Varistyttö, trilogian aloittava teos, on mukaansatempaava, raaka, julma ja mielenkiintoinen. Tukholmasta löytyy kuolleita pikkupoikia. Poliisi Jeanette Kihlberg ryhtyy tutkimaan rikoksia. Samaan aikaan psykologi Sofia Zetterlund tapaa omia asiakkaitaan, ja lopulta kohtaa myös Jeanetten työn kautta.
Trilogian toinen osa Unissakulkija oli todellakin yhtä unta ja usvaa minulle. En osaa sanoa, johtuiko se kirjoitustavasta vai olinko itse jotenkin puutunut koko tarinaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että näin oli, sillä meinasin heittää koko trilogian suoraa kyytiä roskakoriin. Viimeiset sivut kuitenkin antoivat taas sellaisia viitteitä, että kolmannessa osassa olisi luvassa jotain uutta.
Näin kävi, sillä trilogian päätös, Varjojen huone, alkoi napakasti ja ytimekkäästi. Poissa oli unisuus ja tilalla puhdasta terävyyttä. Asioihin löytyikin yllättäen järkeviä selityksiä, mahdoton tuntuikin mahdolliselta ja yllättäen kaikki kävikin järkeen. Lukijalle kerrottiin suurin osa totuudesta, sen sijaan Jeanette jäi edelleenkin pimentoon muutamien tietojen suhteen ja teoksen loppu, no, minusta "anteeksi" ei oikein riitä. Mutta muutaman päivän asiaa sulateltuani, sekin sopii hyvin.
Ensimmäisen teoksen takakannessa sanottiin "Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla." No joo, tästä voi olla montaa mieltä. Trilogian aikana tuli useamman kerran selväksi, että Larssonin puolijumaluus tukholmalaisissa kirjalijapiireissä on hyvä vitsi. Lukijahan se loppuviimeksi päättää mitä lukee, ja näin ollen myös sen, mikä myy. Kyllä minäkin nämä ostin ja luin, enkä kadu, mutta... Silti minun sydämeni sykkii Lisbethille, ja sitä kautta myös Larssonille. Miksi? En tiedä, mutta ehkä Millenium-trilogia oli siistimpi, rafflaamattomampi, yhteiskunnallisenpi ja rauhallisempi sekä jotenkin älyllisempi.
Mitä tästä trilogiasta sitten jäi käteen? Ainakin se, että nykyisin kirjalijat ovat valmiita venymään mielikuvituksensa äärirajoille, saadakseen kasaan jotain sellaista mitä ei ole vielä kirjoitettu. Viimeisen kirjan tuhatjalkainen oli jotain niin oksettavaa, etten tiedä onko sellaista voitu keksiä selvin päin. Ja oikeastaan tässä kiteytyy myös tämän trilogian anti: mahdollisimman mahdotonta tekstiä, pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot (joita oli liikaa), ei mitenkään erikoinen tai koukuttava teksti, vaan lukijan mielenkiinto pidettiin yllä sillä, kun kaikkea ei kerrottu heti. Tilanteita palloteltiin siltä tänne ja tuonne, kunnes lopulta kaikki väännettiin kuitenkin rautalangasta.
Summa summarum. Luin ja pidin, omalla sairaalla tavallani. Tosin nämä kirjat piilotan tai arkistoion ylähyllylle seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Eivät sovi missään nimessä ennen sitä lasteni silmille. Vaikka epäilenkin, että tuossa ajassa ehditään kirjoittamaan paljon pahempaa ja kamalampaakin tekstiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti