Miten lukukokemus voikaan olla joskus niin erilainen, vaikka kyse olisikin samasta kirjasta. Olen lukenut tämän Lehtolaisen teoksen ensimmäisen kerran keväällä 2009 ja nyt lainasin kirjastosta äänikirjana.
Nyt kuunneltuna tämä oli minusta taattua Lehtolaista. Juoni ja kerronta soljui hyvin eteenpäin ja jännitystä riitti loppuun saakka. Vuonna 2009 olin aivan muuta mieltä, ja olin kirjoittanut muistiin näin: Pettymys! Maria Kallion kymmenes juttu. Jotenkin alusta asti oli sellainen olo, että teos on väkisin kirjoitettu. Siitä puuttuu jotain Lehtolaiselle tyypillistä tai jotain Maria Kallion teoksiin kuuluvaa huumoria tai tyyliä. Juonellisesti kirja oli hyvä. Maria jahtasi Jutta Särkikosken murhaajaa, joka oli jälleen kerran yllätys. Tai ei Juttaa murhattu, mutta yritettiin. Alusta asti oli selvää, että Niiskuneiti on Moona. Vähän harmittaa kun ostin omaksi.
Nyt, noin kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, voin sanoa ettei kirja nyt ihan noin kamala pettymys ollut. Olen tyytyväinen, että se on edelleen kirjahyllyssäni. Ehkä äänikirja toi teokseen uuden sävyn tai sitten aika oli tehnyt tehtävänsä. En esimerkiksi muistanut ollenkaan kuka murhaaja lopulta oli, vaikka joitain pieniä yksityiskohtia muistinkin juonen edetessä.
Yksi asia mikä voi vaikuttaa omaa luku/kuuntelukokemukseen on tietenkin sen hetkinen elämäntilanne. En tosin muista, että ensimmäisellä lukukerralla oma elämäni olisi ollut kovin paljon erilainen kuin nyt. Mutta ikää on ainakin tullut jokunen vuosi lisää, ja toivottavasti sen myötä myös viisautta.
Teoksen teemoja olivat kilpaurheilu, doping, vammautuminen, homous urheilupiireissä, ahmimishäiriö, rahanpesu, paritus sekä perheväkivalta. Maria määrätään poliisin palvelukseen selvittämään merkittävän henkilön, Pentti Vainikaisen, murhaa. Maria epäilee, että todellinen myrkytyksen uhri olisi ollut toimittaja Jutta Särkikoski, joka on julkaissut kärjekkäitä kommentteja huippu-urheilijoista. Kun toinen ruumis tulee, niin Särkikoski pääsee jatkuvaan valvontaan. Maria Kallio etsii syyllistä juoksuradalta, valmentajasta ja tukityöllistetystä. Lopullinen ratkaisu on yllättävä ja palkitsee lukijan jännityksen.
maanantai 24. elokuuta 2015
lauantai 22. elokuuta 2015
E L James: Grey
Kuinka ollakaan, löydän itseni tilanteesta, johon en kuvitellut joutuvani. Seison kaupan kirjahyllyillä ja silmiini sattuu teos Grey. Mitä ihmettä? Mikä tämä nyt on? Ajaa, Fifty Shades of Grey miehen näkökulmasta. Punnitsen hetken ja päätän ostaa teoksen. Kotona pyörittelen kirjaa kädessäni, pakkohan tämä on nyt lukea, vai mitä.
No, olihan teos koukuttava, omalla tavallaan. Tarina oli täysin tuttu mutta tällä kertaa näkökulma oli miehen. Minulla ei ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen, mutta silti koen pienoista pettymystä. Tämä oli pelkkää viihdettä, ja seksiä. Olisi ollut oikeasti mukavaa sukeltaa syvemmälle mystisen herra Greyn ajatuksiin. Viitteitä ja vihjeitä hänen menneisyydestään kyllä oli, mutta olisin toivonut hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Kirjailija olisi voinut avata hieman enemmän Greyn ajatusmaailmaa, nyt se jäi vain muutamiin latteuksiin ja väärinymmärryksiin.
Seksiä kirjassa oli aivan riittämiin. Mutta kritisoin edelleen samaa kun aikaisemmin näiden kirjojen suhteen, jatkuva laukeaminen ja kovettuminen on pidemmän päälle puuduttavaa luettavaa. Romantiikannälkäinenminäni tykkäsi erittäin paljon klassisesta "mitä hän minusta ajattelee?" -pohdinnasta sekä Christianin herkästä ja helyttävästä puolesta, etenkin kun heidän suhteensa lopputulos on lukijan tiedossa.
Toivon todellakin ettei E L James kirjoita enää yhtään Grey-tarinaa. Vaikka tämä tuntuukin puhtaalta rahastukselta (ja sitä Christianin näkökulmasta kirjoitetut jatkotarinat olisivatkin), niin tiedän etten voisi olla lukematta jos näitä ilmestyy vielä lisää.
tiistai 18. elokuuta 2015
Kaari Utrio: Paperiprinssi
Syksyn odotetuin kirjauutuus, ainakin minun hyllyssäni. Tämä piti ostaa välittömästi itselle, ja luulen että jossain vaiheessa tulen tämän lukemaan toistekin. Aivan ihanaa, taattua Kaari Utriota, en pettynyt.
Wilhelmine Falkensten on pitkä nainen, hillitty ja ystävällinen ja tietää kaiken naapurinsa Rossin paperiruukista. Wilhelminen asema ruukilla järkkyy, kun vuosia poissa ollut perijä Sebastian Ross palaa meriltä raajarikkona. Kun Wilhelminen isä vielä kosii tökerösti rampaa tyttärelleen puolisoksi, Wilhelmine ei kehtaa enää näyttää naamaansa ruukilla, vaikka sydän kaipaakin sekä työläisiä että serkku Sebastiania. Kärttyisä vanha Papa kuolee ja Wilhelmine viedään Helsinkiin von Stauden talouteen elätettäväksi.
Helsingissä Wilhelmine kohtaa juonittelua, vääryyttä ja jälleen uuden naittamisyrityksen. Tällä kertaa häntä kaupitellaan maisteri Normannille, joka on rakastunut vanhapiika Agneta von Staudeen, saaden myös vastarakkautta. Sebastian Ross löytää myös tiensä Helsingin hulinaan ja Wilhelmine saa nähdä rakastaan milloin Runebergin luona, milloin tanssiaisissa. Onneksi Sebastian oivaltaa myös rakkautensa Wilhelmineä kohtaan, mutta molemmat ovat liian ujoja ja arkoja lähestyäkseen toisiaan asian suhteen. Lukijalle on herkkua tirkistää molempien päiden sisään, lukea kaipuusta ja rakkaudesta.
Gustav von Staude sekoittaa niin omansa kuin perheensäkin asiat rakastumalla talousmamselliin ja tekemällä rajuja liikkeitä saadakseen kauniin Johannan itselleen. Lopulta von Staudet pakenevat skandaalia ja Wilhelmine passitetaan talosta pois.
Loppu on tietenkin juuri sellainen kun pitääkin. Ja mikä parasta, tämä kirja ei päättynyt ensimmäisiin rakkaudentunnustuksiin, vaan tarinaa jatkettiin muutaman luvun verran. Kaikki langat tuli solmittua siististi ja lukija sai nautintonsa.
Kuten aina Utrion teoksissa, historia oli vahvasti läsnä. Opin tämän teoksen myötä paljon paperinvalmistuksesta sekä Venäjän maantiedosta, vaikka jälkimmäinen on tuskin muuttunut parissa sadassa vuodessa. Lisäksi mukana seikkaili 1800-luvun tavat, pukeutuminen sekä puhuttelu. Hieman hämmennyin kun kaikki tuntuivat olevan serkkuja keskenään, kunnes ymmärsin että se oli yleinen puhuttelu jos henkilöillä oli vähänkään sukulaisuussuhdetta keskenään.
Toivon hartaasti, että Kaari Utrio jatkaa kirjailijan uraansa vielä monta monituista vuotta. Vaikka tiedänkin, että kirjan pariin voin palata aina kun haluan, niin uusi tarina on kuitenkin uusi tarina. Mitä väliä sillä on, että juonikaava on kirjasta toiseen sama? Sillä henkilöhahmot tekevät kuitenkin sen, mihin ainakin tämä lukija ihastuu.
Wilhelmine Falkensten on pitkä nainen, hillitty ja ystävällinen ja tietää kaiken naapurinsa Rossin paperiruukista. Wilhelminen asema ruukilla järkkyy, kun vuosia poissa ollut perijä Sebastian Ross palaa meriltä raajarikkona. Kun Wilhelminen isä vielä kosii tökerösti rampaa tyttärelleen puolisoksi, Wilhelmine ei kehtaa enää näyttää naamaansa ruukilla, vaikka sydän kaipaakin sekä työläisiä että serkku Sebastiania. Kärttyisä vanha Papa kuolee ja Wilhelmine viedään Helsinkiin von Stauden talouteen elätettäväksi.
Helsingissä Wilhelmine kohtaa juonittelua, vääryyttä ja jälleen uuden naittamisyrityksen. Tällä kertaa häntä kaupitellaan maisteri Normannille, joka on rakastunut vanhapiika Agneta von Staudeen, saaden myös vastarakkautta. Sebastian Ross löytää myös tiensä Helsingin hulinaan ja Wilhelmine saa nähdä rakastaan milloin Runebergin luona, milloin tanssiaisissa. Onneksi Sebastian oivaltaa myös rakkautensa Wilhelmineä kohtaan, mutta molemmat ovat liian ujoja ja arkoja lähestyäkseen toisiaan asian suhteen. Lukijalle on herkkua tirkistää molempien päiden sisään, lukea kaipuusta ja rakkaudesta.
Gustav von Staude sekoittaa niin omansa kuin perheensäkin asiat rakastumalla talousmamselliin ja tekemällä rajuja liikkeitä saadakseen kauniin Johannan itselleen. Lopulta von Staudet pakenevat skandaalia ja Wilhelmine passitetaan talosta pois.
Loppu on tietenkin juuri sellainen kun pitääkin. Ja mikä parasta, tämä kirja ei päättynyt ensimmäisiin rakkaudentunnustuksiin, vaan tarinaa jatkettiin muutaman luvun verran. Kaikki langat tuli solmittua siististi ja lukija sai nautintonsa.
Kuten aina Utrion teoksissa, historia oli vahvasti läsnä. Opin tämän teoksen myötä paljon paperinvalmistuksesta sekä Venäjän maantiedosta, vaikka jälkimmäinen on tuskin muuttunut parissa sadassa vuodessa. Lisäksi mukana seikkaili 1800-luvun tavat, pukeutuminen sekä puhuttelu. Hieman hämmennyin kun kaikki tuntuivat olevan serkkuja keskenään, kunnes ymmärsin että se oli yleinen puhuttelu jos henkilöillä oli vähänkään sukulaisuussuhdetta keskenään.
Toivon hartaasti, että Kaari Utrio jatkaa kirjailijan uraansa vielä monta monituista vuotta. Vaikka tiedänkin, että kirjan pariin voin palata aina kun haluan, niin uusi tarina on kuitenkin uusi tarina. Mitä väliä sillä on, että juonikaava on kirjasta toiseen sama? Sillä henkilöhahmot tekevät kuitenkin sen, mihin ainakin tämä lukija ihastuu.
torstai 13. elokuuta 2015
100 omaa kirjaa
Yksi etappi saavutettu: oman kirjahyllyn sata kirjaa luettu. Tosin montako niitä on siellä vielä odottamassa? Tai kuinka moni niistä on jo luettu, mutta pitäisi kirjata tänne ylös? Ja kuinka moni tuosta sadasta on juuri ostettuja ja luettuja teoksia?
No, syksy tulee pian ja pimeät illat. Ehkäpä otan tavoitteeksi kirjoittaa tänne niistäkin kirjoista, mitkä olen jo lukenut aikaisemmin. Niitäkin on hyllyt väärällään. Tosin samalla pitäisi varmaan järjestää tuo kirjahylly uuteen uskoon. Uutuuksia on ilmestynyt sinne säännöllisin väliajoin ja pokkarialeistakin on tarttunut mukaan jokunen nide.
Aina täytyy olla tavoitteita ;)
No, syksy tulee pian ja pimeät illat. Ehkäpä otan tavoitteeksi kirjoittaa tänne niistäkin kirjoista, mitkä olen jo lukenut aikaisemmin. Niitäkin on hyllyt väärällään. Tosin samalla pitäisi varmaan järjestää tuo kirjahylly uuteen uskoon. Uutuuksia on ilmestynyt sinne säännöllisin väliajoin ja pokkarialeistakin on tarttunut mukaan jokunen nide.
Aina täytyy olla tavoitteita ;)
Leena Lehtolainen: Surunpotku
Ihana, uusi Maria Kallio -dekkari. Tätä olen odottanut, ja olin iloisesti yllättynyt kun kesällä kuulin Lehtolaiselta ilmestyvän Maria Kallio -tavaraa. Omaksihan tämä piti ostaa heti, eikä lukemiseenkaan mennyt montaa päivää.
Kirjan nimi, Surunpotku, tuntui aluksi vähän oudolta. Mutta nimi sai selityksen tapahtumien edetessä. Tapahtumat sijoittuvat jalokivien ja uskon maailmoihin. Arvotettu jalokivien asiantuntija löytyy surmattuna Tapiolan kirkosta. Onko syyllinen kansanedustaja-puoliso, rulettia pyörittävä pikkuveli, kissamainen entinen apulainen, muusikko lanko, kilpaileva jalokivikauppias vai joku muu?
Tarina kulkee tasaisesti kohti loppuratkaisua. Välillä lukijaa yritetään hämätä ja huijata, mutta hillitysti. Samaan aikaan seurataan poliisien yksityiselämää, joista tässä teoksessa selkeimmin esille nousee Pekka Koivun tyttären sairaus. Toki taustalla on myös tulevaisuuden näkymät, riittääkö Kallion porukalle enää töitä kun osastoja supistetaan eikä työsopimusten jatkosta ole mitään tietoa. Tämä jääkin teoksen lopussa täysin auki, minkä itse tulkitsen tarkoittavan sitä että kirjailija haluaa jättää Marian uran avoimeksi myös itselleen. Puhtaalta pöydältä on helpompi aloittaa seuraavan teoksen kanssa.
Vaikka Marian ryhmän ensimmäinen tehtävä onkin selvittää Jaakko Pulman (mistä Lehtolainen keksiikin aina niin hyviä sukunimiä?!?) murha, niin toiseksi ja kolmanneksi tutkimukseksi nousee Pulman vaimon sisaren kuolema vuosikymmenten takaa sekä syytökset rahanpesusta. Kaikki ratkevata kuitenkin, ja lukija sekä komissaario Kallio saadaan tyytyväiseksi.
Teos on tasapainoinen, kuten ammattilaiselta voikin odottaa. Tuntui jopa, että tässä oli enemmän ryhtiä kun edellisessä Kallio -dekkarissa Rautakolmiossa (jossa itse arvasin murhaajan jo heti ensi metreillä). Ehkä Lehtolaiselle sopii tämä, että hän kirjoittaa välillä muutakin kun Kalliota. Näin ei pääse leipäytymään yhteen hahmoon.
Mainitsen vielä, että teoksessa nostettiin hyvin esiin nykyaika ipadeineen ja älypuhelimineen. Tuntui että joku oli koko ajan puhelimessa, räpläämässä sitä tai kirjoittamassa sähköpostia ipadilla. Näin se maailma muuttuu poliisin työssäkin, mutta mitenhän on tietoturvan kanssa kun viestejä välitetään miten sattuu.
Kirjan nimi, Surunpotku, tuntui aluksi vähän oudolta. Mutta nimi sai selityksen tapahtumien edetessä. Tapahtumat sijoittuvat jalokivien ja uskon maailmoihin. Arvotettu jalokivien asiantuntija löytyy surmattuna Tapiolan kirkosta. Onko syyllinen kansanedustaja-puoliso, rulettia pyörittävä pikkuveli, kissamainen entinen apulainen, muusikko lanko, kilpaileva jalokivikauppias vai joku muu?
Tarina kulkee tasaisesti kohti loppuratkaisua. Välillä lukijaa yritetään hämätä ja huijata, mutta hillitysti. Samaan aikaan seurataan poliisien yksityiselämää, joista tässä teoksessa selkeimmin esille nousee Pekka Koivun tyttären sairaus. Toki taustalla on myös tulevaisuuden näkymät, riittääkö Kallion porukalle enää töitä kun osastoja supistetaan eikä työsopimusten jatkosta ole mitään tietoa. Tämä jääkin teoksen lopussa täysin auki, minkä itse tulkitsen tarkoittavan sitä että kirjailija haluaa jättää Marian uran avoimeksi myös itselleen. Puhtaalta pöydältä on helpompi aloittaa seuraavan teoksen kanssa.
Vaikka Marian ryhmän ensimmäinen tehtävä onkin selvittää Jaakko Pulman (mistä Lehtolainen keksiikin aina niin hyviä sukunimiä?!?) murha, niin toiseksi ja kolmanneksi tutkimukseksi nousee Pulman vaimon sisaren kuolema vuosikymmenten takaa sekä syytökset rahanpesusta. Kaikki ratkevata kuitenkin, ja lukija sekä komissaario Kallio saadaan tyytyväiseksi.
Teos on tasapainoinen, kuten ammattilaiselta voikin odottaa. Tuntui jopa, että tässä oli enemmän ryhtiä kun edellisessä Kallio -dekkarissa Rautakolmiossa (jossa itse arvasin murhaajan jo heti ensi metreillä). Ehkä Lehtolaiselle sopii tämä, että hän kirjoittaa välillä muutakin kun Kalliota. Näin ei pääse leipäytymään yhteen hahmoon.
Mainitsen vielä, että teoksessa nostettiin hyvin esiin nykyaika ipadeineen ja älypuhelimineen. Tuntui että joku oli koko ajan puhelimessa, räpläämässä sitä tai kirjoittamassa sähköpostia ipadilla. Näin se maailma muuttuu poliisin työssäkin, mutta mitenhän on tietoturvan kanssa kun viestejä välitetään miten sattuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
