt mieleen, joka yrittää ratkoa myös murhia, vaikka toisaalta pinnan alta aistiikin, että komisaario pitää Flaviasta ja ottaa tämän avun mielellään vastaan.

Ensimmäisessä kirjassa Flavian perheen puutarhasta löytyy ruumis. Vain edellisenä päivänä keittiön portailta löytyi kuollut lintu postimerkki nokassaan. Flavia ryhtyy selvittämään kuka kuollut oikein on, ja käykin selville että Flavian isä on tuntenut tämän nuoruudessaan. Eversti de Luce pidätetään, mutta Flavia yrittää pelastaa isänsä tunnustamalla murhan. Poliisi ei ole mielissään tällaisesta, tai siitä että Flavia suorittaa omia tutkimuksiaan. Flavian onnistuu kuitenkin saada selville, että kaikki liittyy postimerkkeihin ja osittain hänen isänsä opiskeluaikaan. Lopulta kaikki tietenkin selviää, ja Flavia saa kiitosta avustaan.