Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Olen ehkä sanonut tämän joskus aikaisemminkin, mutta olen suuri Hercule Poirot -fani! Tuo pedantti belgialaissalapoliisi on todella lähellä sydäntäni ja rakastan lukea tarinoita hänestä. Mutta mitä ajattelin, kun huomasin että kirjakauppoihin oli ilmestynyt uusi Poirot dekkari, kirjailijana minulle tuntematon Sophie Hannah. No, en ollut kovin mielissäni. Miksi ihmeessä pitää kirjoittaa uusi Poirot tarina? Ketä se palvelee (muita kun kustantajaa ja kirjamyyntiä)? Poirot on jo riittävän tunnettu ja uskon, että Agathan teoksia myydään edelleen.

En siis pistänyt rahojani kiinni tähän teokseen, vaan odotin saavani sen kirjastosta. Eräänä päivänä se olikin odottamassa minua äänikirjahyllyssä. Lainasin ja kuuntelin, enkä pitänyt vaikka lukijana onkin Lars Svedbergin ihanan rauhallinen ääni. Myönnettään, että minulla oli jo valmiiksi ennakkoasenne, mutta silti toivoin jossain sisimmässäni että olisin voinut teoksen kuuntelun jälkeen todeta, että olipas se hyvä Poirot tarina. Näin ei käynyt.

Tarinan juoni oli hyvä ja toimiva. Kolme henkilöä löydetään kuolleena tunnetusta hotellista. Poirot pääsee ratkomaan rikosta yhdessä nuoren Scotland Yardin etsivän kanssa. Murhaaja paljastuu ja Poirot pitää kuuluisan loppupuheenvuoronsa, jossa kaikille selvitetään mitä ja miten murhat toteutettiin. Paitsi että, kesken tämän selostuksen tapahtuu vielä yksi murha, Poirotin selonteko keskeytyy mutta lukija/kuulija saa kuitenkin tietää tapahtumat tarkalleen.

Jos juoni oli kerran hyvä, niin mitä minä sitten valitan?

Kerronta ja henkilöhahmot. Jankkaaminen ja rautalangasta vääntäminen. Toisto, toisto ja toisto. Tässä lyhykäisyydessään ne syyt, miksi tämä teos ei noussut lähellekään Agatha Christien tasoa.

Tätä kuunnellessa huomasi kyllä, että Hannah on lukenut poirottinsa. Samaa fiilistä oli havaittavissa kun "alkuperäisissäkin". Mutta kerronta oli siltikin liian jankkaava ja itseään toistavaa. Murhan tosiasioita toisteltiin moneen kertaan ja jopa ärsyttävyyteen asti. Lisäksi murhattujen nimet ja hotellihuoneiden numerot todellakin iskostettiin kuulijan aivoihin. En tiedä kuinka tämä olisi ollut, jos olisin itse lukenut teoksen enkä kuunnellut sitä. Mutta useampaan kertaan mieleeni tuli, että pitääkö kirjailija vastaanottajaansa tyhmänä tai vähämielisenä, niin useasti tuli rautalangastavääntämis-olo. Teoksen loppupuolella jankattiin erästä keskustelua, minkä tarjoilija oli kuullut hotellihuoneessa. Itse tajusin heti mitä siinä ajettiin takaa, mutta jouduin silti kuuntelemaan pitkän tovin ennen kuin Poirot lopilta "paljasti" pointin. Tämmöisestä jäi olo, ettei lukijalle tai kuulijalle jätetty kovin paljon oivaltamisen onnistumisen mahdollisuutta.

Entä Poirot henkilöhahmona? Kaikki kyllä tietävät ja tuntevat hänet. Onhan hänen ulkonäköään, tapojaan ja pikkutarkkuuttaan kuvailtu niin monissa teoksissa. Miksi Hannah sitten korostamalla korosti, useaan kertaan, mm. Poirotin virheiden silmien loistetta, pieniä harmaita aivosoluja tai pikkutarkkuutta? Lisäksi minun tuntemani Poirot ei juurikaan korota ääntään, mutta tällä kertaa Poirot tuntui huutavan jatkuvasti kurkkunsa käheäksi. Lisäksi Poirotin alentuva asenne Scotland Yardin etsivää kohtaan oli hyvin epä-poirotmaista. Tämä ylenpalttinen kuvailu ja korostaminen vain vei Porotin yhä kauemmas ja teki hahmosta epäilyttävän.

Joten. Olen tyytyväinen etten ostanut teosta itselleni, enkä osta. Olen myös tyytyväinen että kuitenkin kuuntelin sen loppuun, vaikka olinkin luovuttaa ensimmäisen levyn jälkeen. Tarinan olisi voinut supistaa lähes puoleen, mutta se ei kai olisi ollut nykypäivän mukaista. Tämän tyyppiset murhajutut eivät vaadi sivuja vaan toimivan ja ytimekkään kerronnan. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta on olemassa vain yksi ja ainoa ihminen, joka osaa ja pystyy kertomaan Poirot-tarinan. Te kyllä tiedätte kuka hän on!

Ilkka Remes: Horna

Jouluna 2014 itse itselleni ostama joululahja tuli luettua vasta nyt. Syynä oli oikeastaan se, että tiedän kun aloitan Remeksen, niin se täytyy lukea kerralla loppuun. Niin kävi tämänkin kanssa ja viimeisten sivujen lukeminen oli taas yhtä jännitystä.

Teoksen tapahtumat ovat tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaiset kun Ukrainan-kriisi on täydessä käynissä. Lisäksi Venäjällä on juuri murhattu oppositiopoliitikko Nemtsov, vaikka tämän teoksen tapahtumissa ei olekaan mitään Venäjän sisäpolitiikkaan liittyvää, niin silti tämä murha kertoo jotain Venäjän tavasta hoitaa asioitaan.

Lari Vuori on suomalainen sotilaistiedustelun palkkalistoilla oleva nuori mies. Hänen tiedossaan on Suomen ja Yhdysvaltojen läheinen tiedustelutoiminta. Hänellä on kuitenkin myös omia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ruotsi on liittymässä Natoon salaa Suomelta, ja Suomi aikoo seurata perässä. Venäjä hermostuu ja päättää aloittaa agressiivisen sotilaallisen lähestymisen asian tiimoilta.

Lari ja hänen naisytävänsä Sara matkustavat Moskovaan asentamaan huippusalaista järjestelmää erään venäläisen yhtiön tietokantaan. Larilla on kuitenkin myös oma salaisuutensa, hänellä on suhde työtoveriinsa Annaan. Anna paljastuukin illegaaliksi venäläistaustaiseksi agentiksi ja Lari huomaa itse möhlineensä liian monta asiaa moneen suuntaan.

Lopulta kaikki kärjistyy Helsingissä lähetystöalueella, kun sekä Venäjä kuin Yhdysvallat ovat kiinnostuneet salaisista tiedoista, jotka ovat Larin ja tämän ystävien hallussa. Kuten todettu, jännitystä riittää loppumetreille saakka ja kaikki päättyy kuitenkin omalla tavallaan hyvin, kuten Remeksen kirjoissa yleensäkin.

Itse epäilin Annaa jo heti alusta alkaen. Tosin mietin, olisiko Larikin voinut tietää naisen taustasta ja huijanneensa tälle vääriä tietoja. Näin ei kuitenkaan ollut. Mutta jotenkin liian silmiinpistävä oli tämän Annan rooli heti alusta alkaen.

Muutama teoksen sivujuoni jäi vaivaamaan, ja olisikin ollut kiva että kirjalilija olisi vienyt ne tavalla tai toisella loppuun. Ensinnäkin Joonaksen hahmo olisi voinut tehdä vähän enemmänkin, kuin olla vain Larin hätävara-apuri. Toiseksi teoksessa väläyteltiin nopeaa ja tehokasta mediahuijasta, minkä saisi levitetty sosiaalisen median välityksellä. Tämä kehittely jäi kuitenkin mielestäni kesken. Kolmanneksi kirjan alkupuolella viitattiin parikoodien poimimiseen Unto Minkkisen teoksesta "Horna". Tämäkin polku jäi tähän, eikä asiaan palattu enää missään vaiheessa.

Olen lukenut lähes kaikki Remeksen kirjoittamat teokset, joten kirjailijan tyyli ja tapa on erittäin tuttu. Tämäkään teos ei tuottanut pettymystä ja vähän jäi nälkäkin, kun luin kirjailijan jälkisanat: Yksi niistä havahdutti minut erityisesti, sillä se ei liity suurvaltapolitiikkaan eikä mihinkään spekulatiiviiseen, vaan tavallisten suomalaisten jokapäiväiseen arkeen. Onko kyse somen käytöstä, huoltovarmuudesta vai energian saannista. Luulen, että tulevaisuudessa tähänkin saadaan vastaus joko seuraavan Remeksen kirjan muodossa, tai sitten myöhemmin.