Sivuojuonena ollut Kati Soisalon tyttären kidnappaus oli puolestaan koskettava. Monta kertaa huolta ja murhetta. Ehkä asian psykologinen puoli jäi hieman taka-alalle, mutta toisaalta koko tapahtuma olikin vain pisara varsinaisessa tarinassa. Jukka Ukkolan hahmo onnistui kyllä herättämään juuri sitä inhoa mitä pitikin.
Mielestäni poliittiset vyyhdet epäonnistuivat. Puhuttiin nykyisestä presidentistä ilman nimeä, entisestä pääministeristä ilman nimeä sekä Halosesta, Ahtisaaresta, Lipposesta ja Väyrysestä ynnä muista tutuista nimillä. Mielestäni turhan sekavaa ja hankalaa. Mikäli haluaa käsitellä suomalaista sisä- tai ulkopolitiikkaa kannattaisi joko keksiä fiktiiviset hahmot merkittäville paikoille tai sitten kirjoittaa puhtaasti oikeilla hahmoilla. Tällainen salakähmäisyys ei puhutellut ainakaan minua. Voihan olla, että juuri tätä haettiinkiin. Lukija joutuu pohtimaan tarkoitetaanko nimettömällä päämiehllä oikeaa henkilöä vai ei. Mutta koska tarina on kuitenkin vain viihdettä asioita ei ehkä kannattaisi tehdä näin vaikeiksi.
Kuva: Otava
Niin tai näin, teoksen lopputulos oli kuitenkin hieman hämmentävä. Sanotaanko vaikka, että Manas pääsi todella yllättämään minut. Mundus Novus puolestaan jäi hämmentävästi ilmaan, selkeää päätöstä asiaan en huomannut. Ehkäpä se tuotiin esiin sivulauseissa mutta jotenkin olin suuren nostatuksen jälkeen odottanut kuitenkin jotain vähän enemmän. Ehkäpä tämä mysteeri selviää sitten huomenna, kuten Aleksi Karakin moneen kertaan vakuutteli.
Summa summarum: perushyvää luettavaa ilman suurempia mielenliikutuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti