Marko Kilpi: Kadotetut

Olen lukenut Marko Kilven Kadotetut jokunen vuosi sitten. Nyt palasin teokseen äänikirjan muodossa. Muitan, että olin lukukokemuksen jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt kirjasta, etenkin kun sen kirjoittaja on itse poliisi. Nyt kuuntelun jälkeen fiilikset ovat ristiriitaisemmat, kerronta tuntui välillä hitaalta, välillä liian nopealta. Henkilöhahmoissa ja juonessa oli paikoin epäuskottavia piirteitä. Vaikkakin kokonaisuutena pidin kuitenkin teoksesta.

Kirjan takakannessa on teksti:
Pikkujulkkiksia katoaa, 13-vuotias poika löytyy huumattuna autotallista ja nuori nainen ajaa suoraan rekan alle. Vanhempi konstaapeli Olli Repo, entinen mainosmies ja nykyinen poliisi, epäilee että tapahtumat kytkeytyvät jollakin tavalla toisiinsa. Kun tekijän jäljille lopulta päästään, Olli riuhtaistaan yhä hengästyttävämäsi käyvän tapahtumaketjun pyörteisiin. Samalla hän joutuu pohtimaan, voiko koskaan tehdä tarpeeksi hätään joutuneiden puolesta.

Kuva: Gummerus

Yllättävän viiltävää ja tarkkaa ajankuvaa nyky-yhteiskunnasta, pelottavan todentuntuisia uhkakuvia sekä poliisin arkea. Näitä löytyy tästä teoksesta. Toisaalta taas juonikuvio tuntuu paikoin hengstyttävältä, etenkin kun jotkut asiat jäävät ilmaan roikkumaan ja osa langoista jää solmimatta lopussa. Kaikkea ei tietenkään tarvitse pureskella lukijalle valmiiksi, mutta joihinkin kysymyksiin olisin kaivannut vastauksia. Miksi Vilma päästettin ja mistä kidnappaaja oli saanut lääkkeet? Mukana oli myös päälleliimatun oloisia kohtauksia, kuten esimerkiksi Liisan sivuhahmo.

Pitkät pohdinnat yhteskunnasta tuntuivat paikoin puuduttavilta ja hidastempoisilta. Toisaalta taas luin rivien välistä kirjailijan itsensä mietteet ja tuntemukset. En tunne Kilpeä enkä ole tutustunut häneen muutoin kuin median välityksellä, mutta sain kuvan että kirjoittaminen on hänelle tapa purkaa poliisin työssä kohtaamiaan asioita.

Me ihmiset olemme tirkistelyhalukkaita. Haluamme tietää asioita, vaikka emme sitä myöntäisikään. Tietyllä tavalla Kadotetut tyydyttää tätä tiedonnälkää. Pienet kertomukset ja tarinat poliisin arjesta varsinaisen kerronnan sisällä ovat maukkaita välipaloja.

Päähenkilö Olli Revon hahmosta on vaikea muodostaa kuvaa. Onko hän kirjailian alterego, Mikko Leppilammen näköinen superpoliisi vai ihan tavallinen konstaapeli? Paikoin Ollin ratkaisut ja ylivoimaisuus häiritsevät. Aivan kuin hän olisi supersankari, oman poliisipiirinsä ainoa, jolla on valttikortit ratkaista arvoitus. Hänen ei tarvitse välittää tiukoista poliisiorganisaation säännöistä, sillä esimiehet eivät kritisoi hänen toimintaansa. Aiheeseen viitataan muutaman kerran, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Tavalliseksi rivipoliisiksi hänellä tuntuu olevan yllättävän paljon erivapauksia.

Kerronta poikkeaa huomattavasti dekkareiden normikerronnasta. Kilpi tuo mielestäni genreen enenmmän realismia ja pohdintaa. Ajatuksia hänen teoksensa ainakin herättävät. Etenkin 13-vuotiaan Tomin elämä sai minut vanhempana pohtimaan omia valintojani lasteni kasvatuksen suhteen. Kadotetut raottaa myös sitä maailmaa, miltä me niin sanotusti normaalit ihmiset haluamme sulkea silmämme. Emme halua kohdata pahuutta joka voi asua aivan naapurissamme. Ummistamme silmämme avuntarvitsijoilta. Olemme minä-keskeisiä loppuun asti.

Toivoisin, että kirjaa lukisivat erityisesti nuoret aikuiset. Ne, joilla on vielä mahdollisuus muuttaa käsityksiään elämästä. Toki muillekin jännityksen ja arvoitusten ystäville tämä on suosittelemisen arvoinen. Itse odotan jo innolla Kilven seuraavaa teosta!